Etelään! Seuramatkailun syvin olemus. (Tammi, 2000)
Luku 13 (Gran Canaria). Copyright: Magnus Londen.
Guss, minä olen tulossa!
Kirjavarasto Helsingin kaupunginkirjaston kellarissa. 5 482 hyllymetriä vanhoja kirjoja. Kirjoja, joita ei ole atk-rekisterissä, kirjoja, joiden ei arvella kiinnostavan tämän päivän asiakkaita.
Roskaa! Tämä on nostalgikon paratiisi.
Toisin sanoen minun paratiisini.
Tuossa! 270 000 nimikkeen joukosta, alimmalta hyllyltä luokittelukoodin 439 vierestä löydän sattumalta siistin pienen kirjan, josta en ole milloinkaan kuullut puhuttavan. En sommarfärd till de lyckliga öarna. Julkaistu ensimmäisen kerran 1907. Kirjoittaja on Gustaf "Guss" Mattsson alias Ung-Hans, suomenruotsalainen pakinoitsija, lehtimies ja kirjailija.
Luen kirjan ja päätän jo kotona, että minun täytyy matkustaa hänen jalanjälkiään tarkistamaan, vieläkö se lähde Firgasin kylässä Gran Canarian pohjoisosassa, jota hän hakee, on jäljellä. Pullotettu vesi on aina kiehtonut minua, ja sitä paitsi veden saanti on ehdottoman välttämätöntä sekä elämälle että matkailulle. Tämän päivän matkailija vaatii pullotettua lähdevettä. Siitä pitävät sekä matkaoppaat että meidän epäilymme huolta:
- Älkää juoko vesijohtovettä. Ostakaa sen sijaan pullotettua vettä.
Kun esimerkiksi pienellä Gran Canarialla vuosittain kolme miljoonaa matkailijaa seuraa tätä neuvoa, se merkitsee valtavia vesimääriä ja valtavia määriä tyhjiä muovipulloja.
Guss Mattssonin aikana Firgasin lähde on hankalan matkan takana, ja sen toiminta on pienimuotoista, mutta vedentuntijat pitävät sitä arvossa.
Tätä vettä pidetään niin suuressa arvossa, että esim. Gran Canarialla oleskelleet englantilaiset ovat myöhemmin tilanneet Firgasin vettä kotiinsa Englantiin ja Amerikkaan, jonne muutama vaivainen pullo, joissa on purjelankaa korkin ja kaulan ympärille, saapuu matkattuaan puoli vuotta.
En tarvitse herätyskelloa herätäkseni ajoissa lennolle. Minua kutkuttaa kaikkialta. Olen halkeamaisillani uteliaisuudesta.
Pari päivää myöhemmin. Ensimmäinen käyntini supermercadossa "omassa" ostokeskuksessani Puerto Ricossa. Kaksi suomalaista eläkeläistä tutkii kumarassa kylmätiskiä ja tarkastelee kriittisen näköisenä makkarapakettivuorta.
- Onko siellä jotain sopivaa? kysyn.
- Tämä ei ole niinkään helppoa tiedätkös. Eihän sitä uskalla ostaa mitä tahansa. Eihän sitä tiedä yhtään, minkälaista makkaraa täällä myydään, toinen heistä vastaa todella huolestuneen näköisena.
Nyökkään, niin niin, niinhän se on, mutta minun kiinnostukseni makkaraa kohtaan lopahtaa nopeasti. Seison korkeitten juomalaatikkopinojen ääressä: virvoitusjuomia, olutta, appelsiinimehua ... ja vettä vaikka miten paljon. Eviania, joitakin espanjalaisia muovipulloon pakattuja tavaramerkkejä, mutta sitten, aito lasipullo, jonka vanhanaikaisessa etiketissä ei ole sen paremmin pakollista jäätikköä kuin alppihuippuakaan eikä sen puoleen vähäpukeista naistakaan. Eläköön, siinä lukee punaisin kirjaimin La Ideal II - Agua de Manantial ja alapuolella pienin kirjaimin valmistajan nimi: Aguas Minerales de Firgas, s.a.
Guss, minä olen tulossa!
Mutta odota vähän ... kerro lisää Gussista!
Hänen vartalonsa oli hintelä, mutta päänsä epätavallisen iso. Ja Edvard Hjelt pohtii kirjoittaessaan vuonna 1920 kemiöläisen Guss-pojan elämäkerran, olisiko se saattanut aiheuttaa seuraavat professori Pippingsköldin lausumat sanat:
- Tästä pojasta tulee joko nero tai idiootti.
Hyvä on, vakavasti puhuen:
Hän sekoitti suomenruotsalaiseen kulttuurielämään - itse asiassa myös suomalaiseen - terveellisen ripauksen suolaa ja virkistävän annoksen hiilihappoa, vilkkaan, kosmopoliittisen ja huumorintajuisen olemuksensa, hyvän journalistisen työkykynsä ja naulankantaan osuvan kritiikkinsä ansiosta.
