Onko Turun saariston kesäparatiisisissa mahdollista viettää syyslomaa mukavasti ja rauhallisesti?
Vaikka aurinko ja rannalla lekottelu ovatkin vaihtuneet pimeydeksi, kylmyydeksi ja yksinäisyydeksi?
Me matkustimme sinne - sen aivan ulommaisimpaan kärkeen - löytääksemme vastauksen.
Jossain siellä ne ovat. Kaikkein kauimmaiset saaret, Jurmo ja Utö. m/s Aspön kannelta katselemme, kuinka viimeinenkin pilkahdus Nauvon saaresta, katoaa näkymättömiin. Rantaa valaisevat katulamput, asvaltoitu maantie, autojen pitkät valot, kaikki uppoavat kurjan ja kolean syyssään hämärään. Suuntaamme kulkumme kohti etelää, suoraan pimeyden ammottavaan suuhun. Kevyt tuulenvire värjää poskemme punaisiksi, veneen moottorit jyskyttävät turvallisesti, sormet muuttuvat jääpuikoiksi.
On perjantai-ilta, ja juuri se onkin yksi asettamistani ehdoista: viikonlopun on riitettävä tämän loman viettämiseen. Minulla on vielä muitakin vaatimuksia: loman on oltava halpa, haluan kokea sen aikana luontoelämyksen, matkan on sujuttava tuskattomasti, lisäksi en halua joutua tungeksimaan muiden ihmisten seassa.
Vaadin lomaltani myöskin, että se on erilainen, ja olen valmistautunut raakaan ilmastoon ja yksinäisyyteen.
Sisällä yhteysaluksen ravintolassa mistään sellaisesta ei kuitenkaan näy jälkeäkään. Sieltä löytyy Janssonin kiusausta 40 markalla sekä laivan lonkeroa, ja tilan täyttää runsaan 20 matkustajan puheen sorina. m/s Aspöhön mahtuu kaikkiaan noin 150 matkustajaa, mutta turistien kaikottua elokuun alussa liikennettä pitävät käynnissä lähinnä paikalliset asukkaat. Lautta lähtee matkaan Nauvosta viisi kertaa viikossa, kulkee (tarpeen mukaan) Berghamnin, Nötön ja Aspön kautta ja saapuu noin kolme tuntia matkattuaan Jurmon saarelle, josta jatkaa edelleen kohti Utötä.
Kun sitten istuskelee sisällä lämpimässä salongissa vanhoja päivälehtiä selaillen eikä ikkunan ulkopuolella näy muuta kuin pimeyttä, ei merkkiäkään sivilisaatiosta, ei ainoatakaan kodikasta valonpilkahdusta, tulee kaupunki-ihminen väistämättä pohtineeksi erästä kysymystä, Suurta Kysymystä:
- Pystyisinkö minä asumaan täällä?
Saapuessamme Jurmon saarelle yhdeksän aikoihin illalla laivasta poistuu joukko ornitologeja, me ja muutama paikkakuntalainen. Meidän on määrä asua "yhdessä huoneessa" - sen enempää emme tiedä. Kassimme lastataan mönkijän perävaunuun - mönkijät ovat Jurmon ainoita kulkuneuvoja. Sitten meidät ohjataan oikeaan suuntaan: kulkekaa suoraan eteenpäin reilun kilometrin verran, pihallamme on suuri tuulimylly. Kyllä te sen sitten huomaatte!
Ainoastaan pimeällä taivaalla tuikkivat tähdet valaisevat kulkuamme. Emme pysty näkemään ympärillämme ammottavaa autiota tyhjyyttä, pystymme vain tuntemaan ja kuulemaan sen. Yksikään puu ei taivu tuulessa. Kulkiessamme pitkin jäätynyttä traktoripolkua kuuluu vain meidän kenkiemme narina ja vaimea, lakkaamaton meren kohina.
Ja tajuan, missä me olemme.
Me olemme erämaassa.
Emme ole Lapissa, emme Karjalan aarniometsissä emmekä unohdetun lammen rannalla järvi-Suomen uumenissa.
