Copyright: Magnus Londen
Buffalo Bill kuoli päivälleen sata vuotta sitten.
Roskapuhetta, vaikka ruotsalainen matkaopas niin sanookin. En tiedä hänen nimeään, mutta kutsutaan häntä vaikka Mickeksi. Peter seisoo Micken vieressä. Micke on melko lyhyt, päivettynyt ja lomaromanssin näköinen. Peter on pitkä, laiha ja värittömämpi, ja hänkin voisi käydä lomaromanssista - Micken varjossa. Micke ja Peter toimivat illan tutkaparina ja johtajina, ja siksi kummallakin on vihellyspilli kaulassaan.
Tapahtuman juhlistamiseksi koko ilta omistetaan Bu€alo Billille.
- He had a woman in every town, Micke kertoo ja lisää: even more than Peter has.
Peter kohauttaa vaatimattomana olkapäitään.
Aitoruotsalainen Micke puhuu siis englantia, joka on virallinen kieli näillä Baarisafareilla, joita Fritidsresor järjestää pohjoismaisille - ruotsalaisille, norjalaisille ja suomalaisille - asiakkailleen. Siitä huolimatta, että kaikki ovat vakuuttaneet skandinaaviskan käyvän oikein hyvin.
- Well, well, let's do it in English anyway, määkii Micke.
Kertomus käynnistyy. Asia oli nimittäin niin, että ...
Bu€alo Bill oli suurten mittojen naistennaurattaja. Hänellä oli nainen joka kaupungissa, ja preerialla samoillessaan hänellä oli aina romanssi käden ulottuvilla. Mutta. Oli myös nainen, johon hän oli oikeasti rakastunut, jonka kanssa hän halusi mennä naimisiin. Some day. Mutta kun hän vihdoin tulee kotiin, lukemattomien naisten ja vuosien seikkalujen jälkeen, asettuakseen aloilleen elämänsä ainoan Rakkauden kanssa, häntä kohtaa kauhistuttava näky. Sängyssä, jossa Buffalo Bill oli ajatellut viettää tulevaisuutensa, makaa hänen naisensa ...
- ... with her legs wide open!
Ja, tähdentää Micke samalla, kun hän vaikutusta tehostaakseen näyttelee yhdyntää, "toinen mies sisällään".
Bu€alo Bill repeää täysin, vetää revolverinsa vielä kerran, posauttaa sekä Rakkauden että kavalan tunkeilijan ja ryntää tiehensä.
Samana iltana saluunassa. Bu€alo Bill katuu tekoaan, hän suree, hän ei tiedä kuinka hyvittäisi tekonsa. Lopulta hän keksii ratkaisun. Rangaistakseen itseään hän päättää, ettei käytä enää milloinkaan oikeaa kättään.
- Ei edes tähän, sanoo Micke, hymyilee tarkoittavasti ja teeskentelee onanoivansa.
Siksi saamme tänä iltana juoda vain vasemmalla kädellä. jos joku kuitenkin saadaan kiinni oikealla kädellä juomisesta, on heti, kovaa ja kuuluvasti laulettava "Buffalo Bill, Buffalo Bill, Buffalooo Bi-iiill ...", kun syyllisen täytyy silmänräpäyksessä tyhjentää lasinsa tai pullonsa yhdellä siemauksella.
Eikä tässä ole vielä läheskään kaikki! Ilta on täynnä muita nokkelia näytöksiä.
Esimerkiksi. Jos Micke tai Peter puhaltaa pilliinsä yhden kerran, täytyy ponkaista pystyyn, asettua seisomaan yhdellä jalalla, heiluttaa käsiään ja kirkua "suuuurfiiing". Jos Micke tai Peter sitä vastoin puhaltaa kaksi kertaa, on äkkiä heittäydyttävä selälleen, nostettava jalat ylös ja sätkyteltävä. Tähän temppuun ei kuulu mitään erityisiä äänitehosteita. Jos Micke ja Peter viheltävät kolme kertaa, on otettava jotakuta vastakkaisen sukupuolen edustajaa käsikoukusta, asetuttava jonoon ja valmistauduttava marssimaan seuraavaan baariin.
Me olemme baarisafarilla.
Mikä se on?
