Tietokonemaailman Messias antoi kolme päivää elämästään.
Ja Suomi kumarsi. Syvään.
Häntä on kutsuttu IT-maailman Robin Hoodiksi. Häntä on tituleerattu vallankumoukselliseksi. Sankariksi. Neroksi. Mutta juuri nyt Linus Torvaldsilla on itselleen osuvampi nimitys:
- Tällä viikolla olen pelkkä koira. Kustantamon koira.
Finlandia-talon auditorio M3:n ulkopuolella toimittajat ja Elisa Communicationsin toimitusjohtaja Matti Mattheiszen parveilevat Linuksen ympärillä. Sillä nimellä häntä nimittäin kutsutaan. "Linus". Amerikkalaiset eivät missään vaiheessa selviytyneet hänen sukunimestään, joten nyt hän on "Linus" koko maailmalle.
Koneisto on lähtenyt käyntiin. Luvassa on kolme täyttä päivää kättelyä, seminaareissa puhumista, pitkiksi venähtäneitä kirjansigneeraustilaisuuksia, pikaisia lounaita, tungettelevia toimittajia, ihailevia katseita, punastelevia nimmarinmetsästäjiä ja mielisteleviä IT-ihmisiä. Pyrin Suomen-vierailun aikana toimimaan Linuksen varjona niin hyvin kuin suinkin. Mutta älkää kuvitelkokaan, että Linuksen arkipäivä tavallisesti näyttää tällaiselta, ehei, tavallisesti hän istuu tietokoneen ääressä Silicon Valleyssa. Linus-koira on Suomessa markkinoimassa uutta kirjaansa, Just for funia (Schildts)… mutta hän ei tunnu olevan tyytyväinen tähän kaikkeen häsläämiseen. Säännöllisin väliajoin hän mumisee "miten hitossa minä suostuinkaan tällaiseen?"
Mattheiszen avaa seminaarin toivottamalla heti ensimmäisenä tervetulleeksi "IT-alan ikonin ja kaksinkertaisen kunniatohtorin Linus Torvaldsin", mutta yhtäkkiä hän huomaa, että paikalle on saapunut myös viestintäministeri Olli-Pekka Heinonen. Hm, olisikohan valtiovallan edustaja kenties pitänyt esitellä ensin? Nolona Mattheiszen yrittää oikaista erehdystään:
- Eh, anteeksi… en huomannut, herra ministeri…
Mutta mitä järkeä on edes yrittää? Asia vain on niin. IT-ikoni on IT-ikoni. Ministeri on pelkkä ministeri.
Finlandia-talossa Helsingin Sanomien toimittaja haastattelee Linusta Transmetasta (jossa Linus on töissä). Linus kurtistaa otsaansa, siristää silmiään, näyttää mietiskelevältä ja älykkäältä Silicon Valleyssa vietetyt vuodet ovat opettaneet hänelle maailman parhaan pr-tempun: hän saa toimittajat tuntemaan itsensä viisaiksi. Vai onko todella pohjimmiltaan kyse siitä, mitä Linus kirjoittaa Just for funissa: ihmistä tulee aina kohdella siten kuin haluaa itse tulla kohdelluksi? Mutta kun toimittaja kysyy Transmetan tulevaisuudennäkymistä, pörssikursseista ja markkinoista, Linus huokaa alistuneesti: "En voi sietää taloustiedettä! Olen aina ollut sitä mieltä, että hankenilaiset ovat äärettömän ikävystyttäviä."
Aijai, Linus. Noin ei saa sanoa pörssin vapahtamassa Suomessa.
Mutta Linus on aina kulkenut omia teitään.
Hän kävi yläasteen ja lukion Etelä-Helsingissä sijaitsevassa ruotsinkielisessä Norssissa. Koulussa, jossa vauraiden sukujen vesat sekoittuivat tavallisiin ihmisiin tai, kuten Linuksen tapauksessa, vasemmistoälykköihin. Linuksen isä Nicke Torvalds oli aikoinaan vakaumuksellinen kommunisti ja vietti paljon aikaa Moskovassa. Nykyisin hän on palkittu toimittaja ja Yleisradion ruotsinkielinen Washingtonin-kirjeenvaihtaja. Linuksen äiti Anna Torvalds on toimittajana STT:ssä.