Mutta kuitenkin olemme suomalaisessa erämaassa. Ja minä pidän siitä.
Kilometrin päässä avaamme entisen lintutalon oven, pienestä pitkulaisesta huoneesta virtaa ulos lämpöä ja valoa.
Silmiemme eteen ilmestyvät puupaneelit ja pienet sievät ikkunaruudut, kapeat sängyt ja paksut peitot, pöydällä lojuva vanha Tekniikan Maailma ja kaapista löytyvät kaksi teepussia.
Aivoissani välähtää yksi ainoa ajatus: kodikasta.
Vettä talon ulkopuolella olevasta pumpusta, ulkohuussi, sähkölämmitys, sähkövalaistus, jääkaappi ja keittolevyt. Jurmon saarella ruoka täytyy valmistaa itse. Täällä ei ole ravintoloita eikä kauppoja. Mutta koska laivalta saa ruokaa, pystyy reissusta meidän matkakonseptimme mukaan selviytymään ilman suurempaa varastoa.
Siellä sitä sitten makoillaan. Selaillaan uutisia Genèven autonäyttelyistä, myyntitilastoista, uusimmista keksinnöistä - se maailma tuntuu kuitenkin täysin epäolennaiselta. Hetkeä ennen nukahtamista mielessäni kaihertaa aivan toisenlainen uteliaisuus: miltähän Jurmo näyttää päivänvalossa?
Aamuvarhaisella, ainakin melkein, seisomme tuulessa ja pohdimme näkemäämme. Aurinko yrittää tunkeutua pilvien lävitse ja välillä jopa onnistuukin. Ottakaa paljon vaatteita mukaan! neuvoi kotiväki. Ja niinhän se on. Tuulenpitävät ja lämpimät ulkovaatteet, villapuserot, pitkät kalsarit, pipo, lapaset ja kunnon kengät ovat välttämättömiä, mikäli ei halua syysloman päättyvän katastrofiin.
Kyläkeskuksen muodostaa noin parikymmentä erikokoista rakennusta, useat niistä ovat suuria omakotitaloja. Ja sen tajuaa saman tien: ei tämä ole mikään yksinäinen ja kaikkien hylkäämä kolkka, vaan näyttää samalta kuin mikä tahansa kyläyhdyskunta. Kasvihuoneita, katulamppuja, tv-antenneja talojen katoilla, halkopinoja pihoilla, kalakoppeja, lipputankoja.
Jokin on kuitenkin erilaista. Olisiko se karu maisema?
Puuttomuus? Kalliot? Rantoja huuhtova meri?
Vai onko se yksinkertaisesti hiljaisuus?
Sillä täällä ei ole minkäänlaista toimintaa. Ei bussille ryntääviä ihmisjoukkoja, ei räikeitä mainosjulisteita, ei pauhaavia koneita. Koko kylä on hiirenhiljainen. Voimme ottaa valokuvan nyt ja verrata sitä toiseen, tunnin päästä otettuun: kuvat ovat aivan samanlaisia.
Mikään ei liiku.
Sillä ketkä muut kuin turistit nousisivat ylös näin aikaisin lauantaiaamuna? Niin, ornitologit tietenkin, mutta he ovat jo aikaa sitten kerääntyneet strategisille paikoille saaren toiselle puolelle bongatakseen merisirrin.
Jurmon saari - Salpausselän viimeinen jatke - josta osa kuuluu Saaristomeren kansallispuistoon, on 278 hehtaarin suuruinen, pituudeltaan noin seitsemän kilometriä. Mikä tarkoittaa, että siinä on paljon tutkittavaa. Strategisia mittoja suurempi merkitys on kuitenkin luonnolla, joka on yllättävän vaihteleva ja kiehtova. Pian ilmenee, että olimme osittain väärässä tuomitessamme Jurmon ensinäkemältä puuttomaksi ja karuksi alueeksi: täällä on muun muassa suuri mäntymetsä, istutettu vuonna 1935. Ja siellä, missä ei ole mäntyjä tai leppiä, kiemurtelee maassa ikuisesti tuulta ja säätä vastaan kamppailevia katajapensaita. Tai sitten kanervavoittoista nummimaisemaa.
