Tämä teksti on syntynyt turhautumisesta. Turhautumisesta siihen, että olen jo lähes vuoden ajan toiveikkaasti päivittänyt Twitter-syötteitä. Sillä kukapa tietää, josko seuraava twiitti kertoisi Putinin kaatumisesta tai Venäjän armeijan luhistumisesta? Eihän sitä voi koskaan tietää, vai kuinka?
Sinäkin olet nähnyt ne kuvat. Ukrainalaisen mummon, joka itkien huutaa apua. Teloitetun miehen polkupyörineen. Maan tasalle hävitetyt huterat puutalot. Maan tasalle hävitetyn teatterin. Niin, kokonaiset maan tasalle hävitetyt kaupungit.
Sain tarpeekseni kaikenlaisista hajanaisista päivityksistä. Ja vastikään mainitsemastani turhautumisesta. Minun piti itseni mennä Ukrainaan, journalistisen ja henkilökohtaisen uteliaisuuteni pakottamana. Oli viikko aikaa yrittää ymmärtää.
Rautaesiripun murruttua vuosien 1989–1990 paikkeilla – väliaikaisesti, mitä silloin emme olisi osanneet aavistaakaan – matkustin monet kerrat Itä- ja Keski-Eurooppaan. Se on yhä suosikkitoimintaani. Tuolloin, kolmisenkymmentä vuotta sitten, halusin saada käsityksen, miltä vapaus maistuu Liettuassa, Albaniassa, Tšekkoslovakiassa ja Siperiassa. Matkailijan kannalta 1990-luvun Venäjällä oli hulvattoman vapaata ja hauskaa. Mutta kaoottista siellä eläville.
Kolme vuosikymmentä on vierähtänyt. Uusi sukupolvi on syntynyt, ympyrä sulkeutunut. Venäjän hyökkäysoperaation takia voi tuntua siltä, että Eurooppa menetti enemmän kuin mitä voitimme tuona maagisena vuonna 1989.
Kaikkien katseet ovat kohdistuneet Ukrainaan. Siispä kerro minulle: Mitä siellä oikein tapahtuu?
Bussi saapuu kolme tuntia etuajassa Länsi-Ukrainan Lviviin. Olen ollut täällä viimeksi viisi vuotta sitten. Muistan Lvivin keskustan kukoistavana kahvilakaupunkina. Glamouria. Keski-Eurooppaa.
Nyt kaupunki häämöttää synkeän sumun peitossa. Kello on kuusi aamulla. Aavemaiset hahmot pyyhältävät ohitseni, heidän hengityksensä katoaa sumuun, muuttuu osaksi sumua ja tuo sama sumu syleilee minuakin, tukahduttaa minut. Kaupunki ilman katuvalaistusta ei ole kaupunki ensinkään. Se on jotain muuta. Kuin elävien kuolleiden hautuumaa. Paitsi että nämä hahmot eivät ole lainkaan kuolleita. Ei, heille tämä on tuiki tavallinen tiistaiaamu. He ryntäävät ulos paikallisjunasta, he ovat matkalla töihin, hiljaa supisten. Ainoastaan autojen valokeiloihin voi kiinnittää katseensa. Varjoille jutteleminen on vaikeaa. Varsinkin jos kaltaiseni heppu yrittää englannin ja kankean venäjän yhdistelmällä.
– Anteeksi, missäköhän on rautatieasema, siis se iso asema, ei paikallisasema?
Varjot eivät vastaa. Tai sitten ne vastaavat vältellen. En tiedä. Tuonnepäin! Ei, tuonne!
Noin tunnin kuluttua alkaa kirkastua. Löydän asemalle. Nappaan valokuvan komeasta rakennuksesta, rautatiefriikki kun olen. Täti-ihminen syöksyy tielleni. Viuhtoo edessäni. Kieltää minua ottamasta valokuvia. Sanoo, että on sota. Valokuvaaminen kielletty. Häivy.
Tallustelen keskustaan. Sähköt on taas saatu päälle. Nautin hetken lviviläisestä kahvilaglamourista. Täytettyjä croissanteja. Jasmiiniteetä. Internetiä.
Juna Kiovaan lähtee matkaan aikataulun mukaisesti, minuutilleen. Olen yksin kuuden hengen vaunuosastossa. Kaikki ikkunaruudut on teipattu läpinäkyvin teipein lasinsirpaleiden vaikutuksen vaimentamiseksi, mikäli pommeja alkaa putoilla.
Muutaman tunnin kuluttua juna kallistuu, kirskuu, pysähtyy. On täysin äänetöntä. Aurinko on laskenut. Kaikki valot sammuvat.
Täydellinen pimeys vallitsee.