Kouluaikoina Linus oli ujo ja syrjäänvetäytyvä tietokonenörtti. Tai kuten hän itse on joskus sanonut "olin nörtti ennen kuin oli seksikästä olla nörtti". Muistan hänet koulusta; hän oli se käytävillä kuljeskeleva tyyppi, jolla oli iso nenä, isot silmälasit ja nokkela hymy huulillaan. Kenellekään ei olisi kuitenkaan juolahtanut mieleenkään kiusata häntä. Okei, hän ei todellakaan kuulunut sisäpiiriin. Mutta kaikki tiesivät, että hän oli fiksu, erittäin fiksu. Hänellä oli pilke silmäkulmassaan ja ennen kaikkea hänessä oli riippumattomuutta, joka teki hänestä koskemattoman. Kun eräs Linuksen melko hyvä ystävä yritti saada hänet allekirjoittamaan protestin yhtä koulun opettajaa vastaan, hän oli koko luokasta ainoa, joka ei kirjoittanut nimeään. Kuka tahansa muu olisi joutunut niin "nössön" käytöksen takia luokan silmätikuksi.
Mutta kun Linus sanoi ei, se herätti ainoastaan kunnioitusta.
Finlandia-talossa puhutaan ihmiskunnan huikeasta teknologisesta tulevaisuudesta. Supertietokoneista, joista tulee monimutkaisempia kuin niiden kehittäjät. Linus, 400 miehestä suurin piirtein ainoa, jolla ei ole pukua päällä, esittää nopeasti vastalauseensa:
- Ihminen on ja tulee aina olemaan paljon monimutkaisempi kuin kehittämämme teknologia.
Ja kun mustapukuiset miehet ovat liikuttavan yksimielisiä siitä, että nyt on pian saatava aikaiseksi yhtenäinen ja luotettava elektroninen identifiointijärjestelmä, jotta Internet-kauppa saadaan vauhtiin, Linus huomauttaa ystävällisesti mutta määrätietoisesti, että on olemassa riski, että samalla unohdetaan ihmisten tarve pysytellä nimettömänä, että sellaisia käsitteitä kuin "turvallisuus" käytetään usein argumenttina, kun halutaan kajota yksilönsuojaan.
Aijai, Linus, noin ei saa sanoa!
Kun toimittajalauma tilaisuuden jälkeen kerääntyy hänen ympärilleen, ei kukaan kuitenkaan halua puhua yksilönsuojasta vaan, niin, mehän olemme Suomessa ja tärkeämpiäkin kysymyksiä on:
- Pärjääkö Elisa maailmalla?
- Onko Sonera uppoamassa?
- Menetitkö rahaa, kun pörssi romahti?
- Mitä tapahtuu, kun IT-alalle ei enää syydetä rahaa?
Rahaa, rahaa - aina vain rahaa.
Samalla hetkellä kun yhden kameran valo sammuu, toisen syttyy, lasi vettä sinne, toinen tänne, kustantamon väki keskeyttää toimittajia jatkuvasti, nyt on minuuttiaikataulu ja toimittajille sallitaan kullekin korkeintaan viisi minuuttia. Linus on silmiinpistävän tuskastuneen näköinen, hänen kätensä heilahtavat alistuneesti ja hän sanoo, että hän "jättää mieluummin lounaan väliin kuin hoitaa homman tällä lailla".
Mutta kun Elisa järjestää VIP-lounaan, se menee kaiken muun edelle.
Puoli tuntia myöhemmin lähdemme ajamaan pois Finlandia-talon parkkipaikalta. Siinä samassa paikalle porhaltaa mopolla ajava nahkatakkinen toimittaja.
- Hänen täytyy saada kaksi kysymystä! Hänen nauhurinsa ei toiminut ensimmäisellä kerralla, sanoo Linuksen kanssa Suomea kiertävä Schildtsin parrakas toimitusjohtaja, Johan Johnson.
Ja heti kun Linus on suoriutunut mopotoimittajasta, alkaa Johnsonin matkapuhelin soida. Oululaisella toimittajalla on tärkeää asiaa:
- Voitko kommentoida pörssikurssien laskua? Onko pohja jo saavutettu?
- Luultavasti… Mutta voinhan minä olla väärässäkin, Linus aloittaa selontekonsa hyvin analyyttiseen tyyliin.
- Miksi ne pörssistä kysyvät? Ihan älytöntä! En minä ole ekonomi, minähän olen pelkkä ohjelmoija! hän huokaa, kun puhelu on ohitse.