Erikoisimpia ovat kuitenkin Jurmon kuuluisat rantavallit. Ne näyttävät meren aalloilta, jotka ovat nouseet maalle ja sitten kivettyneet paikoilleen. Massiivisilta, vyöryviltä mutta kuitenkin liikkumattomilta aalloilta.
Kaikki nuo kivet, nuo miljoonat tai miljardit pyöreät kivet, joista aallot rakentuvat, kuinkakohan kauan ne ovat olleet tuulen ja sään muotoiltavina? Kun ensimmäiset ihmiset asettuivat tänne asumaan, kenties jo 1200-luvulla, näkivätkö he jo silloin samanlaisia aaltoja ja kiviä? Kävelivätköhän hekin aikanaan pitkin "Iuriman" rantoja - sillä nimellä saarta kutsuttiin ensimmäisessä tiedossa olevassa kirjallisessa lähteessä, joka on peräisin vuodelta 1250 - ja tutkiskelivat hylkytavaroita, tuota ikivanhaa saaristolaisperinnettä?
Rohkenen kylläkin epäillä, ettei meri ole kuljettanut rantaan nyt näkemäämme esinettä. Kahdenkymmenen metrin päässä rannasta ja muutaman kilometrin päässä kyläkeskuksesta jököttää väritelevisio. Joku tai jokin, jolla on silmää järjettömyyksille, on tuonut sen tänne, keskelle ei mitään. Neljätoista tuumaa, valmistettu Singaporessa mutta merkki tuntematon.
Kuljemme kohti Jurmon saaren itäkärkeä, kapeampaa, kivikkoisempaa. Ei kovinkaan monta vuosisataa sitten ranta oli vielä veden peitossa, maan nouseminen muuttaa jatkuvasti Jurmon ulkonäköä.
Kiviä, pelkkiä kiviä, ja meressä hämmästyttävän paljon luotoja, kareja ja kallioita. Jokin alus kaukana horisontissa. Jalkojemme juuressa: lisää merestä kulkeutuneita löytötavaroita. Potta täynnä vettä.
Seuraavat löytötavarat: kuluneita kenkiä ja kengänpohjia. Ne lojuvat maassa siististi aseteltuna, 51 kappaletta mustia tai keltaisia tai ruskeita jalkoja toinen toisensa perässä. Helsingin gallerioissa tällaista kutsutaan taiteeksi.
Kaikki tämä laajentaa vaelluksemme ulottuvuuksia. Viihdyttävintä on kuitenkin raikkaus, vapaus. Ja yksinäisyys.
Toista on kesällä. Jurmon saarella käy vuosittain lähes 10 000 turistia, joista ylivoimaisesti suurin osa heinä-elokuussa, kuuden kiireisen viikon aikana. Paikka houkuttelee lähinnä purjehtijoita; täällä on vierassatama, täällä voi ostaa kalaa legendaariselta Jurmo-Periltä, ja mikä kenties kaikkein tärkeintä; täällä tapaa samanhenkisiä ihmisiä.
- Turismin ansiosta jurmolaisten talouksien toimeentulo on taattu, siksi me hyväksymme sen, vaikka sitä tuleekin melko suurina annoksina kerrallaan.
Agneta Andersson on nykyisin yksi seitsemästä, kolmeen talouteen jakautuneesta henkilöstä, jotka ovat kirjoilla Jurmon saarella. Kesäaikaan täällä asuu noin kuusikymmentä henkeä, käytännössä katsoen kaikki vanhojen suomenruotsalaisten jurmolaissukujen perillisiä, enimmäkseen Mattsoneita ja Anderssoneita. Agneta ja hänen avomiehensä ovat aivan äskettäin rakentaneet Jurmon saarelle uuden, ison talon.
- Olen aina tiennyt, että haluan asua täällä. Kun löysin elämänkumppanin, joka halusi samaa, ja kun saarelle vedettiin sähköt vuonna 1996, teimme päätöksen saman tien.
