Käännös: Jaana Palanterä
Lisää kuvia Japanista
Siinä se taas on. Kolmenkymmenen sentin päässä suusta. Puolimätä ja tönkkösuolattu kalan pentele, joka vastaa tuijotukseeni kuoleman katseella. Kuten aina, on kurttuiseksi kutistunut kala peitelty yltä päältä epämääräisellä vihertävällä tahnalla ja vaikka se onkin kooltaan pieni, täyttää sen löyhkä helposti koko ruokasalin.Mutta kala ei kadu mitään, se ei pyytele anteeksi. Se tietää olevansa korvaamaton. Se tietää piakkoin antavansa makunystyröille kyytiä ja täyttävänsä vatsalaukun. Se on ylpeä osuudestaan siihen, että tämä barbaarinen gai-jin, ulkomaalainen, pian jaksaa kiivetä pyhälle Gas-sanin vuorelle.
Tarjolla kahdessatoista pienessä kulhossa on siis japanilainen loistoaamiainen ja me istumme lattialla. Pöytä, joka on salin ainoa, vaikka sinne mahtuisikin sata samanlaista, on kolmekymmentä senttiä korkea. Pahinta on, että kala on aivan oikeassa: Kukaan ei pysty patikoimaan vuorilla ilman aamiaista. Niinpä me antaudumme. Ennen kaikkea matkakumppanini, Jan ja Olof, jotka urheasti ottavat vastaan melkein kaiken mitä tarjotaan. Shintotemppelin yhteydessä sijaitsevassa majatalossa Pohjois-Japanin vuoristoseudulla ei yksinkertaisesti ole moraalisesti oikein sanoa ei kiitos.
Kiihkeärytmisen viikon aikana olemme kiiruhtaneet urbaanin Tokion läpi kaikkia turistitaiteen sääntöjä noudattaen. Eräänä iltana pistäydyimme sisään yhteen lukemattomista kapeista kerrostaloista, jotka ovat aina pelkkää lasia ja betonia. Menimme hissillä umpimähkään kahdeksanteen kerrokseen, pidimme pienen taidepaussin, hengitimme syvään ja avasimme sitten yhden kolmesta täysin anonyymistä ovesta. Suunnitelmamme oli, että ottaisimme yhdet ja sitten menisimme nukkumaan. Mutta olimme hetkeksi unohtaneet olevamme Japanissa, eikä Japani ikinä lepää. Energinen nainen oli meitä vastassa pikkulautaset täynnä mädäntynyttä kalaa, osoitti sohvaa ja heitti paksun paperinipun syliimme. Emme ehtineet edes selailla nippua, ennen kuin kapakan toinen, meidän lisäksemme ainoa, seurue oli jo päättänyt kohtalomme: Stand by Me.
Joten siinä sitten lauloimme karaokea karaoken kotimaassa. Ensin varovasti, ujostellen, sillä emme olleet koskaan aikaisemmin kokeilleet mitään niin "naurettavaa"... mutta pian meistä tuli rohkean kovaäänisiä.
Ja japanilaiset itkivät. Ja me itkimme.
Tämän yön aikana opimme mielestämme ymmärtämään, miten japanilaiset selviävät stressaavasta arkipäivästään pitkien työpäivien ja jatkuvien suorituspaineiden keskellä. Heti kun työläiset vain voivat, useimmiten keskiyön jälkeen, he livahtavat karaokebaareihin poistamaan stressinsä ja ahdistuksensa laulamalla - kyllä, he laulavat Stand by Me:n ja antavat kyyneleiden virrata.
Ja siten ilta kului: kalanpäitä ja olutta tasaisena virtana (koko illasta maksetaan pakettihinta), karaokea, itkua ja naurua sekä ehtymätöntä energiaa. Ilta päättyi siihen, että me, ujot suomalaiset, keräännyimme karaokelaitteiden ympärille ja hoilotimme, huusimme ja hypimme Boney M:n tahtiin.
Lopuksi emäntä kysyi, olimmeko ammattimuusikoita, mikä todistanee sen, ettei japanilaiselle kohteliaisuudelle löydy vastinetta koko maailmasta.