Siten Thomas Warburton luonnehtii Gussia kirjassaan "Åttio år finlandssvensk litteratur" (1984). Guss kuvasi legendaarisissa "I dag" -pakinoissaan - yhteensä yli 900 kappaletta - jotka ilmestyivät Dagens Tidning -lehdessä, helsinkiläisten arkipäivää ja kokeili uutta maaperää maustamalla nokkelan kirjakielensä helsinkiläisslangilla. Tuloksena oli katu-uskottavuus, joka yhä herättää kunnioitusta ja iloa vanhan polven helsinkiläisissä. Melkein sata vuotta myöhemmin me nuoremmat pääkaupunkilaisjournalistit kokeilemme samaa konstia - vaihtelevin tuloksin.
Playa del Inglésin matkailutoimistossa virkailijat pudistavat päätään. Haluat päästä Firgasin lähteelle? Etkä osaa yhtään espanjaa? Ja ajokorttisi unohtui kotiin? Ja haluat mennä sinne huomenna?
Toistan myöntävän vastaukseni kaikkiin kysymyksiin, ja tiskin takana oleva nainen tuijottaa hetken tyhjin silmin eteensä, hän on kahden vaiheilla, mutta sitten hän huokaisee, tosin hyväntahtoisesti, tarttuu puhelimeen, soittaa Firgasiin, järjestää minulle tapaamisen ja toivottaa hauskaa matkaa.
Bussilla saaren pääkaupunkiin Las Palmasiin. Bussilla länteen Arucasiin.
Jo tämä riittää vahvistamaan sen, mistä tuo paradoksaalinen ihminen, yksilöllinen valmismatkailija, tapaa saarnata. Turistimaailmassa on helppoa helpompaakin päästä ulos turistimaailmasta. Nimittäin mikäli haluaa.
Arucasissa käyn kenkäkaupoissa, aterioin ravintolassa, ja vaikka turistibusseilla on tapana poiketa tänne kierroksellaan saaren ympäri en näe ketään toista vitivalkoista tai punakkaa henkilöä, kukaan ei puhu yes-no -kieltä, mikään ei ole special, kukaan ei nyi minua, itse asiassa tunnen itseni melko anonyymiksi ja näkymättömäksi - mikä on tietenkin harhaa, mutta kuitenkin. Ja aivan kuten siellä toisessa Agadirissa tunnen olevani täällä jollain tavoin paremmalla tuulella, sillä en näe mitään mikä olisi luotu ja rakennettu vain minun tarpeitteni tyydyttämiseksi, kukaan ei hännystele minua, koska kukaan ei yksinkertaisesti ole kiinnostunut minusta.
Eihän matkailijoita pysäytetä Helsingin, Tukholman tai Pariisinkaan kaduilla. Suomalaisena voin tosin piloillani huokailla Helsingin kaduilla höpöttäviä äänekkäitä ruotsalaisia tai mänttejä amerikkalaisia, mutta annan heidän olla rauhassa, mikäli he eivät pyydä apua. Mutta Playa del Inglésissä, Agadirissa, Sunny Beachillä, Algarvessa, Maliassa ja kaikissa muissa tyypillisissä lomakohteissa asia on juuri päinvastoin. Vain epäystävällisimmät ja aggressiivisimmat matkailijat jätetään rauhaan. Kaikkien muiden on mukauduttava kiusallisiin kaupustelijoihin, puuhamiehiin ja sisäänheittäjiin.
Erona on, että Helsingin ja Tukholman kaltaisissa kaupungeissa on matkailun ohella muutakin elämää. Kadunmies on harvoin riippuvainen siitä, ostavatko matkailijat häneltä korun tai syövätkö päivän pizzan hänen paikassaan. Rantalomakohteissa sitä vastoin lähes jokainen asukas on suoraan riippuvainen matkailijoista, koska siellä ei (enää) ole mitään muuta luonnollista toimintaa.
Ja joka ikinen matkailija on vaeltava rahakirstu.
Uusi bussin vaihto. Nyt Firgasin kylään. Mitä siitä sanotaan opaskirjoissa?
Se kuitataan korkeintaan yhdellä virkkeellä: "Tunnetaan kivennäisvedestään" tai "Täältä saadaan suosittua Firgasin vettä". Eikä muuta.
Bussi kiemurtelee eteenpäin ja ylöspäin. Maisema muuttuu vehreämmäksi, kevään vihreys on puhjennut, se leviää ylös rinteitä, miljoonat vihreät banaanit ovat halkeamaisillaan kasvukivuista takertuessan toisiinsa tertuissaan.
On vaikeaa uskoa, että tämä on samaa saarta kuin Gran Canarian kuiva ja hiekkainen eteläosa, jossa vehreyttä on vain hotellien ympärillä.
Vain hotellien ympärillä? Miten se on mahdollista?
Keinokastelulla. Ympärivuorokautisella.