Turistinuorison tekosyy liian nopeaan humaltumiseen. Konsepti on aivan sama jokaisessa lomakohteessa: Pari opasta määrää tahdin, vähän leikkejä, "ilmaisia" paukkuja, tahti on kova, juokaa nyt helvetissä, sitten edelleen seuraavaan baariin. Ja kuten aina, kyseessä on tarkkaan harkittu strategia. Baarisafari tekee kaikki tyytyväisiksi. Matkanjärjestäjä tekee rutkasti voittoa, baarit saavat toivottuja vieraita ja bailubaarin imagon, ja osanottajat pääsevät suuremmitta ponnistuksitta kosketuksiin juhlivien maanmiestensä kanssa.
Nyt seuraa learning by doing. Micke kaataa lasiin tequilaa, tarttuu lasiin oikealla kädellään, Peter yllättää hänet, mylvii "Buffalo Bill, Buffalo Bill ...", osoittaa Mickeä, minkä jälkeen Micke siemaisee lasillisen suuhunsa, nielee, irvistelee pahasti, mutta toipuu nopeasti tequilan poltteesta ja huudahtaa:
- Jihaaa!
Nyt on yleisön vuoro revetä. Osa ulvoo, osa nauraa, joku jopa nousee seisomaan ja kaikki taputtavat käsiään.
Enää ei tarvitse miettiä. Ilta on Micken.
Texmex-aallon sanotaan olevan ohi. Ettei ole mitään nörtimpää. Voin hyvin yhtyä siihen, mutta en täällä ja nyt, en nyt, kun lähetämme sitruunat ja suolat eteenpäin, "kumpaa otetaan ensin", en nyt, kun tartumme lasiin ja annamme tequilan polttaa kurkussa.
Mikäpä siinä! Täällä ei ehkä luoda uusia trendejä, mutta juuri tällaisissa paikoissa Euroopan uutta kansankulttuuria - kuten texmexiä - hoidetaan ja vaalitaan.
Istumme ulkoilmabaarissa keskellä hiekkarantaa. Missä baarin valaistus loppuu, alkaa yö, ja muutaman metrin päässä pilkkopimeässä alkaa Mustameri. Aaltojen pauhinan pitäisi kuulua, mutta toisen katon suojassa istuva yksinäinen tiskijukka pysäyttää pauhinan puoliväliin soittamalla venähtäneitä versioita kesän hiteistä. Täällä merenrannalla ilma on jotensakin raikasta, mutta jostakin tulee palaneen käryä. Käry leijuu yllämme vain muutaman sekunnin, ennen kuin tuuli sieppaa sen mukaansa yöhön. Hajun syy on yläpuolellamme. Pari loisteputkea houkuttelee luokseen hyönteisiä, jotka syöksähtävät valoa kohti, mutta juuri ennen perilletuloa näkymätön sähkökenttä pysäyttää ne, räpsähdys, välähdys, sihahdus. Pieni savukiehkura leijuu ylös ja pieni grillattu hyönteispisara tipahtaa pöydälle.
Joka toinen sekunti tipahtaa mäkäränraato, ja usein pohtimani asia tulee jälleen ajankohtaiseksi. Onko sillä mitään väliä, tapanko yhden, viisi, kymmenen, sata vai tuhat hyttystä päivässä? Onko maailmassa seuraavana päivänä vähemmän hyttysiä?
Loogisesti ajateltuna vastaus on "tietysti". Mutta käytännössä vastaus kuuluu "ei tietenkään".
Hyttysiä on aina loputtoman paljon.
Mutta olisiko maailmassa ollut enemmän hyttysiä, mikäli minä, sinä ja kaikki tuntemamme ihmiset ja historiaan kuuluvat sukulaisemme emme olisi milloinkaan tappaneet yhtään ainoaa hyttystä? Tottahan toki, eikö vain? En minä vaan tiedä, minulla ei ole siitä aavistustakaan, ja tämä ajatusleikki tekee minut hulluksi. Aivan samoin kuin valkoisen miehen valloittaessa Pohjois-Amerikan hyttystenkin voima piilee lukumäärässä, niiden tuoreen miehistön ehtymättömässä tarjonnassa. Se juuri tekee minut hulluksi. Mitä ideaa on mäiskiä ja metsästää, kamppailla ja kiroilla, kun me kuitenkin aina jäämme tappiolle?