Hän kertoo, kuinka yllättynyt hän on siitä, mitä hän kutsuu suomalaisten "uudeksi massapsykoosiksi". Kun hän kävi täällä vuosi sitten, maa oli yhä IT-huuman vallassa. Huipputeknologia pelastaa ihmiskunnan! Suomi on paras huipputeknologiassa! Me pelastamme maailman! Nyt ääni kellossa on vaihtunut, nyt me olemme (taas) muuttuneet alemmuuskompleksista kärsiväksi ja itseään kiduttavaksi kansaksi. Nyt kaikki toistavat sokeasti, tai ainakin toistivat Finlandia-talolla: Me emme enää ole johtava teknologiamaa, itse asiassa me emme koskaan olleetkaan, nyt iskee lama, kaikki menee päin helkkaria.
- Mitä paskapuhetta se sellainen on? Suomella on oikeasti hyvä huipputeknologisen maan maine - yhä edelleen. Ei sellaista luoda eikä sellainen katoa yhdessä yössä.
Menestys ja USA:ssa vietetyt vuodet ovat muuttaneet Linuksen itsevarmaksi nuoreksi mieheksi, joka selviytyy loistavasti erilaisista sosiaalisista tilanteista. Kun hän asettuu lavalle hands-free-mikrofoneineen, ei häntä häiritse mikään. Erityisesti silloin, jos hän saa puhua omaa työkieltään, amerikanenglantia, hän viihtyy kuin kala vedessä. Hän vitsailee, hän elehtii, hän on itseironinen.
Ja ihmiset rakastavat häntä.
Niin juuri. Nörtistäkin voi tulla sankari.
Mutta hän ei ole syntynyt sankariksi, tai ainakin kesti jonkin aikaa, ennen kuin hänen sisällään oleva sankari puhkesi kukkaan. Selailen koululehti Föristä, joka ilmestyi 80-luvun puolivälissä. Harjoitimme siihen aikaan korkean tason journalistiikkaa, ja johtava kysymys kuului, kuka oli kähminyt ja ketä. Ja vieläkin tärkeämpää oli spekuloida, kuka haluaisi kähmiä ja ketä (ja miksi), koska sen pohdiskelu antoi tilaa luovemmalle journalistiikalle.
Linus Torvalds ei ollut siinä lehdessä mitenkään itsestään selvä puheenaihe (hän vakuuttaa itsekin kirjassaan olleensa kouluaikana tyttöjen suhteen täydellisen välinpitämätön), mutta vuoden 1985 joulukuun ensimmäisessä numerossa on siteerattu Linusta, ja sen sitaatin hän saattaisi hyvin päästää suustaan vielä nykyäänkin:
"Olen aika tylsä, en ole kiinnostunut mistään muusta kuin tietokoneestani."
Mutta juuri sen kiinnostuksen ansiosta hän on nyt yksi IT- ja tietokonemaailman johtavista tekijöistä koko maailmassa. Kaikki lähti liikkeelle 1980-luvun alussa hänen sotkuisesta Pietarinkadun asunnossa sijainneesta huoneestaan. Hänellä oli isoisän antama VIC-20, ja kuten miljoonat muutkin, hän kirjoitti ensimmäisen ohjelmointirivinsä Basicilla suoraan manuaalista:
10 PRINT "HELLO"
20 GOTO 10
Kone totteli sokeasti:
HELLO
HELLO
HELLO
toistui näytöllä… loputtomuuksiin saakka.
Seuraava kokeilu oli jo kehittyneempi. Harvinaisena linusmaisen veljesrakkauden osoituksena hän omisti elämänsä toisen ohjelman siskolleen:
10 PRINT "SARA ÄR BÄST"
20 GOTO 10
Siitä se lähti. Tietokoneet olivat nielaisseet Linuksen.
Nykyisin hän työskentelee Transmeta-nimisessä yrityksessä Silicon Valleyssa. Yritys valmistaa pienellä energiamäärällä toimivia prosessoreita, jotka ovat kasvattaneet Transmetan merkitystä maailmalla, vaikka se onkin kärsinyt rajusti IT-alan pörssikurssien laskemisesta ja Japanin talouslamasta. Kuitenkin nimenomaan Linux-käyttöjärjestelmän ansiosta Linuksesta on tullut se ikoni, joksi häntä väitetään. Kymmenen vuotta sitten, 17:ntenä syyskuuta 1991, hän asetti levitykseen uuden käyttöjärjestelmänsä version 0,01, ja, haloo, teidän on syytä tietää, ettei kyse ole mistään ihan pienestä projektista. Mutta mikä saa 21-vuotiaan käynnistämään sellaisen projektin? Vastaus: "Käyttöjärjestelmä on kaiken muun koneessa tapahtuvan perusta. Käyttöjärjestelmän luominen on haasteista suurin… On kuin loisi keksimäänsä maahan perustuslain."