Ja sillä tavalla kaikki rullasi tulevien päivien aikana eteenpäin. Me tuhosimme psyykemme ylihysteerisissä pelihalleissa, pupillimme räjähtivät vilkkuvassa korttelissa, jota kutsutaan Sähkökaupungiksi, kalamarkkinoilla jouduimme tekemisiin rantapallon kokoisten kalanpäiden kanssa, nukuimme metrossa kilpaa uupuneiden, pukuun pukeutuneiden japanilaisten työntekijöiden kanssa...ne olivat seitsemän uusien ja mullistavien kokemusten jatkuvan hypervirran täyteenahtamaa päivää. Elämämme intensiivisimmät matkapäivät. Mutta siinä oli liiaksi sulattamista. Aivot huusivat apua. Ne rukoilivat armoa.
Niinpä lähdimme pohjoiseen. Kolmelle pyhälle vuorelle, joista käytetään nimitystä Dewa Sanzan. Ja täällä me nyt olemme.
On kesäkuun puoliväli eli on matalasesongin aika. Vain kourallinen innokkaita pyhiinvaeltajia, muuten on hiljaista ja rauhallista. Viiden päivän ajan yritämme rauhoittua luonnon ja pyhien vuorten avulla. Mutta koska tämä on Japani, on aikataulumme luonnollisestikin täyteenahdettu. Olof on aivot pohjoisen pakomatkamme takana ja hän on päättänyt, että meidän pitää ensin kuolla ja sitten syntyä.Janin ja minun mielestäni se kuulostaa järkevältä. Mehän haluammekin jättää kaiken vanhan taaksemme.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tänään me yritämme valloittaa Gas-sanin (symboloi kuolemaa) ja huomenna Haguro-sanin (symboloi syntymää). Ylihuomenna ja sen jälkeisinä päivinä jatkamme elämäämme toisaalla.
Kun aloitamme vaellusretkemme reput selässä, minä kuljen ensin varmuuden vuoksi jättiläismäisen punaiseksi maalatun torii-portin läpi, joka sijaitsee sen temppelin vieressä, jossa asuimme. Siitä tulee symbolinen sisäänastuminen uuteen, toivottavasti harmoniseen, olemassaoloomme.
Dewa Sanzanin kaltaisella pyhällä vulkanisella alueella patikoiminen merkitsee sitä, että uskonto on koko ajan läsnä. Šintolaisuus -"jumalien tie"- on vanha japanilainen uskonto, jossa luonnon jumalilla on keskeinen merkitys. Buddhalaisuus taas on Japanin toinen uskonto. Mitä yllättävimmissä paikoissa, hedelmällisen kasvillisuuden keskellä, saattaa lymytä pieniä šintolaisia tai buddhalaisia pyhäkköjä, pienoistemppeleitä tai -veistoksia. Puhumattakaan haiku-runoista (erityinen japanilainen runomitta) kivenlohkareissa, jotka piristävät vaeltajaa tasaisin väliajoin. Uskonto antaa myös meidän retkellemme uuden ulottuvuuden, vaikka emme olekaan perehtyneitä siihen, sillä meistä tuntuu, että olemme turvallisissa käsissä. Gas-san ja Haguro-san ovat šintolaisuuden pyhiä vuoria. Ne ovat jumalien ruumiillistumia, mikä merkitsee sitä, että pyhiinvaeltajat ja papit palvovat vuoria sinänsä, kuten he ovat tällä seudulla tehneet jo 500-luvulta lähtien.
Vuorien palvominen... Voiko mikään olla enää sen mielekkäämpää?
Jo kolmen vartin päästä saavumme ensimmäiselle pyhälle paikalle, Yudono-san pyhäkölle, kivenlohkareelle, joka sijaitsee pauhaavan Bonji-virran varrella ja jota ympäröi purskahteleva kuuma lähde. Täällä palvotaan perheonnenjumalaa.
Alamme ymmärtää, miten syvä kuilu hullun Tokion ja tämän paikan välillä on. Maassa, jossa asuu keskimäärin 330 ihmistä neliökilometrillä ja jossa betonia, elektroniikkaa ja tekniikkaa jumaloidaan, niin, kyllä samassa maassa voi nähtävästi käydä myös siten, että muutaman neliökilometrin säteellä ei ole ketään muuta kuin kolme gai-jinia, joita ympäröivät alppiiniset kukat, upeat jäätiköt, kaukana siintävät vuorenhuiput ja oranssinvärinen alttari.