Vaunuemäntä kiroaa. Hän ravaa ripein askelin käytävällä, ensin yhteen suuntaan, sitten takaisin. Vetää ikkunaverhot alas. Viereisen osaston mies sanoo, että pommihyökkäyksiä on sekä takanamme Lvivissä että edessämme Kiovassa, ne ovat pahimpia moneen kuukauteen. Että juna ei voi jatkaa matkaa. Ei eteen- eikä taaksepäin.
Hiljaisuuden rikkoo muutaman osaston päässä sijaitsevan näyttöruudun vaimea kaiku. Kenties joku tv-sarjaa katseleva lapsi. Jotenkin se tuntuu turvalliselta.
Muutamaa tuntia myöhemmin matkamme jatkuu. Kiovan juna-aseman ulkopuolella tapaan Kostjan. Hän on Ukrainan-viikkoni isäntä. Hän on se Fiksaaja, jonka yhteyden Ylen kirjeenvaihtaja Antti Kuronen on minulle järjestänyt. Kostja on päälle nelikymppinen. Iloinen, mutta hieman surullisen näköinen.
Ilmahälytys on vaiennut. Kioskit ovat auki. Normaalia. Kaikki on normaalia. Mutta silti jotenkin niin synkkää, utuista ja hillittyä. Ehkä näin toimitaan omaan kaupunkiin suuntautuneen pommi-iskun jälkeen: supistaan hiljaa, ryntäillään eteenpäin, pidetään matalaa profiilia. Mistä minä tiedän.
Majoitumme Hotelli Ukrainaan (aiemmin Hotelli Moskova), joka sijaitsee strategisella paikalla Maidanin aukion kupeella keskellä kolmen miljoonan asukkaan kaupunkia. Se on mahtipontinen, melkeinpä groteski Neuvostoliiton aikainen hotelli. Tänne Maidanin aukion verilöylyssä haavoittuneet mielenosoittajat raahattiin vuonna 2014.
Hotelli on pimennetty. Ja jäätävän kolea. En ole varma, onko siellä ylipäätään muita vieraita.
Olet kenties nähnyt Jack Nicholsonin tähdittämän kauhufilmin The Shining? Sekä Kostja että minä olemme nähneet sen. Ja päätämme, että elokuvan ukrainalaisversio kuvataan juurikin täällä. Istuskelen parhaillaan hotellin kolmannessatoista kerroksessa, katselen ulos öiselle Maidanin aukiolle, jossa miljoonakaupungin keskustassa liikkuu ainoastaan partioiva poliisiauto.
Keskiyön jälkeen kajahtaa ilmahälytys. Hälytys, joka luultavasti kaikuu koko maassa, mutta joka tunkeutuu myös Hotelli Ukrainan kolmanteentoista kerrokseen, jossa yhden tunnin Ukrainan pääkaupungissa viettänyt säikähtänyt suomenruotsalainen keräilee kamojaan ja kompuroi alas portaita. Luulenpa, että sitä mitä tunnen, kutsutaan peloksi. Kuinka usein normaalisti tunnen tällaista pelkoa, olinpa sitten kotona tai matkoilla? Itse asiassa en koskaan. Joten soitan Kostjalle.
Hän käskee minun ottaa rauhallisesti. Että hän aikoo jatkaa uniaan. Sitten soitan Antti Kuroselle, joka tässä vaiheessa on jossain päin Itä-Ukrainaa. Herätän hänet, mutta hän toteaa, kaikkeen jo lähes tottuneesti, ”ota iiihan rauhallisesti”. Alhaalla hotellin vastaanotossa Jack Nicholson istuu pommisuojan suuntaan osoittavan kyltin vieressä. Nicholson tarkkailee minua hymyillen, vaikuttaa lukevan ajatuksiani:
– Äh, mene nukkumaan, painu pehkuihin siitä.
Turvallisuus. Tuo tunteista tärkein. On luotettava paikallisiin ja omiin ystäviinsä missä tahansa matkustaakin. Kolmannessatoista kerroksessa nukahdan nyt tuplapeiton alla, vakuuttuneena siitä, että Nicholson, Antti ja Kostja suojelevat minua kaikelta pahalta.
Ilmahälytyksessä ei tietenkään ole mitään humoristista. Kaikilla ukrainalaisilla on puhelimessaan ilmahälytyssovellus, joka soi samanaikaisesti yleishälytyksen kanssa. Viranomaiset kehottavat ihmisiä ottamaan varoitukset vakavasti ja todellakin hakeutumaan suojaan. Mutta kymmenen kuukautta kestänyt sota on jättänyt jälkensä. Ihmisten kaipuu normaaliin on kauhua väkevämpi.
Siksi he vain jatkavat uniaan.
Seuraavana päivä kuljeskelemme kaupungilla, nautimme lounasta, ajelemme autolla. Hiekkasäkkejä ikkunoiden edessä. Paketoituja patsaita. Suljettuja katuosuuksia.
