Ote kirjasta "Maan Ääriin. Kertomuksia Siperian matkoilta" (Like, 1998). Luku 12.
teksti ja copyright: Magnus Londen ja Outi Menna (käännös).

 

Viktor ja naiset

Itä-Siperiassa on l500 kilometriä pitkä tie, joka kulkee yli lukemattomien jokien, läpi koskemattoman taigan ja ohi maailman kylmimmänasutun seudun, se tie on orjien rakentama ja kultakaivosten reunustama.
     Tien nimi on Kolymskaja Trassa, ja se alkaa Magadanista. Koska haluamme matkustaa sitä pitkin, kysymme neuvoa magadanilaisilta.
     - Teidät ryöstetään...
     - Teidät murhataan... ja naiset raiskataan...
     - Matkan varrelta ei mistään saa bensiiniä...
     - Kaikki sillat ovat sortuneet...
     - Tulvat ovat huuhtoneet pois koko tien... sitä ei siis enää ole...
     - Jakutiassa on hulluja rajavartijoita. Ne ryöstävät teidät...
     Ja niin edelleen. Maria ja Natasha ovat menettämäisillään uskonsa siihen, että vielä joskus pääsemme matkustamaan tietä pitkin. Minä vääntelehdin levottomana. Yritän koko ajan muistuttaa itselleni, että Venäjällä on aina tällaista, todellisuuden ja ihmisten todellisuuskäsityksen välillä on harvoin mitään yhteyttä.
     Ollessamme esimerkiksi jossakin rauhallisessa kylässä ja kysyessämme joltakin vastaantulijalta naapurikylän tilanteesta - "kuinkas elämä siellä sujuu?" - vastausta ei koskaan joudu odottamaan kauan.
     - Se kaupunki on täysin mafian vallassa, kukaan ei ole siellä turvassa. Eivät meidänkään kylämme asiat ehkä aivan kunnossa ole, mutta siellä tilanne on vieläkin huonompi.
     Tullessamme sitten tähän mafian vallassa olevaan rauhalliseen naapurikylään kysymme sen kylän tilanteesta, josta juuri olemme tulleet:
     - Se on täysin mafian vallassa, kukaan ei ole siellä turvassa. Eivät meidänkään kylämme asiat ehkä aivan kunnossa ole, mutta siellä tilanne on vieläkin huonompi.
     Se on eräs itsesäilytysvaiston muoto, tällä tavoin kyläläiset voivat lyödä rintaansa ja todeta, että elämä voisi olla kurjempaakin.
     Mutta kun kaikki sanovat ei, älkää matkustako Kolymskaja trassaa pitkin, silloin toivon liekkiä alkaa olla todella hankala estää sammumasta.
     Mitkään bussit eivät kulje eikä kukaan myöskään halua ajaa sitä tietä pitkin. Vitalin ja Natalian pomon kautta olemme kuin olemmekin saaneet yhteyden erääseen henkilöön, joka on halukas keskustelemaan asiasta. Hän on ainoa ja vihoviimeinen toivomme. Hän tulee tapaamaan meitä tänä iltana.
     Häntä odotellessani järsin kaikki kynteni lähes vereslihalle.
     On jo myöhä, kun hän vihdoin koputtaa oveen.
     Sisään astuu pieni, jäntevä mies. Hänen kasvojensa ilme on kivi-kova. Hänen silmänsä ovat pienet ja määrätietoiset. Hänen nimensä on Viktor. Hän ei koskaan puhu tarpeettomasti.
     - Minne te haluatte? hän kysyy.
     - Okei, hän sanoo sitten.
     - Juttelen parin kaverini kanssa. Ei siinä pitäisi olla mitään ongelmia, milloin te haluatte lähteä? hän jatkaa.
     Sitten hän onkin tiessään.
     Katson Mariaa. Maria katsoo Natashaa. Natasha katsoo minua.
     Meidän mielestämme Viktor on Venäjän ja miksei koko maailmankin suurenmoisin mies.
     Viktor lupasi tulla huomenaamulla uudestaan luoksemme sopimaan yksityiskohdista. Venäläisnainen myy meille kadulla amerikkalaista ruokaa. Hän ei pidä meistä.
     - Hiton amerikkalaiset.
     Hänen tähtikoristeisessa lippalakissaan lukee "USA".
     Nuori mies pysäyttää meidät kadulla, hän ostaa kioskista oluen ja antaa sen minulle. Natasha ja Maria saavat suklaata. Hän kertoo elämästään liikemiehenä Magadanissa.
     - l do some things for my self, hän sanoo.
     Sitten hän vilkaisee minua pilke silmäkulmassaan.
     Uutuuttaan kiiltelevä, nahkatakeilla ja vähäpukeisilla naisilla lastattu Audi pysähtyy renkaat kirskuen. Ystävämme häipyy tiehensä. Minä tyhjennän olutpulloni.
     Aamu tulee mutta Viktor ei. Naurumme tyrehtyy. Viktor on hyljännyt meidät! Kolymskaja trassa on jälleen ulottumattomissamme, eikä minulla ole enää edes kynsiä pureskeltavaksi.
     Kaksitoista tuntia myöhemmin ovelta kuuluu koputus.
     Viktor marssii sisään. Hän alkaa heti puhua antamatta mitään selitystä kutakuinkin myöhäiseen saapumiseensa:
     - Lähdemme ajamaan ylihuomenna kello viideltä aamulla. Minä hommaan bensat - se on kyllä hankalaa, koska kerrallaan saa ostaa vain kaksikymmentä litraa - ja te otatte mukaan ruokaa minullekin.
     Kysyessämme, kuinka kauan hän arvelee matkan kestävän, hän vastaa epäröimättä sekuntiakaan "kaksi päivää". Ihmettelemme, eikö arvio kuitenkin ole hieman rohkea, l 500 kilometrin mittaisen, kenties olemattoman tien ajaminen kahdessa päivässä kuulostaa liioitellun optimistiselta.
     - Miten niin?
     Viktor on automekaanikko ja omistaa japanilaisen maastoauton vuosimallia 1986. Hänen vaimonsa on tällä hetkellä Ukrainassa, vapaus on siis taattu. Maksamme hänelle sata dollaria päivältä, siihen sisältyy myös bensiini. Hänen suurin ongelmansa ovat vararenkaat, hän sanoo.
     Niitä ei saa Magadanista. Hänen maastoautonsa seisoo pihalla, kaasuttelemme sillä pitkin takapihaa romukasojen keskellä, moottori kehrää kuin kissa, jousitus on kunnossa. Kolmivuotinen unelmani on toteutumaisillaan, olen valmis vaikka halaamaan Viktoria.
     Mutta kukaan ei uskalla halata Viktoria.