Koulun ainekirjoituksessa tällaista kutsuttaisiin "kontrastien maaksi" - ja täsmälleen sitähän se onkin.
Polku alkaa kohota ylöspäin. Jyrkkää. On niin jyrkkää, että yhtäkkiä kiipeämme huojuvilla ja osittain umpeenkasvaneilla rautatikkailla, jotka riippuvat kallioilla kuin kaulanauha. Vain muutaman askelman jälkeen on kunnioitukseni liekkien ja savun keskellä tikapuita ylösalas juoksevia ja ihmishenkiä pelastavia palomiehiä kohtaan kasvanut uskomattomiin mittoihin. Mitä sankareita! Mitä kylmäpäisyyttä! Muutamaa askelmaa myöhemmin joku meistä saa lähes nerokkaan ahaa-elämyksen: Kuinka kummassa vanhat papit ja pyhiinvaeltajat selviävät tästä tikkailla kiipeilystä? Kuka ihme on sitonut ja kiinnittänyt tikkaat kiinni kallioon? Miten tikkaat on tuotu tänne?
Huomaamme, että šintolaisuus on taitanut hieman vahvistaa meitä, mutta meillä ei ole aavistustakaan siitä voimasta, jonka se voi antaa.
Yhtäkkiä näemme kirvestä kantavan valkopukuisen miehen korkeavartisissa kumisaappaissa. Hän pysähtyy edessämme olevalle jäätikölle, ei sano sanaakaan vaan katkaisee yhdellä valtavalla iskulla palan jäätikön kulmasta.
Sitten hän vaeltaa eteenpäin.
Kun me itse muutaman tunnin kuluttua liukastelemme pois toiselta jäätiköltä, joita täällä on paljon, vaikkakin ne ovat suhteellisen pieniä, olemme eksyksissä ja sekaisin, kuten aina. Missä polku jatkuu? Minnepäin me olemme menossa? Aivan kuin pachinko-kuulat automaattipelissä, joka on saanut suurkaupungeissa lukemattomat japanilaiset vajoamaan pelisuohon, mekin poukkoilemme neuvottomina ympäriinsä kovaksi pakkautuneella lumella, kunnes puolen tunnin kuluttua löydämme oikean reitin.
Hätkähdämme polulla kulkiessamme. Bambupusikosta kuuluu ääniä. Meitä on varoitettu karhuista ja kehotettu kantamaan aina mukanamme pieniä kulkusia, jotka pelästyttävät pedot tiehensä, mutta nyt puskat heiluvat vain muutaman metrin päässä meistä. Kiivasta rapinaa, me - tai joka tapauksessa ainakin minä - jähmetymme paikoillemme... pitäisiköhän ottaa jalat alleen?... kunnes puskasta yhtäkkiä ponnahtaa näkyviin viehättävästi hymyilevä japanilainen pää. Riemukkain elein hän näyttää bambunjuurta (tai jotain sen kaltaista) ystävälleen, joka on myös ponkaissut esiin pensaikosta.
Luulenpa, että meillä on vielä erittäin paljon opittavaa Japanista.
Muutamaa tuntia myöhemmin lähestymme pyhää huippua, joka kohoaa vajaan kahden kilometrin korkeuteen merenpinnasta. Aivan huipun tuntumassa on vaatimaton majatalo, joka tosin on nyt suljettu, sillä sesonki alkaa vasta heinäkuussa. Täällä ylhäällä tuulisella ja sumuisella paljakalla on silti kourallinen intoilijoita, jotka eivät ole todellisia pyhiinvaeltajia vaan lähinnä pyhistä paikoista kiinnostuneita vuorilla vaeltajia. He ryömivät maassa, asettautuvat mahdottomiin asentoihin, he ovat (kuten japanilaiset usein vaikuttavat olevan) täysin keskittyneitä yhteen ainoaan asiaan ja antavat kuten tavallista kaikkensa. Tällä kertaa saadakseen täydellisen kuvan Gas-sanin sammalista ja kukista.