Sillä siellä missä turisti kulkee, pitää olla vihreää. Matkailijan kulkureittien ulkopuolella kuiva ja karu Gran Canaria saa sitä vastoin paljastaa pintaansa mielin määrin.
Mutta täällä saaren pohjoisosassa ei sama periaate pädekään.
Kokonaisia metsiköitä, reheviä viljelmiä, talot ja muurit kukkivien köynnösten peitossa. Yksinäisen tulivuoren rinteillä oli polveilevia eukalyptustaimirivejä huipulle saakka kolmesataa metriä vainioitten yläpuolelle. Talot näyttivät hyvin hoidetuilta, tuulimoottorit pyörivät hilpeästi, ja karja huokui hyvinvointia.
Guss kirjoittaa, että tämä kaikki on pienen ympärivuotisen puron ansiota. Bussi mutkittelee, kallistuu, kääntyy 340 astetta, ajamme sillan yli, allamme virtaa vesi, vuorenseinämässä on laajahko halkeama, ja sen ympärille on puhjennut vihreää kasvillisuutta, ja uskon - haluan uskoa - että tämä on se puro, josta Guss kirjoittaa.
Hän matkustaa Kanariansaarille "terveyden ja mielialan takia", aivan kuin lähes 250 000 hänen maanmiehistään tekee tänä vuonna, vaikka syiden painotus saattaakin olla erilainen. Gussin tapauksessa terveys on kuitenkin hyvin vahva motiivi. Aikaisempien ulkomaanmatkojen seurauksena hän on saanut keuhkotuberkuloosin, josta hän ei ole milloinkaan toipunut ennalleen, ja sekä lääkäri että ystävät kehottavat häntä matkustamaan etelään.
Nykypäivien valmismatkailija istuu kuusi tuntia lentokoneessa matkustaessaan Las Palmasiin Gran Canarialle. Ja suomenruotsalainen yksinpurjehtija Johan Silén sanoo eräässä radio-ohjelmassa, ettei tarvitse merikorttia ja kompassia purjehtiessaan Portugalista Kanariansaarille.
Riittää kun seuraa suihkukoneiden vuolasta virtaa.
33-vuotias Guss sen sijaan matkustaa ensin Hampuriin, odottaa viisi päivää Afrikan-laivaa, saksalaisen Itä-Afrikan yhtiön valtamerihöyryä nimeltä Prinzessin, ja sen jälkeen itse matka kestää lähes kaksi viikkoa. Meidän lomamme on toisin sanoen jo ohi, ennen kuin Guss on edes perillä.
Mutta se ei häiritse Gussia, merikapteenien poikaa ja pojanpoikaa. Päinvastoin, hän nauttii matkasta. "Yksinäisen miehen matka meren yli on ihana matka", hän kirjoittaa ja on sitä paitsi hivenen pettynyt, kun rauhallinen merimatka kirjavan seurueen kanssa päättyy.
Siinä meillä on pähkinänkuoressa vanhan polven ja nykypolven matkailijan ero. Itse matkustamisesta on tullut välttämätön paha, josta pitää selviytyä mahdollisimman nopeasti.
Sillä kenellä on aikaa? Neljä viikkoa lomaa vuodessa. Miksi tuhlata sekä rahaa että kaksi viikkoa aikaa perille pääsemiseen?
Voi herätä aikaisin aamulla kotona omassa sängyssään, mutta kuitenkin mennä myöhään samana iltana nukkumaan Pohjois-Kanadan tundralla, Honolulun rannalla, Australian aavikolla. Se on tehokasta. Se on käytännöllistä. Mutta miten matkustamisen on käynyt? Suuren seikkailun? Minulla on yhä nostalginen käsitys matkustamisesta, jossa siirtyminen kohdasta a kohtaan b on vähintään yhtä tärkeää kuin perille pääseminen. Siihen kuuluu, että jättää jotain sattuman varaan, on pakko selailla aikatauluja, asua absurdeissa hotelleissa, eikä aina tiedä, mitä huomenna tapahtuu, mutta ennen kaikkea: ehtii tuntea matkustavansa. Samalla kun suihkukone kiistatta on matkustamisen ja ennen kaikkea laajamittaisen turismin siunaus, se on myös tavallaan matkustamisen kirous.
Matka menee yksinkertaisesti liian nopeasti. Aivot ja sielu eivät pysy matkassa.
Luen pienestä äyriäisestä nimeltään valkokatka, joka on kahdeksasta kymmeneen millimetriä pitkä ja elää pohjamutiin kaivautuneena Itämeressä. Useimpien eläinten tavoin silläkin on sisäinen biologinen kello. Valkokatka toimii ja ui ainoastaan yöllä, sillä jos se liikkuu valoisana aikana (siinä valossa mitä merenpohjalla on), se tulee syödyksi. Laboratoriokokeissa on käynyt selville, että valkokatka pitää sinnikkäästi kiinni rytmistään lähes kaksi viikkoa, toimii yöllä ja lepää päivällä, vaikka valo on sammutettuna ympäri vuorokauden.