Sota lainehtii aaltoina Kiovaan. Uutisista saamme lukea hyökkäyksistä ja niiden seurauksista. Mutta elämä – se vain jatkuu pimeydessä ja kylmyydessä. Sen vuoksi voin suositussa lounasravintolassa, aivan kuten muutkin, valita millainen kaalisalaatti olisi harnir kanan kanssa, panna merkille, että juuri tänään saa kaksi litraa olutta erikoishintaan, jonottaa it-putiikissa SIM-korttia.
Minulla ei ollut mitään selkeää käsitystä siitä, miltä suurkaupunki näyttää sodan aikana, mutta nyt olen alkanut saada aavistuksen. Kaikki ja ihan jokainen pyrkii yksinkertaisesti vain kohti normaaliutta.
– Elämä alkaa palailla uomiinsa, Kostja vahvistaa ja tarkkailee merkitsevästi liikennettä. Se ei ole samanlaista kuin ennen sotaa, mutta viimekeväistä runsaampaa.
Hänen on vaikea käsittää minun saapuneen Ukrainaan maanteitse. Miksi? hän kysyy toistuvasti ja pudistelee päätään. Mutisen lentämisen olevan haitallista ympäristön kannalta ja pitäväni sitä paitsi enemmän busseista ja junista. Näkee enemmän, ehtii ajatella ja työskennellä ja…
– Juu, tiedät kai, että myös avokadoja lennätetään? Syöthän kai avokadoja?
– Jep. Myönnän, että toisinaan syön avokadoja.
Minusta tuntuu, että Kostja katsoo voittaneensa tämän väittelyn.
Minulla on tapaaminen toimittaja Olga Kalinovskajan kanssa Kanal 5:ssä. Kyseessä on entisen presidentin Petro Porošenkon aiemmin omistama tv-kanava. Muut pääkanavat suoltavat jatkuvasti maratonlähetyksiään sodasta – täsmälleen samat uutiset, samat ainekset, samat raportit – useilla kanavilla päivästä toiseen. Se on propagandaa – itsestään selvästi. Maa on sotatilassa.
Kalinovskaja on tyylikäs ja soma, mutta hänen katseensa on polttava. Hän sanoo ukrainalaisella journalistiikalla olevan tällä hetkellä vain yksi tehtävä.
– Meidän on autettava joukkomme voittoon.
Voittoon.
Päätän, että lopetan jokaisen tapaamisen, puhelinkeskustelun ja haastattelun tällä, minkä auliisti myönnän, ennustettavalla kysymyksellä: Kuinka tämä sota päättyy?
Illalla syömme Kostjan kanssa keskustan suositussa tataariravintolassa. Aiemmin lehdistövalokuvaajana työskennellyt Kostja kertoo perheestään. Ex-vaimo on paennut heidän 14-vuotiaan poikansa kanssa Portugaliin. Nykyinen vaimo on paennut heidän 3-vuotiaan poikansa kanssa Tšekkiin. Kostja on tavannut kolmivuotiastaan vain kerran helmikuun jälkeen, vanhempaa lastaan ei lainkaan. Hän sanoo, ettei valita, koska hänen rintamalla taistelevilla kavereillaan on paljon pahempi tilanne. Mutta alan ymmärtää noita surullisia silmiä.
Katselen ympärilleni. On niin nuoria hipstereitä kuin keski-ikäisiäkin. Kun nielen pihviä ja skannailen asiakaskuntaa, vakuutan, ettei tässä paikassa ja hetkessä ole mitään, mikä kielisi maan olevan sodassa.
Paitsi se, että ravintola sulkee ovensa kello 21. Ja että ulkonaliikkumiskielto astuu voimaan kello 23.
Seuraavana päivänä Kostja ja Antti, joka nyt on ilmestynyt Kiovaan, haluavat näyttää minulle jotain. Ajamme kolmekymmentä kilometriä Kiovasta luoteeseen. Muutamien tiesulkujen, tarkastuspisteiden ja kappaleiksi räjäytettyjen siltojen jälkeen saavumme Irpiniin. Tänne varakas keskiluokka haluaa muuttaa saadakseen hiukan rauhaa ja hiljaisuutta sekä vehreyttä ympärilleen. Tyyliin Kiovan Haukilahti. Paitsi että nyt seisomme kappaleiksi räjäytettyjen ja palaneiden kerrostalojen luona. Irpin sijaitsi vaikeassa maantieteellisessä asemassa, kun Venäjä yritti piirittää ja vallata Kiovan helmi-maaliskuussa 2022. Lähes 300 siviiliä kuoli yhdessä kuukaudessa kaupungista käydyn taistelun aikana.