Jurmo ja Utö liitettiin kantaverkkoon vuoden 1996 syyskuussa, siitä kuukauden kuluttua pariskunnan rakennuslupa-anomus oli jätetty Korppoon kunnalle.
- Haluan näyttää, että täällä on mahdollista asua ympärivuotisesti, ettei saariston eikä haja-asutusalueiden yleensäkään tarvitse autioitua, selittää Agneta.
Valtavassa olohuoneessa, josta avautuu näkymä Itämerelle, on kannettava tietokone. Ja juuri sehän nykyisin on avain saaristolaiselämään.
- Aiemmin saariston asukkaat elivät kalastuksella, metsästyksellä tai eläintenhoidolla, mutta nykyisin perinteiset elinkeinot ovat valitettavasti marginaalisia, Agneta selostaa.
Nyt muotisanoja ovat turismi ja etätyö. Agnetan työpaikka on Nauvossa, mutta suuren osan hänen työstään toimittajana "Skärgård"-aikakausjulkaisussa saa hoidettua tietokoneen, puhelimen, faksin ja sähköpostin avulla. Lisäksi Agneta on äskettäin saanut valmiiksi käsikirjoituksen Jurmon historiikkiin, senkin hän kirjoitti suurimmaksi osaksi täällä.
- Elämänlaatuni on täällä parempi luonnon takia ja siksi, että tiedän asuvani samalla saarella, jolla esivanhempani ovat asuneet aina keskiajalta lähtien.
Minä, turisti, en voi olla ihmettelemättä, kuinka täällä saa hoidettua sosiaaliset suhteensa. Milloin täällä tavataan ihmisiä? Milloin pidetään hauskaa?
Agneta on kuullut kysymyksen aiemminkin. Kuinka usein itse käyt teatterissa tai elokuvissa, hän kysyy ja arvaa vastauksen: loppujen lopuksi et kovinkaan usein. Ja kuinka paljon kaupungissakaan oikeastaan seurustellaan naapurien ja ystävien kanssa?
- Sosiaalisten suhteitteni määrä ei ole täällä suuri, mutta laatu sitäkin korkeampi.
Ruokaostokset Jurmon asukkaat voivat hoitaa tilaamalla esimerkiksi Utön kaupasta, jakelu tapahtuu yhteysaluksella.
Ja jos sattuu jokin vakava onnettomuus, Turusta pöristää paikalle ambulanssihelikopteri - kuten muuallekin saaristoon.
- Järjestelmään tottuu nopeasti, Agneta vakuuttaa.
Hänen avomiehensä, helsinkiläinen Björn Lindström, tulee sisään mukanaan ämpärillinen kaloja, jotka täytyy perata ja fileoida ja joista täytyy keittää kalalientä. Kun hän seisoo pariskunnan uudessa keittiössä ja sytyttää Marlboro Lightin ja minä kysyn, eivätkö hänen helsinkiläisystävänsä pidä häntä hulluna, hänen kasvoistaan kuvastuu tyytyväisyys.
- Monet asuvat kaupungissa vai päästäkseen pois sieltä vapaa-aikanaan. Mitä enemmän sinne muuttaa väkeä, sitä enemmän sieltä hakeudutaan muualle viettämään vapaa-aikaa.
- Siksi heillä on tapana kutsua minua oikeaksi onnenpojaksi, Björn selittää.
Ja sitten hän jatkaa kertomalla, kuinka "vastenmieliseltä" tuntuu matkustaa takaisin suurkaupunkiin sen jälkeen, kun on ollut Jurmon saarella, ja että hän on onnistunut järjestämään työnsä erään muovialan yrityksen palveluksessa siten, että hän yöpyy useammin saarella kuin Helsingissä.
"Utö on kaupunki!" Agneta Andersson sanoo.
Se kuulostaa naurettavalta.
Mutta kun me sitten iltapäivällä tunnin laivamatkan jälkeen ankkuroidumme Utön laituriin, ajatus ei enää tunnu yhtä naurettavalta. Satamaan päin viettävä mäenrinne on rakennettu täyteen omakotitaloja, vajoja ja aittoja. Rannan tuntumassa on K-kauppa nimeltään "Utö handel", postitoimisto, passintarkastus, oikea mukulakivikatukin.