Kaksi viikkoa. Niin kauan tämän pienen otuksen kestää toipua pakollisesta "jet lagistaan".
Gussin matka Kanariansaarille kesti myös kaksi viikkoa. Mutta saattaahan tietysti olla, että kyseessä on yhteensattuma.
Sukupolvien väliset erot tämän päivän matkustajien ja Gussin välillä ilmenevät myös selvästi, kun hän vihdoin tulee perille. Kun me nykyään stressaamme, raadamme ja kärsimme koko vuoden voidaksemme sitten rentoutua maksimaalisesti kahden etelänviikkomme aikana, Guss tekee juuri päin vastoin. Hän viettää rauhallista elämää laivalla. Mutta perillä hän joutuu uteliaisuuden ja innokkuuden valtaan. Hän on ihastuksissaan, kun saa olla uudessa paikassa ja hän haluaa kokea mahdollisimman paljon - sairautensa hän unohtaa tykkänään. Hän tekee muun muassa tämän rasittavan retken "pyhille lähteille Firgasin tuolle puolelle, vaikeapääsyiseen paikkaan, jossa harvat käyvät".
Minä yritän pysyä matkassa.
Hän matkaa englantilaisen, espanjalaisen ja saksalaisen miehen kanssa hevosvaljakolla Las Palmasista. Matkalla hän pohtii vettä, miten yksi ainoa suomalainen järvi saisi ihmeitä aikaan tällä kuivalla ja enimmäkseen täysin autiolla saarella, ja kemisti kun on, hän kirjoittaa, että "tekniikan suurimman tehtävän vähävetisillä saarilla pitäisi kuitenkin olla suolan erottaminen merivedestä ilman jäädyttämistä tai tislaamista. Kuka voi väittää, ettei se onnistuisi sukupolvelta, joka on vähemmän tyhmä kuin me?"
Yhdeksänkymmentä vuotta myöhemmin. Kun turisti on suihkussa ja keinokastelu suihkuaa Playa del Inglésissä, Gussin unelma on toteutunut. Vesi otetaan merestä, suola poistetaan, vettä käsitellään kemikaaleilla, ja se haisee voimakkaasti kloorilta valuessaan hanasta - mutta matkailija saa suihkunsa joka ikinen päivä. Sen takana on yritys, jonka omistaa sama tomaatteja viljelevä perhe, del Castillon aatelissuku, joka on satoja vuosia omistanut Gran Canarian koko eteläosan, jonka rannikkoa pidettiin kauan ja sitkeästi täysin arvottomana. Kuusikymmentäluvulla suku alkoi rakentaa saaresta turistikohdetta, houkutteli sinne sijoittajia ja myi vähän maata. Siitä kehittyi nykyaikainen menestystarina.
Gussin matkaseurueeseen kuuluva englantilainen on kuitenkin sitä mieltä, että olisi ?ksumpaa ruveta tuomaan englantilaista soodavettä Kanariansaarille. Seuraava vuoropuhelu kehkeytyy:
- Miksi herran nimessä soodavettä? huudahti saksalainen.
- Sitä saa halvalla, kun on ostaa paljon yhdellä kertaa.
- Mutta miksei sitten tavallista juomavettä?
Englantilainen katseli hämmästyneenä naapuriaan, oli hetken vaiti ja lisäsi sitten mietteliäänä:
- Niin, miksipä ei.
Mutta saksalainen ei tiennyt, miten oikeaan englantilainen osui. Englantilaista soodavettä, amerikkalaista limsaa, saksalaista olutta, kaikkea on, kuten tiedämme, tänä päivänä kaupoissa Kanariansaarilla. Niitä täytyy olla. Muuten miljoonat turistit tuohtuvat.
Se merkitsee myös, että tyhjiä muovipulloja lojuu roskaamassa kaikkialla. Muovisia palautuspulloja ei ole eikä liioin keräyslaatikoita kierrätystä varten. Tehokkaaseen palautusjärjestelmään tottuneiden saksalaisten, hollantilaisten ja skandinaavisten turistien täytyy vain nopeasti unohtaa periaatteensa.
Sellainen trendi leimaa pullotettua vettä, myös Suomessa. Otan puhelun erääseen lontoolaiseen konsulttiyritykseen, Zenith Internationaliin, jotka ovat pullotetun veden asiantuntijoita. He kertovat, että jokainen yhtiö haluaa oman muotoillun pullonsa, minkä takia on vaikea toteuttaa minkäänlaista palautusjärjestelmää, varsinkin maissa, joissa ei ole voimakasta palautusperinnettä.
- Suuryhtiöt eivät ehkä sano suoraan, mutta heillä ei itse asiassa ole mitään sitä vastaan, ettei ole yhtenäistä järjestelmää. He tietävät, että pienyritykset hyötyisivät suhteellisesti enemmän palautusjärjestelmästä, koska niiden ei tarvitse investoida kalliisiin pullonvalmistuskoneisiin, sanoo Jason Holway.