     Illalla eroamme Vitalista ja Nataliasta, he antavat meille Ginzburgin kirjan, me syömme, keskustelemme, nauramme, juomme, puhumme tulevaisuudesta ja käymme kävelyllä, mutta meidän on vaikea saada sanottua, kuinka tärkeitä he ovat meille. Eivät vain sen takia, että me saimme asua heidän luonaan, vaan koska he antoivat Magadanille inhimilliset kasvot. He osoittivat, että täälläkin, kaupungissa, johon kunniallisuus ei koskaan ole päässyt asettumaan taloksi, on kaikesta huolimatta jäljellä vielä jotakin inhimillistä. Ymmärtäisivätkö he sellaista selitystä? Kotona Suomessa muistelemme vähän väliä Vitalia ja Nataliaa. Aamumme saattaa alkaa sillä, että Maria sanoo "ajattele Nataliaa ja Vitalia", enempää hänen ei tarvitsekaan sanoa. Ajattelemme heitä, mietimme, mitä he tekevät juuri nyt, kuinka Natalian salaatit jaksavat, ovatko he päässeet käymään biologisilla asemillaan, kuinka Anastasian koulu sujuu. Ja toivon, että Vitalikin ainakin joskus ajattelee minua, kampeloita pelkäävää ulkomaalaista.
     Ajaessamme pois Magadanista kukaan meistä ei katso taaksepäin.
     Neuvostotyylisten kaupunkilaistalojen loppuessa alkaa vuoristo.
     Katselen vuorten huippuja, kuluu viisi minuuttia, puoli tuntia, tunti, kunnes todistusaineisto on riittävä. Kaikki huiput näyttävät täsmälleen samanlaisilta, jokaiselta vuorelta puuttuu kaikki elämä ja vehreys. Tähyilen erottaakseni vuorissa joitakin erityispiirteitä, joitakin erikoisia kiviä, jotakin erikoista muotoa, mutta turhaan, ne kaikki ovat samanlaisia vierivieressä jököttäviä sysimustia, pyramidimaisia vuoria. Jos käsite "vuori" olisi keksitty Neuvostoliitossa, se olisi varmaankin kuvattu juuri tällä tavalla: ei minkäänlaista yksilöllisyyttä, ei omaa tahtoa, vain suoraan liukuhihnalta napattu massatuote.
     Jos Stalin olisi saanut valita, hän olisi valmistanut neuvostoihmiset samalla liukuhihnalla.
     Siellä, missä ei ole vuoria, on lehtikuusentynkiä. Tyngät ovat kannoiksi epätavallisen korkeita, puista on jätetty jäljelle yli metrin mittainen pätkä. Miksi niin, minä mietin, mitä käytännön hyötyä siitä mahtaa olla?
     Kolyma, Kolyma, kaksitoista kuukautta talvea...
     Metrin mittaisten lumikinosten ei annettu häiritä metsätöitä.
     Viktor kääntyy pikkuruiselle sivutielle. Kuvittelen, että Viktor autoineen sekä se, että hänet oli niin helppo puhua ympäri, ovat vain osa kieroa suunnitelmaa. Nyt hänen kätyrinsä odottelevat metsässä valmiina ryöstämään meidät.
     Viktor ohjaa autonsa taitavasti pienen vesialueen rannalle. Ensimmäiset auringonsäteet heijastuvat hämähäkinverkoille laskeutuneista kastepisaroista, aamusumu tanssahtelee järven pinnalla.
     - Täällä voimme käydä uimassa, Viktor sanoo, riisuu vaatteensa ja hyppää veteen.
     Magadanin muisto alkaa hämärtyä.
     Sitten Viktor laittaa teknopopin soimaan. Moderni ja kovaääninen teknomusiikki leviää Sony-kaiuttimista yli Siperian taigan. Hän pitää erityisesti yhdestä tietystä kasetista, jota hän sitten soittaakin koko ajan.
     Tulemme osaamaan laulut ulkoa koko loppuelämämme - niiden sanat eivät ole kovinkaan monimutkaisia. "Döm, döm, döm, di, di, di, di jotain I'm gonna lose you, and the reason is you..." Alussa yritän työntää väliin Sinead 0'Connor -kasettia; Viktor kuuntelee rauhallista musiikkia kiltisti ja antaa sitten kasetin takaisin. Se oli ainoa kerta, kun me saimme valita musiikin.
     Useimmiten Viktor tuijottaa suoraan eteenpäin. Hän istuu jämähtäneenä yhteen ja samaan asentoon, ei puhu, ei naura, ei yski, ei niiskuta, hänen suunsa on vain lyhyt viiva keskellä kasvoja. Hänen hampaansa näkyvät hyvin harvoin. Hänellä on kasapäin tupakkaa. Muuta hän ei teekään. Polttaa, ajaa, kääntää kasetin, polttaa, ajaa ja kääntää kasetin.
     Natasha istuu etupenkillä ja yrittää virittää keskustelua, Viktor vastailee kiltisti, mutta yleensä vastaukset jäävät hyvin yksitoikkoisiksi, kuten "niin, niinhän se on" tai "jaaha" tai "vai niin?".
     Kolymskaja trassa rakennettiin, jotta Dalstroi, Kolymasta kaivetunkullan hyödyntämisestä huolehtinut "yritys", saisi kuljetettua rikkaudet pois luoksepääsemättömältä alueelta. Ensin orjien piti rakentaa tie, joka alkoi täsmälleen siitä, mihin orjalaiva rantautui - tämä tapahtui, ennen kuin Magadania edes oli olemassa - sitten heidän piti kaivaa kuluta esiin ja raahata se kuorma-autoihin, sitten heidän olikin aika kuolla.
     Joku on laskenut, että jokaista lapion mittaista tienpätkää kohti kuoli yksi vanki. Niin arvokas ihmiselämä siis oli Kolymassa. Magadanissa saimme käsiimme vanhan videon, jolla haastateltiin yhtä niistä harvoista, jotka olivat selvinneet hengissä tien rakentamisesta. Jevgeni Borodin on ikivanha ja puhuu sekavasti, mutta hän muistaa yhä elävästi tien rakentamisen.
     - Meidät jätettiin yhden joen varteen viideksitoista päiväksi eväänä pelkkää ruisjauhoa. Meitä oli kaksikymmentä ihmistä ja kolme traktoria, hän kertoo.
     Satojentuhansien muiden tavoin hänetkin tuomittiin "trotskilaisuudesta" 1930-luvun puolivälissä. Sitten seuraava pysäkki olikin Kolyma.
     - Selviytyäksemme hengissä me paistoimme nuotiolla käpyjä ja lämmitimme vanhoja eläinten nahkoja lapioiden päällä. Revimme nahat pieniksi palasiksi ja jaoimme ne. Monet meistä kuolivat, ennen kuin edes ehdimme aloittaa rakentamaan sitä siltaa, mikä meidän oli käsketty rakentaa.
     Haastattelija kysyy, pitääkö Borodin itseään "sankarina vai orjana".
     - Ei omien tovereittensa luiden päälle rakennettua muistomerkkiä voi ihailla, hän sanoo hetken hiljaisuuden jälkeen.
     Kymmenien vuosien ajan orjat nimittäin olivat "sankareita". Paikalliset lehdet kirjoittivat, että "vain aito innostus voi saada tienrakennuksen edistymään näin nopeasti" ja tekivät reportaaseja ahkerimmista orjista - niistä, jotka ylittivät mahdottomat päivittäiset "työnormit". Kielenkäyttö oli samankaltaista kuin myöhemmin esimerkiksi BAMia rakennettaessa, mutta kuitenkin reilusti kyynisempää kuin 1970-luvulla.