Täällä voi korkeasesongin aikaan (tästä saamme tietää vasta myöhemmin) osallistua shintolaiseen puhdistautumisrituaaliin, joka on pakko suorittaa, jos haluaa mennä sisälle huipulla sijaitsevaan pyhäkköön, joka näyttää kivimuurien ympäröimältä labyrintiltä. Emme halua olla japanilaisia huonompia, vaan otamme kameran esiin ja menemme sisään pienestä portista. Silloin tapahtuu jotain ennenkuulumatonta. Japanilainen vaeltaja ilmestyy kuin tyhjästä, ottaa kiinni kädestäni ja sanoo ystävällisen tiukaan sävyyn "No photo inside". Hän tarkoittaa sitä, ettei muurien sisäpuolella saa kuvata. Tässä kohtaamisessa ennenkuulumatonta ei ole itse kielto vaan se, että mies karisti yltään japanilaisen kohteliaisuuden ja antoi ulkomaalaiselle suoran käskyn.
Sellaista ei yksinkertaisesti pitäisi tapahtua. Japanilainen ei koskaan riisu naamiotaan, hän ei ikinä kasvotusten ole epäystävällinen. Paitsi jos häntä härnätään viimeiseen saakka. Kuten juuri nyt.
Jääkylmä kuoleman tuuli käy ylitsemme ja sormemme paleltuvat, kun täysin ajattelematta hotkimme mukana tuomamme vakuumipakatun kinkun pyhäkön edustalla. Joku heittää pieniä, mutta tiiviitä sumupilviä yllemme, joten emme näe mitään tältä kuuluisalta ja ylistetyltä näköalapaikalta. Janin on pakko pitää kaksin käsin kiinni design-laseistaan. Niin, totta puhuen olemme täysin jäässä ja tuulen tuivertamia - meidän on jatkettava matkaa.
Nyt päädymme pitkälle ja terävälle vuorenharjalle. Vasemmalta puolen jatkuvat sumupuuskat käyvät kimppuumme, on kuin joku jättiläismäisine keuhkoineen puhaltaisi kohti. Sumupilvet tulevat höyryten päällemme samaa vauhtia kuin ultranopeat Shinkansen-junat hajoten kirkkaaseen ilmaan oikealla puolella vuorenharjaa. Siellä näemme loistavan alppiinisen maiseman aaltoilevine vuorineen, vuoren huippuineen. Kaukana näkyy yksittäisiä erikokoisia lumiläikkiä sekä etualalla violetteja kukkia. Muuten maisemaa hallitsevat taianomaiset vihreän eri sävyt: havu- ja lehtipuut, pensaat, kukat ja sammaleet. Kotosalla lapsien liituvärilaatikossa on kaksi tai korkeintaan kolme eri vihreän sävyä. Täällä niitä on enemmän kuin silmä pystyy erottamaan. Ja kun sitten kotona suljen silmäni ja uneksin itseni takaisin Japaniin, muistan aina tämän vihreän meren, tämän harmonian keitaan. Sillä se suotiin meille huolimatta siitä, että olimme syöneet kinkkua pyhällä maalla ja sen lisäksi täyttäneet vesipullomme paikasta, jonka vasta myöhemmin tajusimme olleen vuoren huipulla sijaitseva pyhä lampi.
Ehkäpä juuri se on šintojumalien tie? Taistella tyhmyyttä vastaan anteliaisuudella?
Vaellusreitti viettää hitaasti alaspäin ja muuttuu kiveltä kivelle hyppelyksi. Se ei kyllä ole heikkopolvisen hommaa. Silloin näemme ensimmäiset merkit betoniteollisuuden pitkistä lonkeroista. Siellä täällä valmistaudutaan ilmeisestikin tasoittamaan vaikeimpia kohtia. Terävät kivet pois, tilalle silkinpehmeää betonia!