Mutta koska intiaanit taistelivat katkeraan loppuun saakka, emme mekään kai voi tyytyä nostamaan kättämme pystyyn parin inisevän ja korkeintaan ärsyttävän itikan edessä?
Meitä pohjoismaalaisia on safarilla kaksi tusinaa. Useimmat, vaikkeivät läheskään kaikki, ovat noin kahdenkymmenen korvilla. Eräs vanhahko tamperelainen pariskunta ja minä olemme ainoat suomalaiset. Vastapäätä minua istuu kaljatuopit käsissään kaksi sievää norjalaistyttöä, joita Micken jutut huvittavat. Minä en tunne täällä ketään, yritän parhaan kykyni mukaan olla hauska, ja niinpä saammekin aikaan innokasta jutustelua, ehkä liikaakin, koska kaksi norjalaista poikaa pöydän toisessa päässä alkaa synkistellä ja mulkoilla tyttöystäviään.
Silloin toimin kuten miehet aina kriisin uhatessa.
Alan puhua jalkapallosta.
Lyömätön valttikorttini on, että olen hiljan ollut jalkapallon mm-kisoissa, ja näin Norjankin matseja. Pitkä juttu "hulluista" mutta "hauskoista" norjalaisfaneista. Onneksi kaveritkin leppyvät, kato pirua, sehän vaikuttaa ihan okeilta, he ajattelevat, ja tajuavat myös, etten minä vanha käpy ole yhtään kiinnostunut heidän tyttöystävistään.
Nuorehko ruotsalaispariskunta lähestyy meitä kolmea suomalaista. Mies sanoo, että he tulivat vain sanomaan "onneksi olkoon vahvan markan takia". Norjan kruunu romahtaa, Ruotsin kruunu romahtaa, mutta katsokaa Suomen markkaa, mies sanoo, ja fantastista on, että hän katsoo meitä ihaillen, aivan kuin me olisimme kansantaloutemme sankareita.
Päätän heti yhtyä leikkiin. Koko iltahan on kuitenkin yhtä show'ta.
- Meillä, sanon korostaen voimakkaasti ja jatkan, meillä on ollut johdonmukainen linja heti alusta lähtien. Olemme leikanneet julkisia menoja, supistaneet sosiaalisia avustuksia plää plää plää, paasaan, ja ehkä tietämättäni luon katseeni pöytään, otan kasvoilleni huolestuneen ilmeen, olen miettivinäni, aivan kuten suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa symboloiva mies, valtiovarainministeri Sauli Niinistö tapaa tehdä, ja sanon:
- Työnteon täytyy olla kannattavaa.
Ruotsalaiset nyökkäävät vakavina. Niin pitääkin.
Nyt maltilliset saivat kaksi kannattajaa lisää.
Mitä nyt? Yksi vihellys!
Enempää ei tarvita, jotta kaksikymmentä kappaletta pohjoismaalaisia nousee seisomaan yhdellä jalalla bulgarialaisella hiekkarannalla huojuen, huitoen ja huutaen "suuuurfiiing".
- Alright, alright, sanoo Micke.
Nyt leikitään. Kolme joukkuetta. Viestijuoksua. Näettekö te kepin ja olutpullot tuolla hiekalla? Juoskaa sinne, tyhjentäkää yksi olutpullo, pitäkää kiinni hiekassa seisovasta kepistä, painakaa otsa sitä vasten, kiertäkää keppi kymmenen kertaa, juoskaa takaisin. Ensimmäisenä maaliin tullut joukkue voittaa lisää olutta.
Kieltäydyn ottamasta osaa leikkiin. Menen istumaan tiskijukan baariin muutamien muiden kanssa. Tiskijukka, joka ei ole läheskään yhtä hauska tai viettelevä kuin esimerkiksi Micke, yrittää matkailuenglannillaan päästä juttusille yhden tytön kanssa.
- Hi! Where you from?
Tyttö mulkaisee häntä nopeasti, vastaa "Sweden", kun katse on jo siirtynyt lopullisesti viestikilpailuun.