Kainalosauvoilla kulkeva mies saapuu ontuen pitkin kauniin mäntymetsän reunustamaa kulunutta tietä. Tottahan toki voin jutella kanssanne, mies sanoo. Hän kuului kaikkialla Ukrainassa oleviin aluepuolustusvoimiin – sekoitus osa-aikaisia reserviläisiä ja paikallisia siviilivapaaehtoisia. Kun venäläisjoukot ilmestyivät, kaikki kynnelle kykenevät tarttuivat aseisiin.
– Alussa meillä oli täällä hyvin vähän joukkoja, hän sanoo jäyhästi ja osoittaa kainalosauvallaan paikkoja, joita he joutuivat puolustamaan.
Hänellä on edelleenkin luoti kehossaan ja kipu alituisena seuranaan. Itse asiassa hän ei jaksakaan puhua sen pidempään, vaan jatkaa kulkuaan.
Eräs äiti, Olena-niminen opettaja, lähestyy kävellen pojan kanssa. Poika kanniskelee kahta leluautoa iloinen ilme kasvoillaan. Kaikki näyttää ihan tavalliselta. Kiovan Haukilahti. Paitsi että…
– Piileskelimme viikkokausia eri paikoissa. Kymmenen päivän ajan elimme kellarissa, jossa ei ollut ikkunaa. Kuulimme kuinka taistelukone lensi ylitsemme. Kuinka pommitettiin. Kuinka tulipalot roihusivat.
Kaikki nousee pintaan. Olena puhkeaa itkuun. Poika vilkuilee äitiään uteliaana, mutta ei vaikuta hätääntyneeltä. Hän hyräilee iloisesti mutta hiljaisella äänellä erästä laulua.
– Ja poika, hän on lakannut puhumasta. Hän muistaa kaiken tarkalleen ja kärsii vakavasta traumasta, mutta psykologi yrittää auttaa häntä.
– Asuntomme on osittain ryöstetty ja hävitetty, Olena lisää ohimennen.
Kuinka sota päättyy?
– Voiton myötä.
Lähistöllä sijaitseva paikallinen päiväkoti on avattu uudelleen. Talojen julkisivut voivat olla täynnä ohjusten jättämiä kraattereita, mutta lapset kiipeilevät leikkikentän telineillä, keräävät vastasatanutta lunta. Nelivuotiaissa lapsissa on jotain valtavan globaalia. Paitsi että…
– Pääosin lapset voivat nyt varsin hyvin, mutta huomaamme heidän leikeistään, mitä heidän ajatuksissaan liikkuu. He leikkivät ilmahälytyksiä, rakentavat lumesta pommisuojia ja vievät lelujaan suojaan.
Kertoja on Genia, päiväkotitäti Irpinistä. Hänen miehensä taistelee rintamalla, kun taas hän itse hoitaa kymmentä lasta päiväkodissa, joka nyt yritetään pitää avoinna. Mutta päivä kerrallaan mennään elämässä eteenpäin. On mahdotonta etukäteen tietää, onko lämpöä, onko valoa.
Sitten Genia katselee vastasatanutta lunta ja sanoo, enimmäkseen yläilmoihin lausuen, että lumi antaa hänelle jollain lailla toivoa.
Irpinin tuhoutuneet talot muistuttavat minua Neuvostoliiton hajoamisesta. Ajattelen 90-luvun Siperiaa, jolloin kaikki – jopa kokonaiset kaupungit – jätettiin hunningolle. Se ei kuitenkaan ollut sodan seurausta. Se oli imperiumin hajoamista sisältä käsin.
Juuri sitä mädännäisyyttä, jota Vladimir Putin, kuten myös monet hänen myötäilijänsä, niin syvästi halveksivat. Itseinhoa, jota valtionjohto ei kyennyt ratkaisemaan millään muulla tavalla kuin aloittamalla järjettömän sodan naapurinsa kanssa.
Palattuani hotellihuoneeseen näen Zelenskyin televisiossa. Hän on ruudussa joka ikinen ilta. Ja muistan, kuinka keväällä 2022 yritin löytää jonkinlaista lohtua ukrainalaisesta mutta venäjänkielisestä tv-sarjasta Kansan palvelija (kausi 1 vuodelta 2015, kaikki kaudet löytyvät Yle Areenasta). Nyttemmin maailmankuulu sarja on sekoitus halpahintaista huumoria ja napakkaa sosiaalista yhteiskuntasatiiria Zelenskyin esittämästä historianopettajasta, joka banaaninkuorella valitaan Ukrainan presidentiksi. Sarjaa voisi helposti pitää banaalina, mutta mielestäni se on tärkeä. Maalla, joka kykenee itseironiaan, painii korruption kanssa ja ponnistelee ylöspäin, niin että kaikki nauravat, ja niin, että jopa venäläiset nauroivat naapurimaansa kanssa/naapurimaalleen – sellaisella maalla on kypsyyttä.