     BAM-kiihkoilijat olivat vapaaehtoisia. Tietyöläiset olivat vankeja, syyttöminä tuomittuja, joita käytettiin orjina.
     Tien piti kuitenkin luikerrella eteenpäin, soiden läpi, vuoria ylös ja alas, jyrkänteitä alas ja jokien yli. Ja ikirouta oli ikuisena seuralaisena.
     Mikään ei saanut estää maata hankkimasta lisää rahaa, se tarvitsi sitä epätoivoisesti. Sota lähestyi, ja Saksa oli aivan liian mahtava. Yksi ihminen uhrasi henkensä, ja taas tie oli lapionmitan syvemmällä taigassa.
     Alkumatkan suorastaan lennämme eteenpäin, tie on hyvässä kunnossa ja liikenne suhteellisen vilkasta. On heinäkuun alku, ja aurinko paistaa hirvittävän kuumasti. Lämmintä on yli kolmekymmentä astetta, ja vaatteet liimautuvat kiinni ihoon. Viktor ajaa ilman paitaa ja pitää vasenta käsivarttaan auton ulkopuolella. Aurinko hehkuu polttavana, Viktor muuttuu aina vain punaisemmaksi, mutta hän ei halua kuulla puhuttavankaan meidän säälittävistä voiteistamme.
     - Aurinkovoiteet ovat naurettavia, hän sanoo.
     Ja sitten hän sytyttää tupakan. Ja kääntää sitten kasetin.
     Vuonna 1944 Neuvostoliitto ja USA olivat vielä melko hyviä ystäviä keskenään, nehän olivat liittoutuneita sodassa. Silloin USA:n vara-presidentti Henry A. Wallace tuli vierailulle Kolymaan. Hän matkusti professori Owen Lattimoren kanssa tälle alueelle, jossa ei heitä ennen ollut käynyt juurikaan ulkomaalaisia. Wallace oli niin ihastuksissaan ja haltioissaan Kolymasta, Siperiasta ja neuvosto-Aasiasta, että hän kirjoitti matkastaan kirjan nimeltään Soviet Asia Mission (1946). Lattimore oli vähintäänkin yhtä haltioissaan ja kirjoitti jo ennen Wallacea National Geographic Magazineen matkaa ylistävän - värikuvin elävöitetyn - artikkelin New Road to Asia (1944). Kun tärkeät vieraat olivat tulossa, Dalstroin johtajat käskivät repiä maan tasalle kaikki amerikkalaisten reitin varrella olevat valvontatornit, orjat häädettiin piiloon metsään tai parakkeihin, kaupat täytettiin kulutustavaroilla, NKVD:n kauniit sihteeriköt patistettiin yhdeksi päiväksi metsätöihin Wallacen nähtäviksi, musikaaliset orjat valmistivat konsertin ja niin edelleen.
     Wallace liikuttuu kyyneliin löytäessään kaupoista amerikkalaista jauhoa ja maissiöljyä, ja hän iloitsee siitä, että "Kolymskaja trassan rakentamiseen" käytetään amerikkalaisia, Studebaker-merkkisiä raivaustraktoreita. Magadanissa hänet kutsutaan fantastiseen baletti- ja musiikkiesitykseen, ja hän kirjoittaa, että kultakaivoksissa työskentelevät miehet ovat "isoja, voimakkaita neuvostoeurooppalaisia nuoria miehiä", ja hänen isäntiensä sivistyneisyys ja inhimillisyys tekee häneen suuren vaikutuksen.
     Yhdessä vaiheessa Wallace vierailee Magadanin ulkopuolella sijaitsevalla sikatilalla ja esittää muutaman ystävällisen kysymyksen aiheuttaen suurta hämmennystä. NKVD:n nuorilla toimistotytöillä ei ole minkäänlaista käsitystä sikojen hoidosta, ja tulkin on pakko improvisoida pelastaakseen tilanteen. Wallacen osoittaessa villisti suosiotaan "kylän omin voimin" toteutetun konsertin jälkeen lastataan esiintyjiä, jotka kaikki ovat vankeja, jo kuorma-auton lavalle odottamaan kuljetusta takaisin leiriin. Ja Shalamov kirjoittaa, että niitä amerikkalaisia raivaustraktoreita, jotka tekivät Wallacen niin iloiseksi, käytettiin muun muassa joukkohautojen kasaamiseen: "Raivaustraktori kaapi nyt kokoon jäätyneitä ruumiita, tuhansia kuolleita, luurankomaisia ihmisruhoja." Matkakumppani Owen Lattimore kuvailee Kolymaa vielä varapresidenttiäkin ylistävämmin sanoin ja kirjoittaa National Geographicissa, että "kaikkialla on kasvihuoneita, jotta kaivostyöläiset saisivat riittävästi vitamiineja", ja saa tekstinsä siten kaikessa hyväntahtoisuudessaan - tahtomattaan - muistuttamaan pelottavan paljon kyynistä neuvosto-retoriikkaa.
     Ennen kuolemaansa Wallace pahoitteli sitä, kuinka "täydellisen väärin hän oli käsittänyt neuvostojärjestelmän". Lattimore sitä vastoin puolusteli artikkeliaan vielä vuonna 1969 aikakauslehti New Statesmaniin lähettämässään yleisön osaston kirjoituksessa, jossa hän sarkastisesti tiedusteli, mahtoiko tämän kaltainen vierailu kuitenkaan olla "paras mahdollinen tapa urkkia tietoja isännistään".
     Wallacen ja Lattimoren tapaukset eivät tietenkään ole mitenkään ainutlaatuisia. Eivätkö monet suomalaispoliitikotkin sulkeneet kylmänsodan aikana silmänsä siltä, mitä he näkivät tai kuulivat Neuvostoliitossa tapahtuvan? Ja mitenkähän mahtaa olla nykyisin? Kun presidentti Martti Ahtisaari matkustaa Kiinaan, hän tekee samoin kuin Wallace vuonna 1944. Mutta on helppoa osoittaa sormella Ahtisaarta ja matkustaa itse seuraavana päivänä charterkoneella Turkkiin, ikään kuin peräänkuuluttamamme moraalisuus ei koskettaisi meitä "tavallisia" ihmisiä. Millainen mahti Maailman Yhdistyneillä Charterturisteilla olisikaan, jos me yhdessä julistaisimme, ettemme matkusta Turkkiin tai Kiinaan tai Indonesiaan, ennen kuin maat suostuvat kunnioittamaan ihmistenperusoikeuksia? Koska turismin ympärillä pyörii nykyisin uskomattomat määrät rahaa, ei millään maalla ole varaa kieltäytyä chartermatkaiIijoista.
     Mutta mitäs tuolla on? Eräässä mutkassa seisoo kaksi miestä rekkojensa vieressä. He näkevät meidän tulevan, kävelevät tielle ja huitovat käsiään. Ehkä nuo ovat niitä paljon puhuttuja murhamiehiä? Toinen miehistä kävelee Natashan ikkunan luo ja tunkee innokkaan näköisenä sisään muutamia tuhatlappusia.