Siinäs kuulitte! Kuinka moni meistä muista on tarttunut henkilökohtaisista "haasteistaan suurimpaan"?
- Koskaan ei pidä yrittää tehdä kaikkea, pitää tehdä sitä, mitä osaa parhaiten. Ja sitä tehdessään täytyy yrittää pitää hauskaa. Sellainen saa minut innostumaan, ei raha, joka puolestaan ei kiinnosta minua juuri lainkaan, Linus sanoo.
Nykyisin Linux koostuu noin 3,6 miljoonasta koodirivistä, joista Linus itse on kirjoittanut suurin piirtein 250 000. Mutta Linux ei ole vain käyttöjärjestelmä, se edustaa myös omaa filosofiaansa, avoimen lähdekoodin periaatetta. Kuka tahansa voi toisin sanoen perehtyä käyttöjärjestelmän rakenteeseen, ja periaatteessa kuka tahansa voi tehdä ja ehdottaa siihen parannuksia, mutta silloin on samalla hyväksyttävä se, että omat parannukset hyödyttävät kaikkia muitakin. Sillä tavalla kokonainen maailmanlaajuinen intohimoisten nörttien armeija kehittää ohjelmaa aina vain paremmaksi. Kukaan ei varsinaisesti "omista" Linuxia, mutta Linus on joka tapauksessa kenraali, jolla on rajoittamaton valta, hän kontrolloi prosessia. Ohjelman voi edelleen ladata netistä ilmaiseksi, mutta monet yritykset myyvät siitä myös kaupallisia versioita.
Avoin lähdekoodi on tehnyt Linuksesta ylistetyn, jopa palvotun kapinallisen tietokonemaailmassa. Hän on kaveri, joka on uhmannut teknologiamaailman aiempia pelisääntöjä, maailman, jossa yritykset tavallisesti hautovat patenttejaan ja oikeuksiaan tienatakseen rahaa - kasapäin rahaa. Linus on jo pitkään ollut kuuma nimi toisella puolella Atlanttia, siis ihan oikeasti persoona, josta on tullut Bill Gatesin painajainen. Juuri se siinä onkin niin fantastista. Se, että syrjäänvetäytyvästä matikkanerosta, joka oli koko lapsuutensa ja nuoruutensa ajan enemmän tai vähemmän peeaa - samanlaisesta tavallisesta pojasta kuin sinä ja minäkin, jolla oli nokkela hymy huulillaan - voi tulla mies, joka panee Microsoftin polvilleen.
Päätähuimaava ajatus.
Tai no jaa, jostainhan niiden Suurten Miesten ja Naistenkin on lähdettävä.
Tällä kertaa hän lähti Pietarinkadulta.
- Ihmiset haluavat välttämättä luoda sellaisen kuvan kuin Linuxin ja Windows-jättiläisen välillä vallitsisi sotatila. Minulla itselläni ei ole minkäänlaista mielenkiintoa sellaista kohtaan, haluan vain tehdä Linuxista mahdollisimman hyvän. Jos käyttää vihaa kannustimenaan, ei tuotteesta tule riittävän hyvä.
Niin hän sanoo. Se ei kuitenkaan ole aivan koko totuus. Kyllähän hän Suomen-kiertueensa aikana toistaa moneen kertaan, että hän vähät välittää siitä, mitä mieltä Bill Gates tai Microsoft on Linuxista, mutta jo seuraavaan hengenvetoon hän saattaa laukaista ironisen kommentin Microsoftin maailmanlaajuisesta monopolista tai Windowsin surkeudesta ylipäätään. Ja sitten hän saattaa kiertelemättä ilmoittaa päämääräkseen sen, että kaikissa maailman tietokoneissa käytetään Linuxia.
Vaikka silloin hän tietenkin pilailee.
Ainakin vähän.
Linuksen huumoria ei nimittäin aina ole ihan helppo ymmärtää.
Kun häneltä kysytään ties kuinka monetta kertaa kiertueen aikana, kuinka rikas hän oikeastaan on, hän astuu lavan reunalle ja vastaa yleisölle samalla mitalla.
- Olen jo nyt tienannut enemmän rahaa kuin useimmat teistä tienaavat koko elämänsä aikana, lälläslää, hän sanoo ja vetää oikean etusormensa vasemman yli.
Hetken hiljaisuus. Ja vielä hetken.
Sitten yleisö räjähtää nauramaan.
Huh. Se oli lähellä. Huumorin ja hävyttömyyden välinen raja on joskus hiuksenhieno.