Senkaltaista kypsyyttä, mitä väitän Venäjältä puuttuvan.
Toisena päivänä Kostja ja minä ajamme räntäsateessa pohjoiseen Tšernihiviin. Aivan kaupungin eteläpuolella virtaa Desna-joki. Olet luultavasti uutisvirrassa nähnyt kuvia joen yli romahtaneesta sillasta, sillä maaliskuun lopulla venäläisjoukot räjäyttivät sen ilmaan (Venäjä kiistää tämän) estääkseen lähes kokonaan piiritetyn kaupungin huollon. Pommitettu silta on vain sodan sirpaleinen yksityiskohta. Jotain, mikä ylittää uutiskynnyksen muutaman tunnin ajan.
Yli puoli vuotta myöhemmin liikennettä ohjataan tilapäisten ponttoonisiltojen yli samanaikaisesti kun kymmenet työntekijät ja rakennuskoneet ponnistelevat sillan entisöimiseksi.
Kauanko sillan ilmaan räjäyttäminen kesti? Kymmenen sekuntia? Oliko se sen arvoista?
Tšernihiv, hieman alle 300 000 asukkaan kaupunki, on ukrainalaisten suosima matkakohde. Sen ylpeytenä on vuodelta 1030 peräisin oleva, Unescon maailmanperintöluetteloon merkitty Kirkastumisen katedraali. Vastavihitty aviopari viettää perinteen mukaiset hääjuhlat puistossa, ihmiset vaeltelevat kirkkojen välillä ja laskevat kelkkamäkeä. On talvinen lauantai ja tämä voisi olla mikä tahansa suomalainen kelkkamäki.
Mäen alapuolella Oxana tarkkailee hieman huolestunein katsein yksitoistavuotiaan tyttärensä kelkkahurjastelua. Oxana on entinen englannin opettaja, hän puhuu selkeästi ja näyttää määrätietoiselta. Mutta pyytäessäni häntä kertomaan keväästä kaikki alkaa vuotaa hänestä ulos, hän vapisee, itkee. Pyydän anteeksi, hän nyyhkyttää.
Jo sodan ensimmäisenä päivänä hän pakeni tyttärensä kanssa. Etelän suuntaan oli kolmentoista tunnin liikenneruuhka.
– Olin hirveän peloissani koko kevään, en kyennyt nukkumaan. Naapurit, ne jotka jäivät, sanoivat, että ainoa joka ei pelännyt, oli 94-vuotias naapurissa asuva nainen. Hän istui huoneistossaan neljännessä kerroksessa sillä aikaa kun esimerkiksi äitini ja siskoni asuivat enemmän tai vähemmän kellarissa kuuden viikon ajan.
Viemäri ei toiminut, joten asukkaat käyttivät ulkovessaa ja ottivat vetensä joesta. Hätäkuljetuksen ansiosta saatiin ruokaa – sillan räjäytyksen jälkeen kaikki kuljetettiin veneellä.
– Kaikki auttoivat toisiaan. Kerrostaloasunnossamme kyselimme koko ajan chatissa: kuka tarvitsee mitä? Ne, jotka jäivät, laittoivat ruokaa toisilleen. Me, jotka pakenimme, järjestimme ruokaa ja lääkkeitä naapureillemme. Aiemmin en edes tuntenut heitä, minun omia naapureitani, Oxana sanoo ja purskahtaa nauruun.
Hän sanoo kaikkien vetävän yhtä köyttä. Että koko Ukraina vetää yhtä köyttä.
Suomen kielessä on hänen kuvaamalleen olemassa sanakin: talkoohenki. Muistat sanan, vai kuinka? Ilmiö, joka tuskin yllättäen juontaa juurensa sodistamme.
Näytäpä minulle se läntinen yhteiskunta, joka nykyään voi ylpeillä peräänantamattomalla talkoohengellään. Missä kaikki vetävät yhtä köyttä yhteisen asian puolesta. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että enimmäkseen havaitsen eripuraisuutta. Onko toisin sanoen niin, että nykyihmisen vaihtoehtoina ovat joko a) vauraus, turvallisuus ja niitä seuraava pelokkuus sekä eripura – tai b) se pahin: sota, sota ja siitä syntyvä talkoohenki?
Jos näin on: Mikä meissä on vialla?
– Tuntuu siltä kuin minulle olisi annettu jokin toinen elämä. Aivan kuin olisin saanut hetkestä kiinni. Tiedän, että se kuulostaa höpsöltä, mutta niin se vain on. Yhtäkkiä olen alkanut hoitaa datshaani entistä paremmin, istutan uutta ja puuhailen mökilläni jatkuvasti, kyllä, olen onnellinen joka kerran, kun aurinko nousee.