     - Onko teillä votkaa? hän kysyy toiveikkaana.
     Viktor painaa vastaukseksi kaasun pohjaan, ja onnettomat miehet jäävät oman onnensa nojaan. Kolymskaja trassalla on epäilemättä tukala olla ilman votkaa tällaisena tulikuumana päivänä.
     Tien varrella näkyy jälkiä mineraalien häikäilemättömästä hyödyntämisestä. Kokonaisia joenuomia ja laaksoja on kaivettu ylösalaisin ja jätetty raiskattuun tilaansa. Vanhat koneet vajoavat päivä päivältä syvemmälle Neuvostoliiton niille valitsemiin hautapaikkoihin. Niitä ei enää tarvita tässä maailmassa. Magadanissa tapasimme Tatjana Klimenkan, joka työskentelee ympäristöministeriön paikallisosastolla. Hän tiesi tarkalleen, mikä on alueen suurin ympäristöuhka.
     - Suurin uhka ovat kullankaivuun jättämät jäljet. Työssä käytettiin hyvin hitaasti hajoavia kemikaaleja, laajat alueet ovat täysin tuhoutuneita. Kullan loputtua jatketaan vain eteenpäin, eikä kukaan jää siivoamaan jälkiä, hän sanoi.
     Yllätyn siitä, kuinka nopeasti Maria ja Natasha ovat ruskettuneet - mutta ei se olekaan rusketusta, vaan pölyä. Pöly kohoaa tien pinnasta, työntyy autoon ja levittäytyy peitteen lailla yllemme. Hiukset ovat kuin pahvia, mikään harja ei pysty tunkeutumaan niiden lävitse. Pysähdymme usein uimaan jääkylmissä koskissa tai järvissä, mutta pöly vaanii meitä jatkuvasti. Kun pulahduksesta on kulunut kaksikymmentä minuuttia, Maria näyttää taas hyvin ruskettuneelta ja hiuksetkin tuntuvat taas pahvilta. "Hiekka on tien syöpä", Kolymskaja trassasta sanotaankin.
     Huristelemme eteenpäin kyydissämme kaksi valtavaa kanisterillista bensiiniä. Kuumuus saa bensiinin höyrystymään, ja haju aiheuttaa meille päänsärkyä.
     Saavumme suurelle joelle. Sen vesi virtaa kohti pohjoista, ja sen ylikulkeva silta on tehty betonista. Ajamme sillan yli ja poikkeamme oikealle.
     Meidän täytyy taas kerran käydä virkistäytymässä. Jeeppi pysähtyy joenrannalle, me riisuudumme ja laskeudumme polviamme myöten veteen.
     Virta on voimakas. Vesi on ruskeaa. Vastarannalle on 400 metriä matkaa. Villinä rehottavat puut taistelevat joen rannoilla tilasta ja valosta, jotkut ovat jo joutuneet irrottamaan otteensa maasta ja roikkuvat nyt joen yllä. Ne huuhtoutuvat tiehensä seuraavassa kevättulvassa. Seison kauan polviani myöten vedessä, sitten vesi ulottuu jo vyötärölleni, mutta en pysty sukeltamaan veteen. Voin hyvin kuvitella, kuinka vanhat ruumiit kelluvat vedessä, kuinka tallon maatuneita ihmisten jäännöksiä. Ajatukseni ovat liioiteltuja, mutta niin minä kuitenkin juuri silloin ajattelen, enkä pysty sukeltamaan veteen. Minulla on kuvottava olo.
     Joen nimi on Kolyma.
     Jatkamme nopeasti matkaamme.
     Olemme ajaneet yli kuusitoista tuntia, käytännössä yhtä soittoa.
     Kysymme Viktorilta, jonka silmät näyttävät vain mitättömiltä viiruilta, eikö hän haluaisi pian levätä ja nukkua.
     - Se ei ole tarpeen.
     Tunnin kuluttua kuitenkin pysähdymme. Hyttyset ja muut hyönteiset ilahtuvat tulostamme ja ympäröivät meidät. Hyttyshatut ja muutenkin täysi varustus helpottavat oloa, mutta Viktor ei tajua meidän touhujamme. Hän syö vähän meidän ruokaamme, levittää huopansa autoon ja nukahtaa välittömästi.
     Viktor kuorsaa rauhallisesti koko yön.
     Maria ja Natasha nukkuvat teltassa.
     Minä olen Kolymskaja trassalla, on pakahduttavan kuuma ja ötökät kävelevät ylitseni. Olen kuitenkin tyytyväinen.
     Kun joskus päättää, että "tuon minä vielä jonakin päivänä teen", ja sitten yhtäkkiä huomaakin kaikkien palapelin palasten loksahtavan paikoilleen, se tuntuu jollakin tavalla erityiseltä. Ihastuin tähän kartalla olevaan viivaan ensimmäisellä Siperian-matkallani, ja siitä lähtien viiva on ollut jossakin ajatusteni syövereissä. Välillä se on pompannut tietoisuuteeni muistuttamaan olemassaolostaan, mutta useimmiten se on pitänyt matalaa profiilia. Minua viehätti ajatus yksinäisestä tiestä, joka luikertelee ei minkään lävitse ja lumouduin aivan konkreettisten kysymysten pohdiskelusta: miltä tie näyttää, kuinka leveä se on, millaiset ihmiset sitä pitkin ajavat, asuuko sen varrella ketään? Ja eräänä päivänä olenkin Magadanissa, eräänä päivänä kuulen Viktorista, eräänä päivänä Viktor tulee hakemaan meitä jeepillään ja eräänä päivänä olemme Kolymskaja trassalla.
     Juuri siksi olen tyytyväinen. Kaikki on uutta, eikä tämä muistuta minua mistään ennen näkemästäni.
     Aamiaiseksi keitettyjä munia, teetä ja leipää. Jääkylmä aamupulahdus. Pölyinen auto. Paahtava aurinko. Tuttu musiikkikasetti.
     Köröttelemme Susumaniin, entiseen leirikaupunkiin. "Neuvostosankarien rakentama vuonna 1939", lukee kyltissä. Kaupunki on aivan Magadanin näköinen, mutta pienempi. Meillä ei ole mitään kunnollisiä karttoja, mutta tiedämme, että meidän täytyy kääntyä Jakutian tien-haarasta pian Susumanin jälkeen. Kysymme tietä. Huoltoasemalla, joka ensin oli kiinni, sitten auki ja sitten taas kiinni ollakseen lopulta todellakin auki, tapaamme 80-luvun tyyliin sonnustautuneen heavyrokkarin, joka selittää kunnioitusta herättävällä äänellä, että se ja se silta on romahtanut ja että sen yli on "aivan mahdoton" päästä.
     Hänellä on nahkatakki ja pitkät hiukset sekä täsmälleen samannäköinen tyttöystävä. Heidän selässään lukee Iron Maiden. Heidän ilmestymisensä todistaa minulle lopullisesti, että aikakoneita on olemassa.