Ymmärrän, miksi tyttö on mielenosoituksellisen välinpitämätön. Hän tietää, että mikä hyvänsä muu reaktio aiheuttaisi hänelle hankaluuksia. Mutta ajattelen myös tiskijukkaa. Siinä tuo istuu, keskinkertainen bulgarialainen tiskijukka, keskellä autiota hiekkarantaa, on loppukesä, baarissa ei ole muita kuin me, ei ketään muuta, ja siinä hän juuri - parissa vaivaisessa sekunnissa - pilasi kullanarvoisen mahdollisuutensa päävoittoon, suorastaan illan ainoan.
Chartermaailma on julma.
Yksi norjalaispojista, aivan selvästi urheilullinen tyyppi, panostaa kaikkensa viestiin. Hän juo, juo, pyörii, pyörii, ja toisin kuin kaikki muut, hän näyttää voivan säilyttää tasapainonsa, uskomatonta!, hän juoksee maaliin, hän on hankkinut joukkueelleen varman johdon, mutta juuri ylittäessään maaliviivan hän joutuu vihdoin vastaamaan seuraamuksista, joita kymmenen kierroksen otsa kepissä ja yhden kaljan selvittäminen kymmenen-viidentoista sekunnin kuluessa aiheuttavat. Raju kouristus tärisyttää häntä, hänet nostetaan ylös ja lasketaan heti takaisin maahan, hän ei enää hallitse ruumistaan, hänen silmänsä pyörivät, hän lysähtää kasaan.
Mutta hän kaatuu maaliviivan oikealle puolelle, hänen joukkueensa on voittanut, ja tyttöystävä tuulettaa ihastuneena. Peter tuo voiton: Olutta koko joukkueelle. Norjalaispoika on hetken ajan täysin typertyneen näköinen, ravistaa päätään, kaappaa pullon ja jatkaa safaria.
Kolme vihellystä. Saan uuden norjalaistytön kainalooni. Meitä odottaa bussi, joka vie meidät parin sadan metrin päähän Disco Caligulaan. Koska hyvä disko lomakohteessa on aina tyhjä keskiyöhön saakka, olemme taas ainoat vieraat. Caligula on iso ja komea paikka. Ja näen heti, mikä charterdiskossa viehättää. Useimmat täällä kävijät ovat varttuneet Pohjois-Euroopan kahdeksankymmentä- ja yhdeksänkymmentälukujen savuisissa, täpötäysissä ja hikisissä diskoteekeissa, joiden tehtävä tuntui olevan saada kokonainen juhlijoiden sukupolvi kärsimään kroonisesta klaustrofobiasta. Meillä oli hämärä käsitys siitä, että juuri näin vastenmielistä piti olla, kun aikuiset pitävät hauskaa.
Mutta katsokaapa, millaista Caligulassa on.
Ei mitään valokuvamalleiksi haluavia tyttösiä, kaikilla täällä olevilla on samat edellytykset, raitista ilmaa, katto korkealla ... loputtoman korkealla - kirjaimellisesti, sillä täältä puuttu katto kokonaan. Tanssimme tähtien alla. Minä puhun aina lämpimästi kylmien ja arktisten olojen puolesta, mutta etsiessäni Otavaa pääni yläpuolelta samalla kun otan pari rohkeaa tanssiaskelta kesäyössä, tunnen sisimmässäni kateutta ja harvinaista levottomuuttaherättävää epäilyä.
Näin me emme voi tehdä pohjoisessa!
Naukku jokaiselle. Pohjanmaan kautta.
Sitten Micke ohjaa meitä. Muodostakaa piiri, hän näyttää kädellään, ja mehän muodostamme, ja sitten me hypähdämme yksitellen keskelle piiriä, sätkyttelemme ja hyppelemme, otamme vastaan taputukset, ja sitten sitä vain jatkuu, ehkä kaksikymmentä minuuttia, eikä kukaan voi väittää, että täällä noudatettaisiin nyt jotain arvojärjestystä, tai että jokin sisäpiiriläisjengi johtaisi, sillä tässä piirissä, aivan kuten porsasjuhlissa kaikkialla, on tilaa jokaiselle. Tunti sitten en tuntenut ketään seurueesta ja nyt hyppelen tässä, en voi mitenkään väittää olevani seurueen pomo, kaukana siitä, mutta olenpahan mukana.