Yritän kysyä Oxanalta, kuinka sota ylipäänsä on edes mahdollista. Meille ulkopuolisille opetettiin, että Ukraina ja Venäjä ovat veljes- ja sisarkansoja keskenään. Että tästä syystä sota, vaikka se itse asiassa alkoikin jo helmikuussa 2014, on sula mahdottomuus. Tšernihivissähän useimmat puhuvat äidinkielenään venäjää, joten venäläisjoukkojen hyökkäyksen on täytynyt tulla shokkina, eikö vain?
– Tiedätkö, hän huokaisee lempeästi… Venäjä ei ole niin kuin Ukraina. Me olemme vapaita, me emme pelkää valtiota. Voimme sanoa ihan mitä haluamme poliitikoistamme. Ja me rakastamme työntekoa. Katsopa Venäjän datšoja ja heidän peltojaan: kaikki on hunningolla.
Tätä fraasia kuulee kaikkialla Ukrainassa. Eroa meidän ja heidän välillään. Tähän asiaan myös ukrainalainen propaganda viittaa sosiaalisessa mediassaan: Ero meidän ja heidän välillään on yhtä kuin Euroopan ja Venäjän välinen ero.
Aivan Tšernihivin eteläpuolella sijaitsee kylä nimeltä Jahidne (Ягідне). Se on yksi lukemattomista Ukrainan maanteiden varsilla sijaitsevista identtisiltä vaikuttavista kylistä. Huterat puutalot harvahkoissa riveissä kuoppaisten hiekkateiden varsilla, savut jotka kiemurrellen nousevat talojen piipuista. Kaikki on hieman kulahtanutta ja karua.
Mutta Jahidne ei siltikään ole mikä tahansa kylä.
Kello on jo neljä ja alkaa hämärtää. Köröttelemme perille, mutta emme kohtaa ensimmäistäkään asukasta, joten pysähdymme kioskille. Täällä Olga myy sipulia, olutta ja makeisia sekä kaikkea niiden väliltä. Millaista oli piirityksen aikana? Mitä täällä tapahtui?
Olga pidättelee kyyneliään. Laskee sinisten silmiensä katseen. Mutta kaikki palaa mieleen. Uudelleen.
– Kolmantena maaliskuuta ilmestyivät ensimmäiset venäläissotilaat, kokosivat meidät yhteen ja sanoivat: Olemme tulleet vapauttamaan teidät.
Olga, kuten myös hänen miehensä ja heidän 19-vuotias poikansa, oli noin 300 kyläläisen joukossa, jotka sen jälkeen lukittiin koulun kellariin. Siellä heitä kaikkia, käytännössä koko kylää, pidettiin vangittuina yli kolmen viikon ajan. Ukrainan viranomaiset, toimittajat ja ihmisoikeusaktivistit ovat dokumentoineet tapauksen.
Olen tosin lukenut kyseisestä tapauksesta – nähnyt ehkä muutaman postauksen Twitterissä – mutta on kokonaan toinen asia joutua kasvokkain jonkun paikalla olleen kanssa.
Olgan mukaan kaikki miehet pakotettiin riisuutumaan alasti. Kaikkien puhelimet takavarikoitiin. Tutkimukset osoittavat erään miehen kaikesta huolimatta onnistuneen salakuljettamaan puhelimensa, ja siksi valokuvallisia todisteita on olemassa. Kyläläiset pakotettiin koulun kellariin, jossa on voimistelusali sekä joitain pienempiä kellaritiloja. Nuorin heistä oli vain muutaman kuukauden ikäinen, vanhin yli 90-vuotias. Kun yksi kylän miehistä huusi ”slava Ukraini”, hänet ammuttiin välittömästi, Olga paljastaa.
– He jättivät ruumiin lojumaan koulun ulkopuolelle kolmen viikon ajaksi.
Uhka häilyi alati heidän yllään: Jos kellarista löytyisi yksikin puhelin, kolmannes miehistä ammuttaisiin.
– Pahinta oli ilma. Ei ollut mitä hengittää. Joskus meidän sallittiin käydä ulkona vessassa, mutta siitä ei ollut apua. Kun rukoilimme ja anoimme, että lasten on saatava ilmaa, yksi päällystöön kuuluvista sanoi, ettei hän kerta kaikkiaan piittaa siitä, miten meillä menee.
Olga puhuu monotonisella äänellä, uupuneena hän järjestelee keksipaketteja tarinan kertomisen lomassa. Välillä hän pitää tauon ja osoittaa, sinnepäin, koulun suuntaan, ikään kuin venäläissotilaat yhä olisivat siellä. Tiettyjä muistoja ei voi koskaan pyyhkiä pois.