Tämä on kaupunki.
Siis Jurmon kylään verrattuna. Utö elämää meren ehdoilla
Minulla on mukanani kirja, "Utö. Samhället längst ute." Sen kirjoittaja Martin Öhman asuu nykyisin Nauvossa mutta on kasvanut Utön saarella. Tänä viikonloppuna hän on yhden tyttärensä kanssa vierailulla vanhempiensa luona. Yks kaks syönkin mansikkajäätelöä, juon kahvia ja kuuntelen Bertil Öhmanin, Martinin isän, kertomuksia vanhasta hyvästä Utöstä. Hän on lähes seitsemänkymmentävuotias mutta vaikuttaa silti energisemmältä kuin kukaan muu pöydän ääressä istuvista.
Entinen luotsi kertoilee Utöstä, tarinoita sen asukkaista, merenkulusta, arkielämästä. Ja lapsuusmuistoistaan. Kuten kolmekymmentäluvusta, jolloin Bertilin isä oli hankkinut jostain mustan avo-Chevrolet'n. Bertilin syntymäpäivänä kaikki saaren lapset pääsivät auton kyytiin. Ja sitten lähdettiin jäälle ajelemaan. Ympäri, ympäri.
- Muistan vieläkin sen nahan tuoksun, hän sanoo ja nuuhkaisee haaveilevasti.
Ja sitten hän katsoo minuun päin: "Ne olivat hienoja aikoja, tiedätkö... siihen aikaan Utö oli vilkas kylä". Kehitys on kulkenut samaa rataa kuin muuallakin Suomessa: "silloin aikoinaan" saatettiin mennä aivan spontaanisti soittamaan naapurin ovikelloa, "silloin aikoinaan" juotiin punssia naapureiden kanssa, "silloin aikoinaan" pelattiin korttia ja seurusteltiin. Kunnes:
- TV:n myötä kaikki muuttui. Yhtäkkiä kaikki alkoivat seurustella vähemmän keskenään, Bertil kertoo.
Niin kauan kuin Utöllä on ollut asutusta on meri sanellut ehdot sen ihmisten elämälle. Utön ympäristön vesistö on vaikeakulkuista, ja täältä alukset ovat voineet hankkia itselleen luotsin aina 1600-luvun lopulta lähtien. Luotsin ammatti - joka tavan mukaan periytyi isältä pojalle - ja sotavoimien jatkuva kiinnostus saarta kohtaan ovat aiheuttaneet sen, että yhdellä Suomen karuimmista ja vaikepääsyisimmistä kolkista on ollut toimiva virkamiesyhdyskunta aina 1700-luvulta saakka. Tänne pystytettiin Suomen ensimmäinen majakkakin vuonna 1753, ja se majakkarakennus, joka vielä tänäkin päivänä ohjaa merenkulkijoita, valmistui vuonna 1814.
Kun me sitten kiertelemme Utön kiehtovasta historiasta kertovassa pikku museossa, kun luen lisää Öhmanin kirjaa, kun näen majakan valon kerran toisensa jälkeen halkovan yön mustaa pimeyttä, tajuan, että hyvä on, lomasaareksi tätä ei oikein voi kutsua, eikä edes erityisen hyväksi turistisaareksi.
Mutta täällä on tehty historiaa.
Utö on kiehtova vielä nykyäänkin. Saarella asuu ympärivuotisesti kymmenkunta siviiliä ja lisäksi noin 60 armeijan työntekijää perheineen. Koulu saarella on ollut 1800-luvun lopusta lähtien. Bertil muistelee haikeana lapsuuttaan, jolloin koulua kävi parhaimmillaan 22 oppilasta, tänä lukuvuonna oppilaita sitä vastoin on vain neljä. Minä koputan koulurakennuksen oveen ja löydän sisältä ohjekirjasen lukemiseen syventyneen Brita Willströmin. Eräs nauvolainen yritys on lahjoittanut koululle skannerin, ja nyt se pitäisi saada toimimaan. Internet ja sähköpostiyhteys täällä tietenkin on jo entuudestaan.