Lopulta hyppään pois piiristä, otan paukun ja seuraan menoa ulkopuolelta. Kaikkien promillekäyrä kohoaa jyrkästi ylöspäin. Se näkyy tavasta, miten parit hyväilevät toisiaan, miten sinkut ?irttailevat, juuri tällaista elämän pitääkin olla lomalla. Tässä vaiheessa kaikki ongelmat ovat kaikonneet, estot unohtuneet, nämä ovat koko viikon parhaimmat hetket.
Sitten ilmestyy strip-teasetanssijatar.
Hän tulee paikalle catwalkia pitkin, päällään jotain kimaltelevaa ja valkoista, hyvin trimmattuna, pehmeänä, tarrautuu pylvääseen, läähättää äänettä ja katsoo kaikkia piirissä olevia silmiin. Leuat loksahtavat, katseet liimautuvat kiinni, piiri hajoaa.
Ruotsalaispari, joka ihaili Suomen markkaa ja jotka ovat ylivoimaisesti ammattimaisimmat tanssijat, muuttuvat äkkiä laahustavaksi ja kömpelöksi työpariksi. Mies ei enää näe pariaan, rakastettuaan, hän näkee vain stripparin. Miten tyttöystävä käänteleekään miestä, yrittää saada mukaan tanssiaskeleisiin, jotka he ovat taatusti osanneet kymmenen vuotta, mies ei tee muuta kuin kääntää päätään niin, että stripparin hölskyvät rinnat palaavat näkökenttään. Ei tämä tietenkään ole mitenkään epätavallinen näky, mutta nyt kun näen tämän, näen konkreettisesti muutoksen eläimelliseen himoon rakkauden kustannuksella, ja jos joku ilmestyisi juuri nyt mukanaan laki, joka kieltäisi strip-teasen Sunny Beachilla, ja pyytäisi minua vahvistamaan sen - allekirjoittaisin sen epäröimättä.
Tai katsokaapa nuorta norjalaisparia. He ovat myös vaaravyöhykkeessä. Poika lähtee ensimmäisenä piiristä, hän menee kaverinsa kanssa baariin, he ottavat vielä yhden kaljan, ja sitten he alkavat tuijottaa tiiviisti. He vain istua jököttävät. Silmät tapillaan. Tytöt yrittävät kiinnittää poikien huomion, mutta heidät huitaistaan tiehensä, häipykää, ja pojat nyökyttelevät tyytyväisinä stripparille. Ja kieltämättä. Hän on niin täysin cool ja näyttelee niin hyvin kiimaista, että se jotenkin lumoaa miehet. Kerätään yhteen jokaisen miehen päässä pyörivät fantasiat, niin saadaan vuodeksi materiaalia eroottisten ?lminpätkien tuottamiseksi.
Kun strippari poistuu läähätten näyttämöltä, ja filmien "The End" -teksti siksi väistämättä ilmestyy jokaisen miehen verkkokalvolle, norjalaispari vetäytyy syrjään suorittamaan riitelyrituaalit. On mahdotonta ja tarpeetonta erottaa sanoja. Mutta huutamista ja tuohtumusta riittää. Syyttävä etusormi painuu pojan rintaan. Sitten hiljaisuus. Sitten taas hiljaisuus. Nyt kädet jo hyväilevät toisiaan. Ja lopuksi: anteeksiannon suudelma.
Katsokaa! Tanssiva ruotsalaispari löytää uudelleen rytmin ja valloittaa taas parketin.
Kysykää heiltä nyt stripparista ja saatte vastaukseksi: Strippari? Mikä ihmeen strippari?
Juuri silloin miesstrippari syöksyy vauhdikkaasti sisään. Hän on tumma, hänellä on pitkä kihara tukka, ja hän värisyttää koko ajan hullun lailla jokaista lihastaan ruumiissaan ja näyttää siksi kärsivän pitkittyneestä sydänkohtauksesta. Hän survaisee rajusti alavartaloaan yleisöä kohti, edestakaisin, edestakaisin, hän pyörähtää ympäri, tekee spagaatin, hän on epäilemättä tällä hetkellä hyväkuntoisin henkilö koko diskossa.