Olgan ystävä Alla, joka oli vangittuna samaisessa koulussa äitinsä ja veljensä kanssa, saapuu paikalle. Hän istuutuu kioskin sisällä olevalle jakkaralle, mutta minusta tuntuu, ettei hän työskentele siellä. Hän on vain ystävä. Ystävä, jolla on samat tuskalliset muistonsa. Koska ei ole mitään järkevää sanottavaa, kysyn kuinka moni menehtyi, tunsivatko he heitä?
– Tietysti! Hehän olivat naapureitamme!
Ja niin he alkavat luetella nimiä, ottavat sormet avuksi kuolleita laskiessaan ja sanovat lopulta: Kahdeksan kylän miehistä ammuttiin, kun taas kymmenen tai yksitoista, kaikki vanhuksia, kuolivat kellarissa. Tutkimusten mukaan he kuolivat nälkään tai kantamiinsa perussairauksiin. Tutkimukset osoittavat myös, että kylässä teloitettiin peräti seitsemäntoista siviiliä.
Monet nukkuivat pelkällä jääkylmällä betonilattialla, toisilla oli allaan lautoja tai tavallisia koulutuoleja, joilla nukkua. Sähköä ei ollut lainkaan ja ämpärit toimivat pääosin vessan korvikkeina. Yli kolmeen viikkoon miehet eivät saaneet kertaakaan poistua kellarista.
– Me emme yksinkertaisesti saaneet tehdä mitään. Piti olla vain. Kun pyysimme, että saisimme hakea talvivaatteita, he antoivat vihdoin joidenkin mennä, mutta vain yhdellä ehdolla: Opetelkaa Venäjän kansallislaulu ja laulakaa se meille ja…
Kesken lauseensa Olga tiedustelee, haluaisimmeko kahvia. Siinä samassa vanha mies saapuu ostamaan maitolitraa.
– Hänkin oli kanssamme kellarissa, Olga kertoo miehen mennessä matkoihinsa.
30. maaliskuuta miehittäjien keskuudessa vallitsi yhtäkkinen kaaos. Kaikki kellariin eristetyt komennettiin vessakäynnille ja sitten puolijuoksua takaisin sisälle.
– Tajusimme silloin, että oli vain kaksi vaihtoehtoa: Joko meidät teloitettaisiin tai sitten venäläiset olivat pakenemassa.
Kahden tunnin ajan sotilaat jatkoivat kuumeista tohinaansa. Yhtäkkiä tuli hiljaista.
Täysin äänetöntä.
Mitä te silloin tunsitte?
Olga ja Alla katsovat toisiinsa.
– Tunsimme vaikka mitä emmekä yhtikäs mitään. Kauhua, todellista, aitoa kauhua.
Jotkut uskaltautuivat pikku hiljaa ylös kellarista, ulos asti. Ensimmäinen asia, jonka he näkivät, oli koulun yllä leijuva drone. Kohta saapuivat ukrainalaisten etujoukot ja niiden perässä vapaaehtoiset ja lääkintähenkilökunta.
Naiset utelevat, mistä olen kotoisin. Suomesta?
– No sitten, kerropa terveisiä Suomeen, Alla sanoo. – Olen poiminut paljon mansikoita Karttulassa!
Ukrainalaiset syyttäjäviranomaiset ovat nostaneet sotarikossyytteet yhdeksää venäläissotilasta vastaan Jahidnen tapahtumista. Olga ja Alla kohauttelevat olkapäitään. He ovat itsekin olleet tutkimusten todistajina, mutta eivät ole lainkaan vakuuttuneita siitä, että oikeudenmukaisuus koskaan toteutuisi.
– Kuinka sodassa tulee käymään? Zelenskyi vaikuttaa olevan oikea mies oikealla paikalla, mitä me emme olisi uskoneet ennen sotaa, he hymyilevät ja jatkavat:
– Se päättyy voittoon. Sehän on selvä.
Autossa Kostjalla ja minulla ei ole juurikaan sanottavaa toisillemme. Pimeys laskeutuu jälleen. Jotain tehdäkseni kaivan iPadin esille. Suoritan jokapäiväiset ranskan kotitehtäväni Duolingolla. Toistelen sovelluksen vaatimia ranskankielisiä lauseparsia yksitoikkoisella äänensävyllä. Kostja vain tuijottaa eteenpäin, kunnes huudahtaa äkisti:
– Mikä sinua vaivaa? Mikä sinun ongelmasi on?
Pelkään toimineeni sopimattomalla tavalla, kenties epäkunnioittavastikin. Sanon: sori, nämä ovat vain minun ranskan läksyjäni.
– Kyllä, kyllä, ymmärrän toki. Mutta miksi lausut tuon ranskan kielen r:n noin… kovalla ja karkealla tavalla?
Ymmärrän häntä. Hän vain ei ole tässä asiassa oikeassa. Hänellä on ikävä normaaleja jokapäiväisiä ongelmia.