Koulu on ollut suomenkielinen vuodesta 1977 lähtien, koska sitä käyvät armeijan palveluksessa olevien perheiden lapset. Se, että koulussa on vain neljä oppilasta, on tavallaan suuri etu.
- Opetus on vähintäänkin yksilöllistä, nauraa Brita, joka tuli Utön saarelle Porvoosta 21-vuotiaana - "seikkailunhalu se minut tänne veti". Nyt hänen saapumisestaan on kulunut jo yli kaksikymmentä vuotta, ja hänen molemmat lapsensa ovat ehtineet olla äitinsä oppilaina.
Suuri osa saaresta on sotilasaluetta, ja siellä liikkumiseen vaaditaan lupa. Siksi Utö ei ole erityisen turistiystävällinen, ja se kenties myöskin selittää sen, ettei saarella ole yhtään täyshoitolaa eikä lomakylää. Utöllä ei voi yöpyä missään, vaikka jotkut paikalliset asukkaat ovatkin ryhtyneet kehittelemään ideoita tulevaisuutta varten.
m/s Aspöllä sen sijaan voi yöpyä. Se viipyy laiturissa yön yli, ja sen hytit ovat mukavia, raikkaita ja viihtyisiä. Laivassa on sauna ja peseytymistilat.
Kun m/s Aspö seuraavana päivänä kello kahdeltatoista jättää Utön saaren taakseen, huomaan, että matkalle asettamani vaatimukset ovat toteutuneet: reissu oli totisesti erilainen, luonto oli uskomattoman kaunis, kaikki oli halpaa ja tänne oli helppo tulla.
Sen ainoa vika?
Siinä oli melkein liian paljon, liian hyvää - liian lyhyessä ajassa.
Turistit eivät opi ikinä.
Käytännön vinkkejä (huom! Julkaistu 1998!)
Lautta m/s Aspö Jurmon ja Utön saarille lähtee Pernäsistä, Nauvosta, samasta paikasta kuin maantielautta Korppooseen.
Perille pääset kätevimmin Turusta lähtevällä Ab Skärgårdsvägen-Saaristotie Oy:n bussilla. Jos tulet omalla autolla, kannattaa varata aikaa mahdolliseen lossijonoon Paraisten ja Nauvon välillä - bussi saa mennä jonon ohi.
Yhteysalus kulkee tähän aikaan vuodesta viisi kertaa viikossa. Yhteysaluksen puhelinnumero on 0400-190959 ja yleistä informaatiota yhteysliikenteestä on saatavilla numerosta 02-4651000.
Lähdöt Pernäsistä, Nauvosta muun muassa Jurmon ja Utön saarille: ti klo 8.45, to klo 11.15, pe klo 18.15, la klo 12.00 ja su klo 16.00. Paluulähdöt Utön saarelta (mm. Jurmon kautta): ma klo 6.00, ti klo 12.30, pe klo 6.00, la klo 8.00 ja su klo 12.00.
Kertalipun hinta Pernäsistä Utön saarelle on 30 mk. Lautta pysähtyy Berghamnissa sekä Nötön, Aspön ja Jurmon saarilla ainoastaan tarvittaessa.
Mikäli tulet helposti merisairaaksi, kannattaa seurata säätiedotuksia ennen lähtöä. Lämpimät ja tuulenpitävät vaatteet ovat välttämättömät.
Kahden hengen hytti (jota tarvitsee vain, jos yöpyy Utön saarella) maksaa 120 markkaa hengeltä.
Jurmon saarella on pieni mökkikylä, jota pitää Pirjo Mattson, varaukset numerosta 02-4647106. Ota mukaan omat ruoat.
Yöpyä voi myöskin Aspön saarella (missä lautta tarvittaessa pysähtyy), mökkikylän puhelinnumero on 02-4649130.
Paraisilla sijaitsevasta Turunmaan Matkailuyhdistyksestä saa lisätietoja, puhelinnumero on 02-4585942.