Mutta kuolaavatko naiset? Hylkäävätkö he miehensä?
Eivät. Vavahteleva bulgaari otetaan vastaan haukotuksin. Hän ei saa mitään huomiota osakseen. Hän huomaa sen, hän tekee itseään tykö, hän tarrautuu pylvääseen, aivan kuten strippari ennen häntä, mutta ei se auta. Hän pysyy näkymättömänä.
Micke käy myös kuumana. Hän on ollut parketilla tunnin yhtä mittaa ja haeskelee katseellaan uusia haasteita. Hän pomppaa näyttämölle, jossa repäisee paidan päältään ja aloittaa oman väristysnäytöksensä. Mutta hän ei ole yhtä kiihkeä eikä yhtä härnäävä. Hän ei yksinkertaisesti ole ammattilainen.
Mutta kuolaavatko naiset? Hylkäävätkö he miehensä?
Kyllä vain. Vavahtelevaa ruotsalaista tervehditään kirkuvin naisäänin, ihailevin katsein, ojennetuin käsivarsin.
Miehet närkästyvät, ja bulgaari näkee koko ammattiylpeytensä romahtavan. Siksi hän käy yhä kiihkeämmin, hän siirtyy kollektiiviseen ilmayhdyntään kaikkien läsnäolevien naisten kanssa, mutta kiihtyneet huudot eivät kohdistu häneen. Tilanne on epätoivoinen. Hän panee peliin viimeisen valttikorttinsa, heittää housut jalastaan ja paljastaa Bulgarian pienimmät tangat, asettuu Micken rinnalle, liikehtii kuin kissa, härnäävästi, kiihkeästi, hän haluaa yksinkertaisesti pökkiä Micken alas korokkeelta, ja hetken ajan tilanne on kiikun kaakun, show'n takia olen iloinen, kun en kieltänyt strip-teasea Sunny Beachillä, nopea teknojyskytys nostaa tempon äärimmilleen, tilanne on avoin viime tinkaan asti. Mutta kun Pohjolan naiset äänestävät kirkuen, kuolaten ja kähmien, on voittaja selvillä.
Bulgaari jähmettyy kesken orgastista kouristusta, käännähtää ja syöksyy ulos.
Micke hallitsee yksin näyttämöä.
Matkailukohteessa on isäntiä ja vieraita. Isännät tarjoavat ja vieraat ottavat vastaan. Mutta kun isännät ovat köyhiä itäeurooppalaisia (bulgaareja) ja vieraat rikkaita länsieurooppalaisia (skandinaaveja), asia ei olekaan niin. Bulgaareja pitää nöyryyttää joka taholla.
- Alright, sanoo Micke ja pistää nopeasti pystyyn uuden kilpailun.
Limbotanssin. Kaikki yhteen riviin. Kuka pääsee riman alitse?
Kymmenen pientä neekeripoikaa. Lyövät yksitellen päänsä rimaan. Lopulta jäljellä on vain yksi lyhyistä ruotsalaistytöistä. Hän on sievä, hän on voittaja, ja Micke luo häneen ?irttailevan matkanjohtajan katseen.
Kolme vihellystä.