Hän sanoo asian ratkeavan siten, että kuluttajat vaativat vesipullojenkin liittämistä kierrätysjärjestelmään, ja että yritykset oivaltavat, mitä ekologista ja taloudellista hyötyä ne saavat, kun niiden ei enää ole pakko itse valmistaa pulloja.
Takaisin Gussiin. Kun seurue tulee Firgasiin, tie huononee ja maasto käy vuoristoisemmaksi. He astuvat alas hevosvaljakosta. Minä astun alas bussista pienellä linja-autoasemalla, joka näyttää paloasemalta. Kylä vaikuttaa elottomalta, tuolla kaukana alhaalla kimmeltää Atlantti vaaleansinisenä, mutta missä ovat kaikki ihmisjoukot Firgaspullot huulillaan?
Guss & C:o jatkaa matkaansa muuliaasien selässä. Minä istuudun kylän autiolle raitille, kyltin viereen jossa lukee "Taxi" - ja alan odottaa. Puoli tuntia vierähtää, Guss kapuaa muuliaasinsa selässä ylöspäin, samalla kun hän ja englantilainen pohtivat painovoimaa, sitä voimaa, joka armotta vetää muuliaasin ratsastajineen rotkoon, mikäli aasi astuu vähänkin harhaan kivisellä polulla. Taksikuski turvautuu suunnilleen samaan periaatteeseen kapealla, mutta vasta-asvaltoidulla tiellä, kuin muuliaasi polullaan: hyväksi koettuun tapaan hakeutua ulkoreunalle, missä polku useimmiten on vähän tasaisempi, mutta minun ei tarvitse kuitenkaan olla levoton, olen aivan turvassa. Ja samalla sekä pettynyt että helpottunut, kun Gussin täytyy ratsastaa muuliaasilla eikä minun.
Ja sitten. Vuorenseinämän takana avautuu viettävä ja rehevä laakso, ja tuolla, kaiken keskellä, asumattomien kilometrien päässä on jotain mikä muistuttaa varastorakennusta, ja lähestyessämme näen kuorma-autoja ja yksi, kaksi, kolme ... kymmenen ... sata, ei vaan tuhat pullokoria ja eläköön, vihdoin olen päässyt tänne samoin kuin Guss, mutta hänen on täytynyt hylätä muuliaasinsa ja kavuta loppumatka nelinkontin. Mutta olemme kuitenkin molemmat päässeet perille.
Juan Fransisco Montero Garcíalla on tyylikkäät vihreät housut, pitkähihainen paita ja tummanvihreä solmio. Hän on kääntänyt harmaapäisyytensä edukseen, hiukset ovat kiiltävät ja hyvinkammatut. Hän tervehtii pudistaen ystävällisesti kättäni, mutta sanoo moment, kun puhelin soi toimistossa eikä sihteeri voi vastata siihen, sillä hän tuntuu olevan vessassa. García vastaa puhelimeen, juttelee hetken, etsii käsille jonkin paperin, lukee siitä jotain, mutta ei vaikuta stressaantuneelta eikä närkästyneeltä, vaikka on joutunut tekemään sihteerin töitä, mistä päättelen, että hän on miellyttävä pomo. Hän ei johda rautaisella kädellä, hänen lempeistä ruskeista silmistään näkyy, että hän on sympaattinen. Mutta sehän saattaa olla vain minun vaikutelmani.
Sillä oikeastaan minulla ei (useimmiten) ole aavistustakaan siitä, mitä hän sanoo. Hän puhuu espanjan, italian, ranskan ja muutaman englannin sanan muodostamaa sekakieltä.
Tehdassalissa. Melkein jalkapallokentän kokoisessa. Pullot kieppuvat, koneet jylisevät, vesi suihkuaa, ja ilman kosteus lienee niin lähellä sataa prosenttia kuin se vain voi olla satamatta. Tämä kaikki on tietysti kiintoisaa, mutta lähde on minun päämääräni, se paikka josta vesi tulee, ja otan Gussin taskustani ja näytän sitä Juanille, joka alkaa säteillä, tarttuu minua käsivarresta, osoittaa silmiään ja sitten suurta valokuvaa seinällä, katsohan!, ja siinä lukee "Vuosi 1930", ja kuvassa on muutamia ihmisiä pienen putken ympärillä, josta tihkuu jotain. Hän sanoo jotain, mikä ehkä tarkoittaa, että tämä on ensimmäinen valokuva Firgasin tehtaasta, ja että hän on valtavan ylpeä ja niin minäkin, sillä kummallista kyllä minusta alkaa tuntua ikään kuin olisin osa Firgasin iloista joukkoa.