Missään muualla maailmassa ei teräsbetonia rakasteta siten kuin Japanissa. Eikä missään haluta kesyttää luontoa siten kuin täällä. Se, joka epäilee, lukekoon Alex Kerrin masentavan ja keskustelua herättäneen kirjan Dogs and Demons. The Fall of Modern Japan. Kerr on syntynyt USA:ssa, mutta on asunut käytännössä koko aikuiselämänsä Japanissa. Hän puhuu ja kirjoittaa japania ja käy aktiivista taistelua maan perinteisten kulttuurimuotojen ja Japanin luonnon hävittämistä vastaan. Kirjassaan hän kertoo, kuinka betoniteollisuus ja valtaapitävät ovat ryhtyneet noudattamaan äärimmäisen lyhytnäköistä strategiaa pitääkseen maaseudun "elävänä". Kaikki virrat padotaan (viitataan tulvariskiin), rinteet peitetään betonilla (sortumisvaara), kuten myös merenrannat. Suoria ja uudenaikaisia teitä rakennetaan sinne tänne vuoristomaisemaan, aivan kuin suurjännitejohtoja,vaikkei niitä edes tarvittaisi. Tämä kaikki luo tilapäisiä työpaikkoja, mutta aiheuttaa myös sen, että ainoa mikä maaseudulla kannattaa on työnteko betoni- ja muissa rakennusprojekteissa.
Ja nyt betoni näyttää olevan ryömimässä jopa itse Gas-sanille.
Kaikki vaikuttaa yhä paradoksaalisemmalta kun ymmärtää, miten tärkeää - todellakin täysin pyhää - luonto on shintolaisuudelle. Mutta betoniteollisuudelle shintolaisuus on jotain vanhanaikaista, josta ei saa tahkottua rahaa.
Japanilaisista saa helposti sen vaikutelman, että he yksinkertaisesti pelkäävät luontoa -siis ihan tosissaan. Pelko pohjautuu tietysti siihen, että Japanissa on ollut maanjäristyksiä ja muita luonnonkatastrofeja, ja siksi luonnosta on tullut kauhun ja tuhon synonyymi - se pitää nujertaa. Parhaillaan japanilaiset insinöörit yrittävät esimerkiksi keksiä, miten uhkaavat tulivuoret voitaisiin verhota betonilla. Ja Tokiossa epätietoisuus pääkaupungin ulkopuolella sijaitsevista alueista on lähes täydellinen. Kun myöhemmin kerromme patikoineemme vuorilla ja asuneemme vuoristomajoissa, he ovat kauhuissaan, peloissaan, he haluavat heti vaihtaa puheenaihetta.
Puhutaanpa vaikka David Beckhamista.
Mutta luonnonystävälle Japanissa riittää yhä nähtävää ja koettavaa. Yhtäkkiä vaellusreitti häviää kaksimetrisen pensaskasvillisuuden joukkoon. Pensaat hotkaisevat meidät, olemme naamioituneet kuin näyttelijät Vietnamin sodasta kertovissa filmeissä. Auringosta voimaa ammentaneet pensaat tunkeutuvat mielettömällä voimalla jääpeitteen läpi. Talvi on ohi. Ja yhtäkkiä eteemme ilmestyy uusi maisema, suomaisema, jossa ruoho on vihreää, kukat hehkuvan kirkkaan värisiä ja lammet suloisia. Teletappien luojan on täytynyt kasvaa täällä. Kirjassa sanotaan, että täällä on harvinaisia kasveja, jotka ovat kasvaneet täällä jääkaudesta lähtien. Olofin katse muuttuu jollakin tavalla kesyttömäksi ja hän käyttää noin puoli tuntia Teletappimaan kuvaamiseen ja opastaa meidät sitten "vaihtoehtoiselle reitille", joka johdattaa reittimme suoraan muutaman pienen jyrkänteen poikki, joista selviydymme vuorenrinteeseen kiinnitettyjen kuluneiden köysien avulla. Mutta sitten tämä vaihtoehtoinen reitti johtaa suoraan jyrkkään rinteeseen, jossa groteski, paksu ja väsynyt jäätikkö viettää viimeistä lepohetkeään.
- Ei ongelmaa, mennään suoraan sen yli, Olof sanoo.
Hän kuitenkin häviää äänestyksen ja kolmen väsyneen jalkaparin on käännyttävä takaisin. Pelkuruutemme kostautuu lähes saman tien. Hullu ampiainen jahtaa meitä pitkin jyrkkiä rinteitä.