Yhtä hyvin ei käynyt kerran eräässä USA:ssa järjestetyssä seminaarissa, kun Linus astui lavalle ja hänet otettiin vastaan raikuvin kättentaputuksin, ennen kuin hän oli ehtinyt edes avata suutaan. Linus ei keksinyt, miten hänen olisi pitänyt reagoida suosionosoituksiin, ja päästi siksi suustaan jo legendaariseksi tulleen fraasin: "I'm your God".
Aijai. Noin ei MISSÄÄN NIMESSÄ saa sanoa USA:ssa.
Kirjassaan hän myöntää, että se oli tökerösti sanottu. Mutta hän vannoo ja vakuuttaa, että se oli vitsi. Nörttivitsi.
Kaikesta huolimatta kenenkään ei nyt pidä luulla, että Linus kulkisi isänsä kommunistisissa jalanjäljissä. Päinvastoin. Hän uskoo kapitalismiin, hän uskoo markkinavoimiin. Hänellä on hyväpalkkainen työ eikä hänellä ole mitään sitä vastaan, että Linuxia myydään myös kaupallisena tuotteena - niin kauan kuin kaikki sitoutuvat noudattamaan avoimen lähdekoodin periaatetta.
- Uskon open sourceen siksi, että se on yksinkertaisesti paras tapa tehdä ohjelmia. En minä ole Äiti Teresa, en ole mikään maailmanparantaja. Mutta open sourcen periaate on sama kuin tieteessäkin, se, että edistyksen pitää koitua kaikkien hyödyksi.
Ihmettelen, eikö se synnytä ristiriitoja, että muutamat Linux-yhteiskunnan huippunimet tienaavat nykyisin suuria rahoja kehittäessään Linuxia ja työskennellessään sen parissa (kukin omalla työpaikallaan), kun suurin osa kuitenkin on tavallisia nörttejä, jotka uurastavat hyvän asian puolesta omilla kotitietokoneillaan.
- En ole huomannut, että kukaan olisi kyllästynyt projektiin. Ne syyt, joita Linuxin parissa työskentelyyn oli aiemmin, ovat edelleen olemassa. Kyse on täysin teknisesti suuntautuneista ihmisistä. Varmasti on niitäkin, joiden mielestä Linux ei tarjoa riittävästi vaihtoehtoja, mutta itse en tunne yhtään ohjelmoijaa, joka ajattelisi niin. Minä ohjelmoisin, vaikkei minulle maksettaisikaan siitä mitään, mutta olisin tyhmä, jos kieltäytyisin ottamasta rahoja vastaan.
Oulussa meidät kiidätetään suoraan Suomalaiseen Kirjakauppaan. Haastattelija miettii, voisiko Oulusta ja open sourcen periaatteesta kehitellä jonkinlaisen analogian. Jotain sinnepäin että, hm, niin, että Oulun IT-ihme on syntynyt pienessä kaupungissa, jossa kaikki ovat tehneet töitä yhteisen päämäärän eteen, samalla tavalla kuin kaikki maailman nörtit ovat ahertaneet Linuxin ja open sourcen parissa.
- Olen käynyt Oulussa vain kerran… ja rehellisesti sanottuna en löydä Oulun ja Linuxin väliltä minkäänlaista analogiaa, en sitten millään.
Haastattelija lehahtaa punaiseksi kuin paloauto.
Sitten seuraa tavanomaisia kysymyksiä: Pystyykö Microsoft murskaamaan Nokian? Mitä suomalaisuus merkitsee sinulle? Minkä jälkeen on vuorossa kirjansigneeraustilaisuus, jossa Linusta pyydetään kirjoittamaan omistuskirjoituksia vuoron perään Annalle, Mikolle, Terolle, Panulle, Vilholle, Åkelle, Rikulle, Antille, Pekalle, Juhanille, Ilkalle, Pirjolle, Esalle, Otsolle… Nyt jonon kärkeen on ehtinyt kaksi teiniä, toinen pyytää nimikirjoitusta Solo-pankkiautomaattikuitin takapuolelle, toinen on löytänyt taskustaan pitkävetokuitin. Seuraava sanoo "I come from Russia…" ja haluaa, että Linus kirjoittaa nimmarinsa muutamaan Linux-levykkeeseen. Eräs nainen kyselee, haluaisiko Linus tulla puhumaan ensi vuonna kansainväliseen seminaariin, mutta vastaus on ei ja, hupsis, hiki on jo puskenut läpi Linuksen paidasta. Mutta Linus pysyy coolina niin kuin aina, ystävällisenä ja sympaattisena, myös tuntemattomia kohtaan. Muuan teini haluaa päästä valokuvaan sankarinsa kanssa, ja sehän sopii, tottakai. Italialaispoika supattaa Linuksen korvaan: "It's a great system".