Pysähdymme kylmäpöydän luo, jossa ovat esillä kaikki Firgasin tuotteet. Firgasin lähdevettä, Firgasin kivennäisvettä, pienissä lasipulloissa, isommissa muovipulloissa ja oikein isoissa lasipulloissa, erilaisia muunnelmia Royal Crown -virvoitusjuomista, ja sitten ajan hittiä, energiajuoma x-plosiv ("No limits"), mutta Juan tuhahtaa halveksivasti, vetää etusormensa kurkun poikki ja sanoo:
- Germany produce. Now kaputt.
Se merkitsee, mikäli ymmärrän oikein hänen sekakielensä, että x-plosivia valmistetaan lisensillä, mutta että emoyhtiö on tehnyt vararikon, ja vain Firgas valmistaa enää tätä juomaa ja että sitä saa myydä vain Kanariansaarilla.
Ja vihdoin Juan tarjoaa pullollisen vettä. Kirjassaan h2o - The Guide to Quality Bottled Water amerikkalainen vesigourmet Arthur von Wiesenberger on opettanut minulle, että vedenmaistelu on melkein yhtä monimutkaista kuin viininmaistelu, kahdeksankymmentäluvulla Les Amis de L'Eau -seura järjesti ensimmäisen vedenmaistelutilaisuuden Floridassa. Siksi en nielaisekaan vettä suoraa päätä, vaan yritän ravistella hieman lasia, siemaisen vettä varovasti, pidän sitä suussani hetken, odotan jälkimakua ja vakuutan, vakuutan kunniasanalla, että se on parasta vettä, mitä olen milloinkaan maistanut. Se on, no jaa, ehkä vähän hapokasta, pehmeästi hiilihappoista, tuota noin, emäksistä, tasapainoista, täyteläistä, ei aavistustakaan, mutta lyhyesti sanottuna: se maistuu pahuksen hyvältä.
- Se johtuu siitä, että hiilihappo ja kivennäiset ovat luonnostaan vedessä, lähteessä, kuuluu Juanin ylitsevuotavan onnellisen selityksen käännös.
Suomalaiset kivennäisvedet valmistetaan kemiallisesti siten, että tavallisesta pohjavedestä puhdistetaan ensin "kaikki", ja sen jälkeen siihen lisätään kivennäisiä ja hiilihappoa.
Firgasissa menetellään toisin. Huipputuote, se vesi jota juuri maistelin, tulee sellaisenaan suoraan lähteestä - siihen lisätään aavistuksen verran hiilihappoa, jotta hiilihappopitoisuus pysyisi vakiona. Yritys myy myös "luonnollista kivennäisvettä", josta hiilihappo on poistettu. Kolmas tuote on jonkinlaista käsiteltyä vettä, mutta minulle jää salaisuudeksi, mitä se käytännössä tarkoittaa.
Mutta entä itse lähde? Hallissa on kaksi valtavaa säiliötä, jotka näyttävät siiloilta, ja niiden täytyy sisältää vettä, sillä tuossa syöksähtävät pullot tyhjinä suorissa riveissä, jotka saisivat minkä tahansa päiväkotitädin ylpeäksi lastensa kurista. Pullot kulkevat pyöreässä pellinvärisessä laitteessa, kiertävät puoli kierrosta, tulevat näkyviin iloisesti loiskahdellen, kili-kili, korkit isketään kiinni, tehdasrobotit tarttuvat pulloihin, luullakseni kahteenkymmeneen kerrallaan, nostavat ne laatikoihin, kuljettavat ne varastonlattialle, ja siellä odottelee jo kuorma-auto viedäkseen ne Las Palmasiin, mutta ennen kaikkea etelän turistilaumoille.
Katsen siiloja ja ymmärrän, etten ole milloinkaan ollut näin lähellä lähdettä.
Mutta pahus vieköön, Guss on jo lähteellä.
Kolme mustahuppuista ryppyistä noita-akkaa istui kumartuneina kaivon ympärille, upotti pullot veteen, pyöritti korkin hampaattomilla leuoillaan ja iski sen kämmenellään pullonkaulaan. Muutamat ukonrahjukset keräsivät pullot säkkeihin, raahustivat taakkoineen vaikeita vuoristopolkuja, hitaasti ja jalansijaa tapaillen, kunnes pääsivät muuliaasitallille. Jokainen muuli kantoi sitten selässään yhdeksän tusinaa täytettyjä pulloja, ja pitkän ajan kuluttua kallisarvoinen vesi saapui perille Las Palmasiin.
Siinä missä Guss puhuu Firgasin vettä pullottavista noita-akoista ja ukoista, Juan kertoo, että tehdas tuottaa yhteensä 27 000 laatikkoa joka päivä, että he pumppaavat ja myyvät 85 miljoonaa litraa vettä joka vuosi - puolet kaikesta Gran Canarialla myytävästä pullotetusta vedestä. Mutta vaikka Firgasilla onkin pitkät traditiot, eivät ne vedä vertoja Pohjolan ja suuren maailman lukuisille lähteille. Esimerkiksi Genevessä oli jo vuonna 1780 oikea kivennäisvesitehdas, ja "terveysvettä" on perinteisesti juotu kylpyläkaupungeissa jo paljon aikaisemmin.