Muutaman tunnin kuluttua kaikki on taas toisin. Olemme laskeutuneet vuorijonoa pitkin, liftanneet Haguron kylään, löytäneet majapaikkamme ja nyt makaamme suuressa altaassa, lähistöllä sijaitsevan onsenin (kuuma lähde) kiduttavan kuumassa rikkipitoisessa vedessä. Kolme miekkosta horroksessa, jotka osaavat sanoa vain "aaaaaah". Laahustamme ympäriinsä meille annetuilla pienenpienillä sandaaleilla. Olemme tietystikin pukeutuneet perinteiseen sinivalkoiseen yukata-asuun, syömme matkan tähän asti parasta ruokaa ja juomme olutta.
Tunnemme itsemme prinsseiksi.
Aamulla tervehdimme iloisesti jopa ystäväämme kalansilmää.
Kysymme isännältämme, joka on järkkymättömän rauhallinen ja viehättävä 45-vuotias mies, millaista hänen elämänsä on.
Hän taikoo kuin tyhjästä esiin torvikotilon. Emmekä me ehdi edes räpäyttää silmiämme, ennen kuin mies on jo asettanut kotilon huulilleen ja puhaltanut siihen täydellä voimalla niin, että koko ruokasali täytyy pitkäveteisestä ja yksitoikkoisesta fanfaarista.
Siinä vastaus kysymykseemme.
Se tarkoittaa sitä, että hän on yksi legendaarisista yamabushi-askeeteista, jotka harjoittavat vuoripalvonnan tiukinta muotoa (Shugendoa). Siksi hän nyökkää tyytyväisenä, kun kerromme olleemme Gas-sanilla ja vielä tyytyväisempi hänestä tulee, kun sanomme, että huomenna aiomme kiivetä Haguro-sanille. Ruokasalin seinälle on ripustettu kolmisenkymmentä valokuvaa, jotka esittävät vuorenhuipulla seisovia valkopukuisten pyhiinvaeltajien suuria ryhmiä, joista aina löydämme isäntämme pukeutuneena johtajalle tyypillisiin olkivaatteisiin. Yamabushi-askeetit liikkuvat vuorilla vaellussauvaan tukeutuen ja kommunikoivat vuorijumalien kanssa torvikotilon avulla. Kaikkein perinteisimmät yamabushi-papit (joita luultavasti on nykyään hyvin vähän) eivät syö lihaa eivätkä kalaa, vaan elävät ainoastaan vuoren tarjoamilla juurilla ja yrteillä - ja meditoivat jääkylmien vesiputousten alla.
Torvikotilon soinnista vahvistuneina kuljemme vieläkin yhden torii-portin läpi,
joka sijaitsee sen metsätien alussa, jota pitkin aiomme kulkea Haguro-sanin huipulle. Ymmärrämme välittömästi, että olemme astuneet vielä yhteen uuteen ulottuvuuteen, ikiaikaiseen setripuumetsään, jossa noin 600 runkoa syleilee meitä ja saa meidät hengästymään. Ei ainoastaan vihreä sammal, johon kukaan ei ole koskenut satoihin vuosiin, solisevat purot, salaperäinen pimeys ja satumaiset varjot, eikä myöskään setripuiden uskomaton korkeus ja paksuus, vaan tunne... ajasta. Siitä, että aika on paikoillaan, että kellon sekuntiviisari luultavastikin pysähtyisi täällä, mutta myös se oivallus, että nämä samat puut ovat olleet täällä jo silloin kun isoisänisoisänisoisänisoisänisoisänisoisänisoisänisoisä opetteli ryömimään noin 500 vuotta sitten.
Siihen verrattuna kolme miestä goretex-vaatteissa on vain merkityksetön
sylkyjälki.
Erikokoisten pyhäkköjen joukossa, keskellä lumottua metsää, kohoaa ainutlaatuinen viisikerroksinen pagodi, tornimainen temppelirakennus, joka on rakennettu kokonaan puusta käyttämättä ainuttakaan naulaa. Goju-no-too on yksi kansallisista kalleuksista ja se on rakennettu 600 vuotta sitten. Kolme miestä suut sepposen selällään.
Olemme ilmeisestikin niin ihastuksissamme ajan pysähtymisestä, että nimenomaan unohdamme ajan ja sen, ettemme ole yamabusheja vaan tavallisia suomalaisia miehiä pakkopaidassa. Vaellamme uneksien eteenpäin, kunnes ehkä noin 1 345:n askelman kohdalla yllättäen tajuamme, että meillä on hitonmoinen kiire... bussille!