Heti seuraavaksi Linus pääsee yksityiselle helikopterilennolle. Oulussa vieraista pidetään hyvää huolta.
Illalla on Technopolis Oyj:n järjestämä seminaari ylväässä Madetoja-salissa. Paikalla on yli 800 ihmistä, jotka ovat maksaneet 50 markkaa päästäkseen kuuntelemaan Linuksen pitämää puhetta. Milläköhän lailla Linus kiittää saamastaan luottamuksesta? Hän sanoo, että hän vihaa puheiden pitämistä, että hän haluaa mieluummin keskustella yleisön kanssa ja vastata kysymyksiin.
- Ja jos te ette kysy, te olette huonoja ihmisiä.
Taas hän tasapainoilee ohuenohuella nuoralla, jonka toisella puolella on huumori, toisella hävyttömyys. Mutta yleisö, joka koostuu lähinnä 20-30-vuotiaista miehistä, rakastaa hänen rehvakasta huumorintajuaan. Eräs vanhempi herra huomauttaa kuitenkin jotain siihen tyyliin, että ennen kyllä suoritettiin se työ, joka oli saatu tehtäväksi, hän on pettynyt, koska Linus ei halua pitää puhetta.
- Minun työtäni on teknologia, ei puheiden pitäminen, Linus kuittaa salamannopeasti.
Joku tiedustelee, miten maailman voisi tehdä modernin teknologian avulla tasa-arvoisemmaksi. Niinpä niin, se on kuultu aiemminkin, höyrykoneen ja lennättimenkin piti aikoinaan yhdistää ihmiskunta.
- Teknologia ainoastaan lisää eriarvoisuutta, se tekee elämän helpommaksi niille, joilla menee hyvin, ja vaikeammaksi niille, joilla menee huonosti. Niin se on aina ollut, Linus sanoo.
Mitä rienausta! Hänhän puhuu (ei paljon mutta vähän kuitenkin) pahaa huipputeknologiasta! Hän toteaa myös moneen kertaan, ettei voi sietää matkapuhelimia. Hänen matkapuhelinnumeronsa on vain Tove-vaimolla ja noin kolmella muulla ihmisellä koko maailmassa, ja kiertueella matkapuhelin ei esimerkiksi ole mukana lainkaan. Hänen työhuoneessaan Silicon Valleyssa on tavallinen lankapuhelin. Mutta siihen ei voi soittaa. Siitä voi soittaa ainoastaan ulospäin.
Niinhän se on kuin sanotaan. Todella tärkeät ihmiset eivät suostu puhelimen orjaksi.
Joku kyselee, milloin Linux ryhtyy tosissaan kilpailemaan Windowsin kanssa myös kun on kyse tavallisten työ- ja kotitietokoneiden käyttöjärjestelmistä, markkinoista, joille pääseminen on äärimmäisen hankalaa. Toistaiseksi Linux on näyttänyt mahtinsa lähinnä palvelinmarkkinoilla.
- Linuxin mahdollisuudet ovat erinomaiset. Yhden-kahden vuoden päästä meillä on toivottavasti valmiina ensimmäinen ja aivan uskomaton Linuxin desktop-versio. Sitten ei kestä kuin yksi sukupolvi, ennen kuin Windowsin käyttäjät ovat kuolleet pois.
Kun hän lopettaa, ei suosionosoituksille ole tulla loppua.
Linus on ollut vauhdissa kaksitoista tuntia yhteen menoon, mutta ohjelma sen kuin jatkuu. Vuorossa on savusaunassa saunomista ja tervasnapseja Oulun kaupunginjohtajan kanssa. Puolenyön aikaan Linus kaatuu sänkyyn. Viideltä aamulla hän herää taas. Lentokoneessa matkalla takaisin Helsinkiin hän kertoo yhdestä niistä harvoista intohimoista, joita hänellä on elämässään Linuxin ja perheensä lisäksi: autosta. BMW Z3:sta. Kalifornian ilmasto on niin miellyttävä, että hän ajaa ilman kattoa kymmenenä kuukautena vuodesta, hän selittää ihastuneena.
- Talvella väännän lämmityksen täysille, ja kesällä teen saman jutun ilmastoinnille.
Öh, sinä pidät siis lämmitystä päällä, mutta kattoa auki?