Uusi baari ja uusi "ilmainen" paukku. Täällä on ihmisiä. Tiskijukka on täysin selvillä pohjoismaalaisten läsnäolosta. Anybody from Sweden here? Finland? Lavalle kiitos. Taas uusi leikki, minä en ymmärrä sitä yhtään, mutta Bu€alo Bill on jo unohdettu. Nyt on kysymys vain parinmuodostuksesta. Tanssivat vartalot koskettavat jo toisiaan. Nyt kaikki ratkeaa. Minä notkun baaritiskillä, juttelen norjalaispoikien kanssa, tapaan skotin, joka puhua pälpättää, tietysti jalkapallosta, mutta minä en ymmärrä tuon taivaallista, tyydyn nyökyttelemään, oh yeah, that's right, suomalainen pariskunta hymyilee jo minulle. Tilanne alkaa luisua hallinnastani, kumarrun tiskin yli ja kysyn baarimestarilta, missä kaikki paikkakuntalaiset ovat. Hän katsoo minua epäluuloisena ja olisin yhtä hyvin voinut kysyä, missä marsilaiset ovat, tai miksi jääkarhut ja kirahvit ovat menneet jo kotiin. Asia on yksinkertaisesti niin, etteivät paikkakuntalaiset käy tässä kapakassa, tässä pienessä turistienklaavissa ei edes ole paikkakuntalaisia sanan varsinaisessa merkityksessä, ja hän kysyykin sen sijaan, haluanko vielä yhden gintonicin. Sitten muistan, että annan tutkani pyyhkäistä parkettia, ja näen Micken hyppivän siellä, ja muistan erityisen selvästi, miten hän tanssii yhden tytön takana - ei sen, joka voitti limbokilpailun, koska tällä on poikaystävänsä mukanaan - ja tarttuu tytön rintoihin lähes läpinäkyvän puseron päältä, ja tyttö jatkaa vaan tanssia, ja Micke vain rohkaistuu, sujauttaa kätensä puseron alle, kohti rintoja, ja kaikki on ihan kohdallaan, sillä tämä on seuramatka ja ollaan safarilla, ja ylihuomenna me olemme jo kaikki kotona (Mickeä lukuun ottamatta).
Kolme vihellystä?
Niin varmaan, koska äkkiä olemmekin uudessa kapakassa.
Täällä toinen norjalaistyttö repii minut tanssilattialle, minulle käy kohta huonosti, hän tanssii rajusti, aivan liian lähellä, apua, sellaisiako signaaleja olen antanut? mietin, ja tyttö kysyy, onko suomalaispariskunta minun vanhempani, ja ovatko he jo häipyneet ja muuta senkaltaista. Minä puhkean hörönauruun ja minulle valkenee myös, että olipa tyttö miten mukava tahansa, minun on aika lopettaa tutkivan journalistin leikkiminen tässä ja nyt, ja pelastuksekseni koituu ainoa bulgaari maailmassa, jonka tunnen. Hän on paikallinen naisopas, jonka olen tavannut aikaisemmin, hän istuu eräässä pöydässä kollegansa kanssa ja häntä minun puuhani vain naurattavat, mutta hän pyytää minua kuitenkin istumaan, minkä teenkin, minä piiloudun sekä baarisafarilta että norjalaistytöltä.
Onnistunkin siinä.
Liiankin hyvin.
Pian bulgaarikin katoaa ihmisjoukkoon. Olen yksin. Menen ulos ja huomaan nopeasti, että olen Sunny Beachillä, mutta missä siellä, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Ihmisiä ei näy ja katuvalot eivät toimi. Pimeä hotelli. Suljettu "Sunny Shop". Missäpäin on ranta? Missäpäin pääkatu? Miten voi eksyä lomakohteessa?
Tästä tulee minun korpivaellukseni. Partiolaisena olen suunnistanut metsässä, vaeltanut ja hiihtänyt erämaissa, mutta vakuutan kautta kunniani, etten ole milloinkaan tuntenut olevani näin pahasti eksyksissä.
Raahustan eteenpäin, mutta mikään maisemassa ei näytä tutulta, yksi ainokainen taksi ajaa ohi, pysähdy toki, mutta hän ei ymmärrä mitään, enkä minäkään voi pyytää kyytiä, koska rahat ovat lopussa. Kuski viittoilee epämääräisesti vähän oikealle ja vähän vasemmalle, tämähän vaikuttaa salaliitolta, ja olen kiukkuinen Mickelle ja Peterille, kuinka he saattoivat jättää minut tänne tyhjyyteen?
Jatkan vaellustani. Luultavasti kierrän kehää. Puoli tuntia. Tunnin.
Kaksi tuntia? Tuskin, mutta siltä se tuntuu. Jossakin siellä, mikä näyttää "horisontilta", näen vihdoin tutun siluetin, yhden niistä korkeista hotelleista, joiden ohi olen kulkenut monesti, ja kuten vilkkuva majakka on vuosisatoja opastanut hätään joutuneita merimiehiä tänä yönä Hotelli Iskarin punainen neonvalo vie minut turvallisesti satamaan, safarin viimeiselle pysäkille, omaan hotelliini, omaan vuoteeseeni.
Neljä vihellystä. Asetu makaamaan selällesi ja ummista silmäsi.