     Nämä kaksi ovat juuri äsken olleet kanssani konsertissa Helsingin jäähallissa vuonna 1985, he ovat vieläkin hikisiä, kenties he ovat juoneet raitiovaunussa muutaman keskioluen, jammailleet Number of the Beastin tahdissa ja euforiassaan siirtyneet kymmenen vuotta eteenpäin ja kymmenentuhatta kilometriä itään - Susumaniin.
     Kummallista. En tunnista heitä.
     Viktor ei välitä kenenkään neuvoista ja huristelee eteenpäin vastusteluistani huolimatta.
     Saavumme Draznyin kylään, joka sijaitsee noin kuusikymmentä kilometriä Susumanista länteen.
     Olga katselee meitä hermostuneena. Keitä te olette? Mitä te teette täällä? Hän ei ole tottunut vieraisiin. Ne ovat käyneet harvinaisiksi viimeisen viiden vuoden aikana. Hänellä on yllään kulunut leninki, hänen hiuksensa ovat harjaamattomat, hänellä on paksut sormet ja voimakkaat käsivarret. Draznyi on yksi tuhansista pienistä siperialaiskylistä.
     Puutaloja, hiekkateitä, kauppa, leikkikoulu, kasvihuone, pieni urheilu-kenttä. Kuin mikä tahansa kylä.
     - Viisi vuotta sitten kaikista alkoi tuntua, että jotakin outoa oli tekeillä. Yksi toisensa jälkeen häipyi täältä, kertoo Olga, joka ei halua paljastaa sukunimeään.
     Siihen saakka Draznyin koko olemassaolo oli ollut täysin riippuvainen kullasta. Olgakaan ei tiedä elämälle muuta tarkoitusta kuin kullan. Hänen on vieläkin vaikea käsittää, mitä heidän kylässään vuoden 1990 tienoilla oikein tapahtui. Luultavimmin siellä kuitenkin kävi samalla tavalla kuin monissa muissakin Kolymskaja trassan varren kylissä ja kaupungeissa. Kaikki lakkasi toimimasta. Moskovasta ei enää tullut rahaa.
     Olemme nähneet tien varrella aikaisemminkin suurehkoja kaupunkeja ja kyliä, joissa on aavemaisina kohti taivasta kohoavia betonikuoria ja tyhjillään olevia taloja, kävelyteiden varsilla olemme nähneet autoja, joilla kukaan ei enää aja, katujen varsilla olemme nähneet kauppoja, joiden ovet eivät enää koskaan avaudu.
     Pienestä Draznyin kylästä ovat kaikki muut muuttaneet pois paitsi Olga, hänen miehensä ja heidän kolmetoistavuotias tyttärensä. Sillä kuka haluaisi tehdä työtä ilman palkkaa? Olga ei voi pidätellä kyyneleitään kertoessaan meille tilanteestaan.
     - Täällä oli kaikki niin hienoa. Meillä oli sellainen kerhokin, jossa järjestettiin iltaohjelmaa ja tansseja. Ihmiset olivat onnellisia.
     "Klub"-kyltti roikkuu edelleen paikallaan, mutta rakennuksen kattoon romahtanut sisään. Täällä ei enää koskaan järjestetä tansseja.
     - Meidän pienessä leikkikoulussamme oli hyvät opettajat, lapset viihtyivät ja olivat iloisia, Olga muistelee.
     Nyt leikkikoulun kaikki ikkunat ovat säpäleinä. Sen sisällä ei ole enää mitään. Vain kalseita seiniä ja lahonneita lattialankkuja.
     Olga ja hänen perheensä ovat keränneet itselleen kaiken, minkä muut ovat jättäneet jälkeensä. Heidän puutarhansa on uskomaton kokoelma romua, tölkkejä, pulloja, huonekaluja, vaatteita ja leikkikaluja.
     Olgan isä lähetettiin toisen maailmansodan jälkeen Ukrainasta Kolyman työleirille, häntä syytettiin sotilaskurin rikkomisesta armeijassa.
     Vuonna 1952 lähetettiin loputkin perheestä itään, siis neljätoistavuotias Olga ja hänen äitinsä. Seuraavana vuonna Stalin kuoli, ja silloin määrättiin toimeenpantavaksi yleinen armahdus. Perhe päätti kuitenkin taloudellisista syistä jäädä itään: kulta takaisi työpaikan ikuisiksi ajoiksi, heille kerrottiin.
     Olga tapasi miehensä Draznyissa. Mies oli tullut tänne vapaaehtoisesti, korkeiden palkkojen ja suhteellisen vapaan elämän houkuttelemana. He saivat kolme lasta, joista yksi teki itsemurhan kaksi vuotta sitten. Yksi jätti Draznyin taakseen ja muutti Jakutskiin.
     - Viime talvena sähkö katkaistiin lopullisesti. Vietimme talven eräässä koulussa, joka sijaitsee viidentoista kilometrin päässä täältä, Olga kertoo.
     Venäjän valtion pitäisi itse asiassa antaa "muuttorahat" korvaukseksi Draznyin kaltaisten kylien asukkaille, mutta Olgan mukaan he eivät ole saaneet minkäänlaista korvausta. Olga ja hänen miehensä elävät eläkkeensä varassa, ja heillä on päämääränään kerätä säästöön sen verran rahaa, että he voivat muuttaa Etelä-Siperiaan, jossa miehen sukulaiset asuvat.
     - Toivottavasti pääsemme muuttamaan ennen talven tuloa, Olga sanoo.
     Natasha ja Maria jäävät juttelemaan Olgan kanssa, Viktor istuu kärsimättömän näköisenä autossaan ja minä kävelen ympäriinsä kylässä, jota ei enää ole.
     Tuntuu kaamealta poimia käteensä toisten ihmisten elämän palasia, kappaleita, joita he ovat jättäneet jälkeensä. Mustavalkoisia perhe-potretteja, miehellä on puku yllään, lapset nauravat, rikkinäinen jääkiekkopeli. Leninin opit lojuvat puoliksi palaneina hellan vieressä, yksieteinen on täynnä tyhjiä votkapulloja - pullokasa yltää polviin saakka.
     Kasvihuoneen lasit ovat sirpaleina. Täällä ei kasva enää mitään.
     Viktor ajaa eteenpäin hiljaisuuden vallitessa.
     Ei auta muu kuin pyyhkiä Draznyi pois kartalta.
     Suljetulta huoltoasemalta löydämme miehen, jolla on ruuvimeisseli kädessään. Hänen vieressään seistä jököttää Lada, joka on täynnä hyväntuulisia mutta hikisiä naisia. Mies tarvitsee apua Viktorilta, ja me tarvitsemme apua mieheltä. Viktor korjaa hänen autonsa, jos hän näyttää meille, missä on Jakutian tienhaara. Viktor vilkaisee moottoriin naama peruslukemilla, ottaa meisselin, ruuvaa jotakin, vilkaisee taas ja pyytää miestä kääntämään virta-avainta.
     Moottori köhii yllättyneenä ja hurahtaa käyntiin. Se ei ollut varautunut Viktoriin ja tunnustaa nyt tappionsa.