Helmikuun 24. päivästä lähtien Twitter on siis ollut ensisijainen tietolähteeni – kuin jokin sairaalloinen riippuvuus – ahmia nopeat päivitykset sotatapahtumista.
Kyiv Independent -verkkolehden rintamareportteri Illia Ponomarenko on yksi tärkeimmistä englanninkielisistä tietolähteistä, ei pelkästään minulle vaan yli miljoonalle seuraajalle. Minun on saatava tavata hänet. Haastattelen häntä lehden toimituksessa Kiovan keskustassa. Hän kertoo nukkuvansa huonosti, työskentelevänsä liikaa, käyvänsä aivan ylikierroksilla. Kuinka hän siis jaksaa?
Hän ei epäröi sekuntiakaan:
– Kosto. Haluan kostaa. Kylä, jossa kasvoin, on jyrätty maan tasalle. Opiskelin Mariupolissa, koin siellä ensirakkauteni, kaikki muistoni ovat siellä. Mutta he ovat tuhonneet kaupunginkin kokonaan. Meidän pitää saada kostaa, hän toistaa ja tuijottaa pöydän pintaan.
Tällä kertaa minun ei edes tarvitse kysyä, että kuinka sota päättyy.
Viikko Ukrainassa muokkaa hieman kovemmaksi, hieman subjektiivisemmaksi, hieman vihaisemmaksi. Joten on hienoa, että Kostja vie minut ja Antin joen toisella puolella Kiovassa sijaitsevalle datshalleen. Puutarhassa on erilaisia viljelykasveja, jotka nyt ovat lumen peittämiä, mökki on hiukan kenollaan. Kyllä, tiedän, minun tosiaankin pitäisi kunnostaa ja korjailla paikkoja, Kostja pahoittelee.
Mutta onpa kodikasta: On taas sähkökatkos, sisätiloissa on nolla astetta ja on steariinikynttilä. Kostja kiskaisee esiin japanilaisen viskipullon, kertoo isästään, joka kieltäytyy heittämästä tavaroita pois samalla kun huiskii kädellään tuvan täpötäysien kirjahyllyjen yllä. Tämähän on déjà vu! Se muistuttaa äärimmäisen paljon samankaltaisista sattumanvaraisista tilanteista, joihin jatkuvasti törmää Venäjällä – Ukrainan vihollisen maaperällä. Tuo tähtitaivas. Tuo auringon muotoinen neuvostoliittolainen ikkunaristikko. Ajan halki matkaamisen tunne.
– Kippis! Kostja huudahtaa.
Ja on pakko myöntää, että hän lausuu sen melko hyvin.
Olemme vaihtaneet hotellia. Jalkapallon MM-kisat pyörivät näytöillä. Tässä hotellissa asuu kaikenlaisia toimittajia ja muuta kansainvälistä väkeä. Yöllä tapaamme amerikkalaisen palkkasoturin, joka väittää omaavansa kokemusta muun muassa Irakista ja Afganistanista. Täällä on paljon helpompi taistella, hän sanoo.
– Aiemmin paikalliset ovat vihanneet minua ja komppaniaani. Emme ole voineet luottaa kehenkään. Mutta täällä he rakastavat meitä!
Hän antaa ajatuksen upota kunnolla sisään ja jatkaa sitten:
– Minulle oikean ja väärän välinen rajapyykki sodassa ei ole koskaan ollut näin selkeä.
Tämä soi korvissani pitkään. Kyllä, se soi jatkuvasti. Turhautuneisuuteni takia matkustin Ukrainaan, jotta voisin yrittää ymmärtää jotain.
Käymättä edes taistelutantereella on kuitenkin – itsestään selvästi – ilmeistä, että sota on ihan pahinta. Se, että joutuu silminnäkijäksi, kun nuoret miehet ottavat ensiaskeleitaan Kiovan proteesiklinikalla, riittää vakuuttamaan kenet tahansa. Kokonainen ukrainalaisten ja venäläisten miesten sukupolvi tulee kärsimään vammoistaan vuosikausia. Kymmenet- elleivät jopa sadattuhannet ukrainalais- ja venäläislapset eivät enää koskaan saa nähdä isäänsä. Maan jälleenrakennuksesta tulee käsittämättömän kallista. Venäjän federaatio luhistuu mahdollisesti kaiken tämän myötä.
Mutta samaan aikaan. Minä, joka kernaasti kutsuisin itseäni rauhan ystäväksi, en todennäköisesti uskonut, että palaisin Ukrainasta kotiin palkkasoturin sanat korvissani soiden: ”Rajapyykki tässä sodassa on hyvin selkeä.”
Tietenkin sodassa käsitys oikeasta ja väärästä usein hämärtyy.
Mutta tämän sodan rajapyykit on kuitenkin selkeästi merkitty.
Oikean ja väärän välille.