- Siinä koneessa on kuule niin paljon hevosvoimia, joilla kukaan ei tee koskaan mitään, että on vain hyvä, jos niillekin joskus löytyy käyttöä.
Mutta miltä sitten näyttää Linuksen arkipäivä? Työtä kahdeksantoista tuntia vuorokaudessa?
Aamu alkaa niin, että hän panee tietokoneen käyntiin kotonaan, perheen "miljoonan taalan talossa". Yhdentoista-kahdentoista aikaan hän lähtee uima-altaalle, ui 750 metriä ja ajaa sen jälkeen työpaikalleen. Radioasema, jota hän kuuntelee, on aina Classic Rock, jossa soitetaan Beatlesia, Pink Floydia ja AC/DC:tä. Linus ei ole musiikin suhteen kovinkaan trenditietoinen, hänen tärkein ja miltei ainoa musiikkiaarteensa on Pink Floydin The Wall. Hän on töissä noin seitsemään asti illalla, siihen saakka, kunnes ruuhka-aika on varmasti ohitse. Kotona on sitten vuorossa iltapuuhia perheen kanssa, johon kuuluu kolme tytärtä, Patricia, Daniela ja Celeste. Patricia on neljä ja puoli vuotta ja Celeste yhdeksän kuukautta vanha. Linuksen elämään kuuluvat siis Linux, BMW, perhe - ja biljardi, tottakai. Puhumattakaan hänen suuresta intohimostaan, nukkumisesta.
- Nukkuminen on mukavaa. Vastustan ehdottomasti 18 tunnin työpäiviä.
Hän myös elää niin kuin opettaa. Kun tapaan Toven seuraavana päivänä kirjakaupassa, kysyn, kuka herää yöllä kun tytöt huutavat.
- Kukako herää? Hahhah! Minä, vain minä. Linusta on täysin mahdoton saada hereille keskellä yötä, hän ei herää, vaikka tytöt makaavat hänen vieressään ja kiljuvat täyttä kurkkua.
Vähän seitsemän jälkeen aamulla ajamme kustannuspäällikön kuljettamalla autolla kohti Otaniemeä, pysähdymme jossain matkan varrella huoltoasemalle, istuudumme pöytään ja hörppäämme kupin kahvia. Linus ja Johnson aloittavat yhtäkkiä aamuntokkuraisen mutta kiivaan kinastelun tekijänoikeuksista. Linuksen mielestä tekijänoikeuksien pitäisi olla voimassa korkeintaan 25 vuotta nykyisen 70:n sijaan. Hänen mielestään tekijänoikeudet rajoittavat luovuutta ja antavat yrityksille ja perikunnille "oikeudet" (=rahaa) musiikkiin, kirjallisuuteen ym., joiden pitäisi olla kaikkien yhteistä omaisuutta. Johnson sanoo, että sellainen olisi kustantamoiden kannalta katastrofaalista. He riitelevät. Hienoa. Sillä olen melko varma, ettei kukaan oli riidellyt samasta asiasta tämän keltaiseksi maalatun Esson pöydän ääressä jossainpäin Espoota torstaiaamuna puoli kahdeksalta.
Edistystä sekin.
Dipolissa Linus on kingi. IBM on päättänyt satsata Linuxiin, ja sen asian edistämistä varten ei löydy parempaa houkutinta kuin Linus Torvalds. Seminaarin nimeksi on annettu "Linux goes e-business". Linus saa pingviinin, aurinkohatun ja marsipaanikakun, jossa on Linuxin syntymäpäivän kunniaksi kymmenen kynttilää, hän saa seisovat suosionosoitukset, kun hänet esitellään sanoin "The most famous Finnish nörtti", ja sitten IBM:n pomot luettelevat yrityksiä, jotka ovat jo siirtyneet käyttämään Linuxia: Shell, Korean Air, Telia, Deutche Telecom… eikä siinä rytäkässä kenties haittaa paljonkaan, että Steve Solazzo, yksi IBM:n huippumiehistä, päättää esitelmänsä sanomalla "and now I want to pass over to our IBM team here in Norway".
Lehdistötilaisuus. Voiko Linuxia käyttää avuksi kolmannen maailman maiden yhdistämisessä?
- Tulen iloiseksi, kun Linuxia käytetään köyhissä maissa tai humanitäärisissä järjestöissä. Mutta henkilökohtaisesti en ole lainkaan kiinnostunut sellaisesta, en haluaisi edes käydä missään kehitysmaassa. Uupuisin täysin, jos osallistuisin kaikkeen. Minun työtäni on teknologian kehittäminen, muut saavat keksiä hyviä tapoja sen käyttämiseen.