     Autossa olevat naiset katsovat Viktoria samalla tavalla kuin pikku-lapset katsovat teräsmiestä.
     Pieni tienhaara. Ei minkäänlaista tienviittaa. Ei lainkaan liikennettä. Tie, joka näyttää kesämökille vievältä hiekkatieltä. Se on Jakutian moottoritie. Tie, joka näkyy kaikissa maailmankartoissa.
     Jaa-a, ajattelen, polkupyörällä tätä tietä pitkin ei ainakaan voisi ajaa.
     Tie kääntyy vasemmalle, sitten se kääntyy oikealle. Näemme edessämme kaksi pyöräilevää miestä. Tunnen itseni voimattomaksi kaikkienkohtalon pikku oikkujen edessä.
     Pyöräilijät ovat isä ja poika Irkutskista, ehkä viisikymmentä- ja kolmekymmentävuotiaat, jotka päättivät tehdä tänä kesänä jotakin erikoista. Ensin he lensivät Magadaniin. Nyt he ovat pyöräilemässä kotiinpäin. Heillä ei ole aavistustakaan, onnistuuko se. Mutta he aikovat yrittää. Polkupyörät ovat kiinalaisia ja niissä on leveät renkaat. Pyörälaukut näyttävät painavilta.
     Autossa pyöräilijät julistetaan pyhimyksiksi. He ovat pelastuksemme, ilopilleri, jota imeskelemme koko loppumatkan. Ihmisiä, joilla on aloitekykyä! Hulluja ihmisiä! Sellaisia emme olekaan nähneet kovin monta. Olemme aivan tosissamme puhuessamme siitä, kuinka pyöräilijät edustavat koko Venäjän toivoa. He ovat miehiä, jotka eivät kuuntele ihmisten kirottuja saarnoja - voimme vain kuvitella, mitä he ovat saaneet kuulla magadanilaisilta - miehiä, jotka todella tekevät jotakin erikoista. Uskomatonta, että kahta pyörällä kulkevaa miestä voikin rakastaa näin paljon.
     Itäisimmän Siperian näissä osissa on paljon vesistöjä. Tie oli siis pakko vetää kulkemaan lukuisien jokien, koskien ja purojen yli. Vangeilla ei ollut koneita apunaan. Kirves ja saha saivat raivata metsän. Lapio kaivoi jäätyneeseen maahan useiden metrien syvyisiä kuoppia. Kottikärryn hommaksi jäi kuljettaa sora pois delta. Ja kaikkien näiden työkalujen takana seisoi naisia ja miehiä, jotka eivät edes käsittäneet, miksi he olivat täällä.
     Siltojen rakentaminen oli kaikkein huomionarvoisin saavutus. Lahjakkaat insinöörit saivat miettiä päänsä puhki, kuinka sillat saisi rakennettua nopeasti ja ilman teknisiä apuvälineitä. Ja kaikki piti rakentaa puusta. Lopputulokseksi syntyi huolimattoman näköisiä rakennelmia, jotka oli tarkoitus rakentaa myöhemmin uudelleen.
     Harvoja siltoja kuitenkaan korjattiin. 1980-luvulla rakennettiin kyllä kolmekymmentä uutta betonisiltaa, jotka muodostavat vain pienenosan Kolymskaja trassan sadoista silloista, ja nekin rakennettiin kaikki Magadanin ja Susumanin väliselle tieosuudelle.
     - Susumanin jälkeen ei tehdä mitään, vahvisti Sergei Aleksejevits Magadanin alueen paikallisesta tievirastosta, kun tapasimme hänet.
     Senpä takia suunnilleen joka toinen silta onkin keskeltä poikki. Kahdenkymmenen metrin mittaisen aukon jälkeen silta jatkuu jälleen. Syypäitä siltojen murtumiseen ovat kevättulvat. Sulanut vesi kiskoo mukaansa puunrunkoja ja työntää niitä virtaa myöten alaspäin. Puunrungot saattavat kerätä vauhtia ja voimaa jopa tuhansien kilometrien mittaiselta matkalta, kunnes ne eräänä päivänä törmäävät Kolymskaja trassan lahonneisiin siltoihin. Jokainen puunrunkojen aiheuttama töytäys heikentää siltoja.
     Nykyään ainoastaan suuret kultalöydöt alueella saattaisivat pannavauhtia korjaustöihin. Mutta kukaan ei enää etsi kultaa. Kukaan ei ylipäätään tee yhtään mitään.
     Koskien ylittäminen onkin suoranaista uhkapeliä. Tyypillinen, vähän väliä toistuva kohtaus, joet ja purot kun nimittäin ilmestyvät eteemme kilometrin tai parin välein: Viktor ajaa kaasu pohjassa, kun yhtäkkiä edessämme näkyy vettä. Tie jatkuu suoraan kohti olematonta siltaa, mutta tarkkaavainen ajaja huomaa, että juuri sen paikan edessä, josta sillan pitäisi alkaa, onkin pieni sivutie. Viktor tekee äkkijarrutuksen ja ohjaa auton sivutielle, joka johtaa suoraan jokeen. Yleensä Viktor vain ajaa eteenpäin, ja tähän aikaan vuodesta joet ja kosket ovatkin useimmiten niin matalia, että pääsemme ongelmitta ylitse.
     Mutta eivät aina.
     Kerran Viktor pysäyttää auton kosken rannalle ja nousee ulos autosta. Käsitän, että jokin on pielessä, koska Viktor näyttää sekunninmurto-osan ajan huolestuneelta. Hän silmäilee leveää koskea, heittää kiven veteen ja hyppää takaisin autoon.
     - Pitäisikö meidän nousta autosta? me amatöörit tiedustelemme.
     Viktor ei sano mitään, vaan vaihtaa nelivedon päälle ja ajaa Koskeen. Huomaamme välittömästi, että tilanteessa on jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Auto menee alaspäin. Liian nopeasti ja liian syvälle.
     Minulla on aina tapana seurata veden pintaa katselemalla ulos ikkunasta. Tällä kertaa katselen hetken, mutta vetäisen kiireesti pääni pois ikkunasta. Vesi nousee auton puolivälin yläpuolelle ja tunkeutuu ovien läpi sisään. Me kastumme. Viktor painaa ilmeenkään värähtämättä kaasupoljinta pohjaan, mutta auto ei liiku enää eteenpäin.
     Kaikki neljä pyörää sutivat tyhjää, kuten myös minun aivoni. Koski nostaa meidät ylöspäin, alamme kulkeutua alaspäin, pyörät pyörivät veden alla ympäri ympäri, Viktor vääntää rattia epätoivon vimmalla, auto kallistuu, pian kaadumme kumoon. "Magnus, tämä on kamalaa", Maria sanoo, en muista mitä vastaan hänelle. Juuri sillä hetkellä pyörät koskettavat pohjaa. Viktor ja auto saavat hetken hengähdystauon.