Tänä päivänä hanavesi on menettänyt runsaasti markkinoitaan. Pullovettä, mieluummin kuplimatonta, pidetään raikkaana, puhtaana ja trendikkäänä. Hanavedellä ei enää ole mitään mahdollisuuksia. Amerikkalaisten ja eurooppalaisten epämääräinen käsitys, että suurkaupunkien hanavedessä on raskasmetalleja ja bakteereja, ja kloorin lisäämisen kyseenalaistaminen sekä se, että vesi aivan yksinkertaisesti haisee pahalta (kuten Turussa kesällä 1999), ovat luoneet pulloveden markkinat. Sitä paitsi se on yksilöllisen aikakautemme hengen mukaista. Yhä harvemmat haluavat juoda samaa hanavettä kuin kaikki muut. Ja vesihän on lisäksi light, kaloritonta.
Sama yritys, Coca-Cola Company, joka on vuosikymmeniä opettanut meille, että äitelä musta sotku sammuttaa janon, toi hiljan markkinoille oman kuplimattoman vetensä.
Pietarissa on jopa herätetty ajatus, että hanavettä ei puhdistettaisi kovin paljon, koska suurin osa käytetään kuitenkin pesemiseen ja huuhtomiseen. Sen sijaan kaupungin viisi miljoonaa asukasta saisivat ostaa subventoitua pullovettä.
Sillä miksi meidän oikeastaan pitääkään käyttää juomavettä paskan huuhtomiseen?
Keskitason länsieurooppalainen juo suunnilleen 85 litraa pullovettä joka vuosi - ja kulutus kasvaa tasaisesti. Pohjolassa juodaan noin kuudesosa siitä määrästä, me luotamme perinteisesti hanaveteen, mutta nyt suunta on kääntymässä: Länsi-Euroopassa kulutus kasvoi eniten Suomessa sekä 1997 että 1998.
Eikä raaka-aine ole kallista.
Tarkemmin sanottuna 0,02 penniä litralta.
Niin asiantuntijat sanovat. Toisin sanoen vesiyritykset voivat saada jopa 5 000 litraa yhdellä markalla.
Siksi en milloinkaan unohda jalkapallon mm-kilpailuja Ranskassa 1998. Omaa vesipulloa ei saanut ottaa mukaansa stadionille. Ja istuminen tulikuumassa auringonpaisteessa kymmenientuhansien hikisten kannattajien joukossa vaati vettä, runsaasti vettä. Sen tiesi myös yksi pääsponsoreista, Evian.
He möivät hienoa vettään stadionilla, ja puoli litraa maksoi viisitoista frangia. Muunnettuna se voi merkitä sievoista noin 135 000-kertaista voittoa raaka-ainekustannuksille.
Tiedän, tiedän. Kustannuksiahan tulee tietysti jakelusta, pullojen valmistuksesta ja pullotuksesta - ja yhä enenevässä määrin myös markkinoinnista. Trendikkyys maksaa. Mutta voiko jotain niin halpaa myydä niin kalliilla?
Varakkaan kuluttajan ei tarvitse tyytyä vain juomaan neitseellistä vettä. Ylellisen elämän äärimmäisenä symbolina voi Evian-les-Bainsin perinteisessä kylpyläkaupungissa kylpeä altaissa, joita ei ole täytetty samppanjalla vaan Evianin vedellä.
Käännyn Juanin puoleen. Kuule nyt. Vie minut lähteelle. Ja hän mumisee tyytyväisenä, jassoo, sinä haluat päästä lähteelle, mikäpä siinä, mennään lähteelle.
Silloin minä alan marista ja sanon tarkoittavani juuri sitä paikkaa, josta vesi suihkuaa tai virtaa ohi, tai mitä se nyt sitten tekeekään, oli miten oli, minä haluan nähdä itse veden, sillä sen Gusskin on nähnyt, enkä aio häipyä täältä, ennen kuin olen toimittanut asiani.
Juan sanoo moment.
Ja hetken päästä istumme nelivetoisessa avolavapakettiautossa kipuamassa vuorelle, joka varjostaa laaksoa. Pieni soratie. Pieniä luolia. Ulkopuolella on pyykkiä kuivumassa. Sisäpuolella sänky, muutama huonekalu. Luolissa asutaan, se on suhteellisen tavallista täällä Gran Canarialla, mutta se ei merkitse syrjäytymistä tai köyhyyttä. Niin ainakin opaskirjat väittävät. Jotkut välittäjät jopa myyvät melkoisella menestyksellä luolia rikkaille ihmisille, jotka ovat jo kokeilleet kaikkia muita asumismuotoja.
Sitten alkaa mäntymetsä, ja minun silmissäni se ei oikein näytä sopivan tähän ympäristöön. Mutta kyseessä on kanarianmänty, ikivanha laji, jonka sanotaan periytyvän niiltä ajoilta, jolloin Välimeren alue muodostui massiivisista lämpimänlauhkean vyöhykkeen mäntymetsistä, ja se saattaa pitää paikkansakin, mutta nyt auto pysähtyy, olemme korkeimmalla huipulla.