Autossa Linus ja Johnson pohtivat, miten marsipaanikakun voisi pelastaa pilaantumiselta. Siihen tarvitaan jääkaappi. Silloin tapahtuu jotain ihmeellistä. Kun hätä on suurin, kun on kyse marsipaanikakun pelastamisesta, jopa Linus Torvalds tarttuu puhelimeen.
Mutta Tove ei ole kotona, hänestä ei ole kakun pelastajaksi.
IBM:n Munkkiniemessä sijaitsevaan pääkonttoriin on kutsuttu opiskelijoita eri korkeakouluista. Juuri kun Linus on aikeissa ryhtyä puhumaan, joku napsauttaa piirtoheittimen päälle ja Windows-ikkuna syttyy valaisemaan salia. Linus näyttää siltä kuin olisi nähnyt aaveen:
- Herra Jumala, ota pois!
Hän puhuu lisenssimaksuista, copyrightista ja tekijänoikeuksista. Hän sanoo, ettei kenenkään länsimaalaisen pidä ruveta moralisoimaan sitä, että kiinalaiset eivät halua maksaa tietokonejärjestelmistä omaa vuosipalkkaansa vastaavia lisenssimaksuja.
- Herätys, maailma! Selvähän se on, että he kopioivat niin sanotusti "laittomasti".
Sillä Linuksen maailmassa sellainen ei ole "laitonta". Laki itsessään on moraaliton ja epäoikeudenmukainen.
Haastattelua Marskissa. Linus ihmettelee, miksi minä roikun vieläkin hänen perässään. Sanon, ettei minulla ole omaa elämää. Linus nauraa makeasti. Sitten hän kättelee seuraavaa toimittajaa. Ja seuraavaa. Ja seuraavaa. Ja sitä seuraavaa. Ja sitten mennään Akateemiseen kirjakauppaan… huokaus… samoja kysymyksiä… kirjansigneerausta… mutta Linus vain hymyilee ystävällisesti.
Viimeinen päivä lähtee käyntiin. Seminaari Nokia Research Centressa. Täysi salillinen yleisöä. Koko iltapäivän jatkuvia haastatteluja Hotelli Marskissa. Schildtsin markkinointipäällikkö Elisabeth Jansson ja toimitusjohtaja Johan Johnson yrittävät lobbata taloustoimittajia: "Älkää unohtako kysyä kirjasta! Just for fun ei ole suinkaan pelkkä nörttien atk-kirja. Hei, minulla on teille hyvä otsikkoehdotus… blaa blaa blaa". Samaan aikaan Linus istuu uupuneen näköisenä hotellihuoneessa numero 823. Onko olemassa se vaara, että menestys nousee päähän, että valta turmelee sinut?
- Minun valtani on sellaista, ettei sitä juurikaan voi käyttää väärin. Se on itsesäätelevää valtaa. Vielä toistaiseksi ihmiset luottavat minuun ja suhtautuvat tosissaan siihen, mitä minä sanon Linuxista. Mutta he huomaisivat pian, jos jokin olisi pielessä.
Suomalaisessa Kirjakaupassa hiki virtaa noroina pitkin otsaa ja selkää. Ihmiset tungeksivat päästäkseen näkemään Linuksen. Kaiken hälinän keskellä Tove istuu imettämässä Celesteä. Hän sanoo, että se joka keksi pingviinin Linuxin symboliksi oli ehdottomasti hän, että Linuksen kirjassaan esittämä versio ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Linuksella on niin huono muisti, Tove sanoo ja nauraa hihittää.
Haastattelun jälkeen muodostuu uskomattoman pitkä kirjansigneerausjono. Linus tuhertaa nimensä lähes 160 kertaa, Johnson puristaa kätensä nyrkkiin ja huutaa "jess" tajutessaan, kuinka paljon kirjoja saadaan myytyä. Nyt Linuksen kiertueesta on jäljellä enää todella vähän, jonon viimeinen, lähes tunnin odotuksen jälkeen, on neljätoistavuotias tyttö, joka pyytää Linusta piirtämään jotain hänen lehtiöönsä. Linus sanoo ei, ei… mutta tekee sen kuitenkin. Hän piirtää lehtiöön pingviinin. Entä mitä tyttö tekee sillä aikaa?
Hän seisoo paikallaan, liikkumatta, aivan kuin hän ei edes hengittäisi.
Sitten hän panee kätensä ristiin.