     Muutaman sekunnin ajan tilanne on kahden vaiheilla, Viktor vai koski, jeeppi vai luonto, mutta koski on pohjimmiltaan tosi reilu kaveri ja päästää meidät otteestaan. Toiselle puolelle päästyämme olemme ensin aivan hiljaa. Maria tuijottaa katse tyhjänä eteenpäin, kääntyy minua kohti ja toteaa yllättyneellä äänellä:- Luoja, miten nälkäiseksi tuo minut tekikään.
     Sitten alamme taputtaa hysteerisesti käsiämme ja läimäytellä Viktoria toverillisesti olkapäälle. Vähän niin kuin charterturistit, kun kone on laskeutunut Mallorcalle. Vähän kuin totaaliset idiootit. Tällä kertaa se tuntuu kuitenkin jollain tavalla oikeutetulta. Mutta Viktor tietenkin ärsyyntyy.
     - Eihän tuo nyt mitään ollut, hän sanoo ja haluaa jo jatkaa matkaa.
     Myöhemmin hän sanoo, ettei maasturi olisi millään selvinnyt kosken yli, jos me olisimme nousseet ulos autosta, niin kuin me neropatit ehdotimme. Juuri meidän painomme antoi meille hiukan pelivaraa.
     Siihen suureen kysymykseen, kuinka pyöräilijät onnistuvat pääsemään tämän kosken yli, minulla ei ole vastausta.
     Viktor pujottelee jeepillään tiessä olevien kuoppien lomitse ja porhaltaa tietä kymmenien metrien alueelta peittävien vesilammikkojen poikki, hänen pääasiallisena päämääränään tuntuu olevan, ettei jalkaa tarvitsisi missään vaiheessa nostaa kaasupolkimelta. Alan epäillä, että Viktor on lyönyt jonkun kanssa vetoa siitä, kuinka nopeasti hän pystyy ajamaan Kolymskaja trassan toiseen päähän ja takaisin. Hän on kuin onkin vähän sellaista uhkapelurityyppiä, minä kuvittelen mielessäni ja näen hänet sieluni silmin pimeässä huoneessa, jossa on vain yksi pöytä ja yksi hehkulamppu, hän latoo koko omaisuutensa pöydälle ja sanoo palaavansa takaisin neljän päivän kuluttua. Näen myös, kuinka vastapeluri puhkeaa höröttävään nauruun. Hän tietää, että tehtävä on mahdoton.
     Viktor aikoo kuitenkin todistaa, ettei se ole mahdoton.
     Siksi päämme kolahtavat vähän väliä kattoon, mitä järkeä jarruttamisessa nyt olisi? Siksi Viktor väittää, ettei hänen tarvitse koskaan nukkua.
     Illalla ajamme tien sivuun ja leiriydymme kosken kupeeseen, kuohuvan kosken pitäisi suojata meitä hyttysiltä. Ympärillämme kohoaa korkeita vuoria, näissä on värejäkin, yksilöllisiä piirteitä. Yksi on terävä, siellä on kenties luola, toinen on pyöreämpi ja paljon matalampi.
     Tulipunainen aurinko laskee huippujen väliin, juuri tällaisena haluan muistaa Siperian. Koskematonta luontoa kaikkialla, sadan metrin päässä pieni jäätikkö, jääkylmää vettä jääkylmässä koskessa, värikkäitä kukkia, pieniä lehtikuusia, jotka eivät anna raa'an ilmaston tappaa kaikkea kasvillisuutta, hyttysparvia, ruoka paistumassa nuotiolla.
     Meistä kolmensadan metrin päässä olevalle tielle pysähtyy kaksi rekkaa. Jakutian tienhaaran jälkeen emme olekaan nähneet muita moottoriajoneuvoja kuin neljä tai viisi rekkaa ja kuorma-autoa. Ei ole mitenkään sattumaa, että tiellä liikkuu juuri rekkoja. Valtavien pyöriensä, massiivisen painonsa ja korkeutensa ansiosta ne pystyvät tunkeutumaan minkälaisen kosken läpi tahansa. Ne eivät edes pysähdy miettimään, kaasuttavat vain suoraan läpi. Nämä rekkamiehet ovat kuitenkin nähneet nuotiossamme palavan tulen, he pysähtyvät, nousevat ulos autoistaan ja lähestyvät meitä puolijuoksua.
     He ovat vallattomalla tuulella, ja voi melkein nähdä, kuinka heidän sydämensä jyskyttävät paidan alla. He olivat juuri olleet kalastamassa kilometrin päässä virran alajuoksulla, kun karhu ilmestyi heidän eteensä kuin tyhjästä. Miehet heittivät vapansa menemään ja ottivat jalat alleen, he eivät vilkaisseetkaan taakseen vaan hyppäsivät rekkoihinsa, jatkoivat matkaa ja huomasivat meidän nuotiomme. Nyt he haluavat varoittaa meitä.
     - Nukkukaa hyvin, täällä on karhuja, he nauraa hekottavat.
     Kuppi kahvia, ja sitten he ovat tiessään.
     Maria ja minä, jotka olemme juuri oppineet kaiken karhuista Alaskassa ollessamme, pidämme pitkän esitelmän siitä, kuinka karhualueelle kuuluu leiriytyä. Ruoka täytyy jättää puuhun muutaman sadan metrin päähän teltasta, kaikki kemikaalit - kuten saippua, hajuvedet ja bensiini - kuuluu myös siirtää ulottumattomiin, vähintäänkin autoon, niin, itse asiassa meidän kaikkien olisi paras nukkua autossa. Me puhumme puhumasta päästyämme, mutta vain Natasha kuuntelee. Viktor levittää makuupussinsa maahan ja toivottaa hyvää yötä. Me muut nukumme kolmisin autossa. Siellä on hädin tuskin tilaa edes kahdelle. Minä joudun nukkumaan autonrengas vatsallani.
     Seuraavana aamuna Viktor nauraa makeasti. Minä en ole enää mies hänen silmissään.
     Aamiaiseksi keitettyjä munia, teetä ja leipää. Jääkylmä aamupulahdus. Pölyinen auto. Paahtava aurinko. Tuttu musiikkikasetti.
     Lähestymme Jakutiaa, joka on Venäjän alueella sijaitseva tasavalta.
     Täältä pitäisi löytyä niitä "hulluja rajavartijoita". Erään tarinan mukaan he vaatisivat kulkijoilta jakutialaista viisumia - mikä tietenkin on laitonta, erityisesti koska samasta tarinasta kävi ilmi, että viisumi maksaa viisikymmentä dollaria. Toinen tarina oli mutkattomampi: rajavartijat yksinkertaisesti ryöstäisivät meidät.
     Pidämme passimme kattomme ulottuvilla ja, tosiaankin, hermostus kutittelee hieman vatsanpohjiamme.
     Pieni rajakoski. Silta on rikki. Kosken toisella puolella on suuri kyltti: "Jakutian autonominen sosialistinen neuvostotasavalta". Kyltti on hiukkasen harhaanjohtava, mutta kukas rajavartija sen nyt olisi käynyt vaihtamassa. Täällä ei ole vuosiin ollut ainoatakaan rajavartijaa, kenties ei koskaan.
     Viimeinen, mitä näemme Magadanista, on ruohikossa lojuva läänin kyltti.