Bussi kulkee pyhän vuoren (414 m merenpinnan yläpuolella) huipulta, joten saamme juosta jäljellä olevat 1 121 askelmaa. Hengästyneinä ja hikisinä otamme osamme näköaloista, pyhäköistä, valtavasta mustasta kellosta, huipulla olevasta ikivanhasta Gosaiden-temppelistä ja kyllä, kaikessa kiireessä myös synnymme uudelleen täysin suunnitelman mukaisesti - ja on vain yksi asia, joka lohduttaa meitä bussin ajaessa pois: ettei ystävämme kotilonsoittaja näe meitä juuri nyt.
Muutaman tunnin päästä heittäydymme täysin toisenlaiseen vuoristomaisemaan. Kivinen polku johdattaa meidät kohti Hachimantai-vuoren (1 631 mpy) huippua samannimisessä kansallispuistossa. Kaikki uskonnollinen ja mystinen on nyt kadonnut, tässä on kyseessä klassisempi patikointiretki kuumalta lähteeltä toiselle. Kuljemme edestakaisin huipulla, on tullut pimeää, ja jälleen kerran valitsemme "vaihtoehtoisen reitin" ja niinpä sitten seisomme mudassa, löyhkäävien ja savuavien rikkilähteiden joukossa, mutta joka tapauksessa siinä on hieman seikkailumieltä ja jossain, kaukana edessämme loistavat valot. Plurts-plurts-plurts ja olemme perille siellä, jonka pitäisi olla matkamme loistokas kohokohta, oikea onsen, kylpylä vuoristossa.
Jumalat tietäkööt, että tokihan ne ovat upeita kylpyjä, mutta myös sikakalliita, eikä täällä todellakaan näy jälkeäkään shintolaisesta rauhasta. Ei, täällä ahne henkilökunta huutaa lisää rahaa, joten seuraavana päivänä päätän jatkaa matkaa, kun taas Jan ja Olof nauttivat/kärsivät kiehuvan kuumassa mutakylvyssä ulkosalla.
Kohteeni on vuorimaja, joka sijaitsee kuuden kilometrin päässä reitillämme. Kuljen hitaasti, häikäistyn oransseista ja liilanvärisistä kukista, muutamasta maalauksellisesta lammesta, metsän lintujen tarjoamasta loppumattomasta äänimatosta ja aukeilla rinteillä kasvavista omituisen hapsuisista honsunpihdoista, joiden oksat kurkottelevat vain länteen, poispäin Siperian tuulista. Sitten saavun uudelle huipulle, katselen ympärilleni ja näen vain erämaata. Kiipeän kivenmöhkäleelle ja ulvaisen ilmoille ensimmäisen sanan, joka tulee mieleeni: "SHINKANSEN" (nopea juna, joka suorastaan riivasi mieltämme).
Se on siis ilonhuuto.
Riemunkiljahdus sen oivalluksen kunniaksi, ettei Japani olekaan täysin betonin peitossa.
Nukun yksin karussa Ofuka-sanso -vuorimajassa, jossa vieraskirjan mukaan kukaan ei ole käynyt noin viikkoon. Kaminan surkea hormi savuttaa totta kai sisälle, japanilaisessa tuotekehittelyssä on viimeisten viidenkymmenen vuoden ajan ollut muuta ajateltavaa... mutta kuutamo on joka tapauksessa täydellisen lumoava valaistessaan rikotun ikkunalasin läpi. Ja vaaleanpunainen kinkkukin maistuu mainiolta.
Sinä hiljaisena yönä makaan silmät apposen auki ja kiitän kaikkia onnentähtiä ja shintojumalia siitä, että maltoimme paeta suurkaupungista. Sen ansiosta olemme nähneet Japanin kaksi tai kolme puolta. Montakohan puolta on vielä näkemättä? Kymmenkunta? Satoja?
Kahdeksalta aamulla maja alkaa yhtäkkiä haista kitkerältä rikkipitoiselta mudalta. Olof ja Jan ovat saapuneet.
Kaksi miestä haisee mudalta. Yksi kinkulta.
Tämäkin vaelluspäivä tulee olemaan täydellinen.