Pieni talo, hyvin hoidettu puutarha ja kaksi vahtikoiraa, siinä talo numero 83, mutta ei kannata kysyä, missä naapuritalot 81 ja 85 ovat. Minusta tuntuu täällä korkeuksissa, josta näkyy koko laakso ja vastapäinen vuorenhuippu, aivan kuin olisin keskellä trooppista erämaata, täällä on niin hiljaista, niin valtavaa. Näen pieniä läiskiä kaiken vehreyden keskellä, ne ovat heleän keltaisia ja violetteja kukkia.
Guss seisoo myös täällä. Hän silmäili hetki sitten maisemaa, näki sellaista mitä minä en näe, nyt hän osoittaa taas ylöspäin ja kertoo, että ylimpänä, siellä missä ensimmäiset vesisuihkut ovat pulppuilleet, kun laavat ovat aikojen alussa jähmettyneet ja jäähtyneet, ja Isä Jumalan sade pieksi uusia vuoria, siellä yksinäinen kotka liiteli kuin vartija laajoin rauhallisin kaartein, ja tuntuu kuin hän juuri nyt vaihteen vuoksi ei haluaisikaan istua Kappelissa Helsingissä kuuntelemassa Iloisen lesken sävelmiä.
Samanaikaisesti Juan nykii ovea, mutta se on lukossa, ja hän soittaa autontorvea kolme kertaa ja tarkastelee silmät sirrillään vuorenseinämiä. Pulska mies, jolla on paksu sikari suussa, ilmestyy kuin tyhjästä, ei mikään solmiomies vaan ennemmin metsänvartijatyyppiä, eikä hän tuhlaa aikaa jutusteluun minun kanssani, vaan tietää mitä me haluamme.
Hän avaa oven, vääntää jotain mittaria, kävelee kaivonnäköisen rakennelman luo, ja nyt Juankin innostuu, kun minä olen innoissani, eikä minulla ole aavistustakaan, mitä tulee tapahtumaan, ja he avaavat kaivon luukut, ja minä kumarrun, katson sinne, ja vatsani kääntyy nurin niskoin niin kuin vuoristoradan jyrkimmässä mäessä ja ... ooooh.
Aukko. Pikimusta syvä aukko. Ja sitten alimpana tummankeltainen kajo verkkaisesti kuplivalla vedenpinnalla.
Firgasin vesi!
Mutta hehkulampun syvällä näkyvä valonhohde tuo myös kammottavuutta tähän voittoisan hetken elämykseen. Näen pohjan. Näen, mihin putoaisin. 113 metriä alemmaksi. Tunnelista ei kuulu pihahdustakaan, ei solinaa, ei porinaa.
Sikariukko sytyttää pienen soihdun, laskee sen alas tunneliin, ja kun soihtu on laskeutunut viiden tai kuuden metrin syvyyteen, se sammuu. Happi loppuu.
Aikaisemmin lähde oli paikoitellen maan päällä, mutta kun haluttiin varmistaa sekä hygienisyys että veden jatkuva saanti, vuoreen kaivettiin tämä syvä aukko.
Ja sitten sikarimies käynnistää koneiston, kaikki jytisee, hän näyttää, että minun pitää panna nenäni aivan talon ulkopuolella olevan pienen savupiippua muistuttavan putken kohdalle ja minä tottelen, vedän henkeä - ja heti kurkkuani alkaa kirvellä, aivan kuin joku yrittäisi kynsiä minua sisältäpäin. Miehet nauraa hekottavat. Kaikki ovat aikojen kuluessa menneet samaan lankaan, vetäneet henkeensä kaivontunnelista pumpattua kaasumaista hiilidioksidia.
Hiilihappopitoisuus on niin korkea, että kun on kumartunut pääpuron päälle joutuu vetäytymään puolipökerryksissä taaksepäin.
En oikein osaa selittää miksi ... Mutta seistessäni täällä korkealla, Juanin nauraessa ja sikarimiehenkin nauraessa, haluan kietoa käsivarteni Gussin harteille, kiskoa häntä pitkästä, ruokkoamattomasta parrasta, nykäistä lippalakin hänen päästään ja heittää sen korkealle ilmaan. Ja haluan sanoa, että luoja miten ihanaa täällä on, ja kiitos kun toit minut tänne, ja tiedän ettei kukaan voi ymmärtää, että tuo tilkkanen hiilihappopitoista vettä pimeässä kaivossa voikin olla niin ihanaa. Mutta kun Guss ryhtyy puhumaan, ennen kuin palaa muuliaasinsa luo, sanon vain kiltisti hänen perässään, koska hän on runollisempi kuin minä - hän on sentään kirjoittanut runoja viisivuotiaasta lähtien:
Mahtava lähde, ikuinen laulu, pyhä paikka pilvien ääressä!