     Jakutian puolella tie kiipeää ylös jyrkkää vuorensolaa. Ajamme Kolymskaja trassan mahtavimman vuorijonon läpi. Aivan tien pohjois-puolella on vuoriston korkein huippu, se ulottuu 2 400 metriä meren-pinnan yläpuolelle. Yläpuolellamme on jyrkänne, jonka rinteellä on irtokiviä. Alapuolellamme on kuilu. Aivan kuilun pohjalla on koski, jonka pauhu kaikuu vuorenseinämien välissä. Tiessä olevat syvät ja arvaamattomat kuopat pakottavat Viktorin pujottelemaan autollaan eteenpäin. Valitettavasti tie ei kuitenkaan ole tarpeeksi leveä pujottelua varten, ja kolminkertainen hermoromahdus, kaksi takapenkillä ja yksi etu-penkillä, on lähellä. Tarvitsemme hengähdystaukoa. Näemme etuvasemmalla pienen tienpenkereen, mutta kuinka saisimme Viktorin pysähtymään?
     - Haluaisin ottaa valokuvia, piipitän hädissäni.
     Täsmälleen samanaikaisesti kun automme rullaa penkereelle, mutkan takaa ilmestyy eteemme rekka. Se syöksyy tietä pitkin alaspäin kovaa vauhtia, ilman pienintäkään mahdollisuutta pysähtyä. Olemme jo turvallisesti penkereellä, ja ehdimme vain nähdä vilaukselta kuljettajan yllättyneen ilmeen hänen jyristäessään rekallaan ohitsemme. Tie ei ole liian kapea vain pujottelua vaan myöskin vastaantulevaa liikennettä varten.
     Tie tasapainottelee ylhäällä vuorilla viiden tai kymmenen kilometrin ajan. Sitten se alkaa laskea alaspäin. Jyrkästi ja pitkään. Pyöräilijät tulevat riemuitsemaan, mikäli he ikinä pääsevät näin pitkälle. Näemme tien varrella vähän väliä puukeppejä, joihin on kiinnitetty ratti ja pieni, soikea valokuva, ne ovat hautoja. Muistoja kuljettajista, jotka ovat menettäneet henkensä Kolymskaja trassalla. Ratti on irrotettu siitä autosta, jolla he ajoivat kohtalokkaan onnettomuutensa, ja se symboloi myöskin heidän ammattiryhmäänsä. Tapaamme suurehkon joen rannalla kaksi kuorma-autonkuljettajaa, jotka laittavat ruokaa ikuisella tuulella, nuotiolla, johon jokaisen ohikulkevan ajoneuvon kuljettajan täytyy lisätä polttoainetta. Heidän mielestänsä me olemme koomisia kaikkine kysymyksinemme tien vaarallisuudesta.
     - Sen kun ajaa vaan, he sanovat mutustellen säilykelihaansa.
     He kuljettavat Susumaniin 76-oktaanista bensiiniä, muuta tällä tiellä ei kuljetetakaan.
     - Tiesittekö, että vain kilometrin päässä täältä oli aikoinaan vanki-leiri? he tiedustelevat.
     Sitten he hyppäävät kuorma-autoon. Ja ajavat suoraan jokeen.
     Viktor käytti ajaessaan siltaa, joka todellakin on yhä paikallaan, mutta kuljettajien mielestä se oli melko typerästi tehty.
     - Sehän romahtaa minä hetkenä hyvänsä.
     Autostamme puhkeaa rengas, kun lähdemme jatkamaan matkaa. Ei hätää. Viktorilla kun on kaikesta huolimatta kolme vararengasta mukanaan. Ensimmäistä kertaa saan olla mukana teknisessä operaatiossa.
     - Pumppaa renkaaseen ilmaa, kunnes mittari näyttää 2,8 :aa, Viktor neuvoo.
     Ajamme suoperäisten alueiden läpi, joilla lainehtii valkoisten puuvillankukkien meri ja joilla kasvaa ylöspäin pyristeleviä puunrunkoja, jotka eivät koskaan ennätä kasvaa isoiksi. Näyttää siltä, kuin joku olisi tökkinyt metsään tulitikkuja ja liimannut niiden varsiin pari pikku havua. Tajuan kuitenkin vasta palatessani kotiin, kuinka pieniä nuo puut oikeastaan ovat. Koto-Suomen metsissä kävelen lumoutuneena ympäriinsä tuijotellen niiden ylväitä kuusia ja koivuja.
     Autostamme puhkeaa jälleen rengas.
     - Pumppaa renkaaseen ilmaa, kunnes mittari näyttää 2,8 :aa, neuvoo Viktor.
     Nyt on jäljellä enää yksi vararengas.
     Allamme oleva pitkä mäki on Kolymskaja trassan viimeinen mäki.
     Sen jälkeen on pelkkää tasaista. Aivan kuin Luoja olisi jyrännyt alueenjättimäisellä raivaustraktorilla - Studebakerilla? - ja tasoittanut kaiken.
     Sillä näkyvissä ei ole enää ainoatakaan vuorta, ei mäkeä, ei edes pientä kukkulaa, pelkkää raivaustraktorimaisemaa silmänkantamattomiin.
     Olemme saapuneet Jakutian kahta suurta jokea, Aldania ja Lenaa, ympäröivään jokilaaksoon.
     Viktor keksii uuden harrastuksen ajaessaan yön pimeydessä pitkin tasaista tietä. Hän jahtaa pöllöjä jeepillään. Pöllöt istuvat tiellä, ne huomaavat meidät samalla hetkellä kun me huomaamme ne, me näemme kaksi hohtavaa pistettä, ne näkevät kaksi auton valoa. Viktor kaasuttelee eteenpäin niin lujaa vauhtia kuin jeepillä vain pääsee. Joko pöllöt ovat mainettaan tyhmempiä tai sitten ne ovat vain kauhuissaan. Ne nimittäin yrittävät, niin älytöntä kuin se onkin, paeta tietä pitkin lentäen maasturin korkeudella, välillä niiden siivet miltei hipovat tuulilasia. Vaikka ne sitten lopulta onnistuvatkin pakenemaan metsän suojiin, ne sekoilevat taas kohta keskellä tietä. Viktor toivoo, että hän olisi virittänyt moottoria hiukan enemmän, että jeeppi kulkisi pikkuisen aavistuksen nopeammin. Täysosuma on niin lähellä.
     Siinä vaiheessa tajuamme, että Viktorin täytyy päästä nukkumaan.
     Aamiaiseksi keitettyjä munia, teetä ja leipää. Jääkylmä aamupulahdus. Pölyinen auto. Paahtava aurinko. Tuttu musiikkikasetti.
     Viktor ajaa Aldanin rannalla sijaitsevaan Handygaan. Kesäisin tie päättyy tähän. Aldanin yli ei kulje siltaa, joten meidän täytyy jatkaa matkaamme Jakutskiin veneellä. Maastoauton magadanilaiset rekisterikilvet herättävät huomiota. Syömme gulassia pienessä ruokapaikassa, siirrämme reppumme pois autosta, kättelemme ja sanomme do svidanija.
     Sitten Viktor ajaa takaisin Magadaniin.