Tässä sitä sitten ollaan. Ladulla. Kansanpuistossa syvimmässä Lapissa. Tunturilla aivan puurajan tuntumassa. Ja edessäni makaa lopen uupunut seitsenvuotias, kasaan painuneena kuin perunasäkki. Hän on valmista kauraa, täysin poikki, tahtoo kotiin.Mutta juuri kun kumarrun paijaamaan häntä sanoakseni muutamia reippaita isä-sanoja, hän ponnahtaa pystyyn. Hän ottaa juhamietomaisen kirin kohti taivaanrannassa siintävää maalia, hän riemuitsee, hän nauraa, hän katselee, miten hänen varjonsa kiitää lakeudessa, hän jahtaa poroja, ei, hän jahtaa kuuta, hän ei ikinä pysähdy!
... Kunnes hän kaatuu kumoon kauempana edessä. Perunasäkkinä jälleen. Valmiina petiin. Isi-hali-hali. Mutta pikkuhiljaa opin, että hän tekee sen useimmiten vain leikillään. Meillä on kaikilla oma tyylimme. Seitsenvuotiaan mielestä spurtti-lepo-spurtti-lepo on mukavaa, hän kiusoittelee tehdäkseen kaikesta hieman toisenlaista, hieman hauskempaa. Aivan kuten lasten kuulukin tehdä.
Mutta miten päädyimme tänne? Ja miksi?
Paikka on Kiilopään tunturikeskus Inarin kunnassa. Siitä, että olemme täällä voimme syyttää omia vanhempiamme. Ja isovanhempiamme. Ja isoisovanhempiamme... ja kaikkia muita, jotka ovat asuneet pohjoisessa maassamme viimeisten vuosituhansien aikana. Pitkän aikaa sukset olivat ainoa liikkumisväline talvella. Ja kun ulkomainen matkailija 1 300 vuotta sitten kohtasi saamelaisia, hän mainitsee lumoutuneena nämä taikalaudat, jotka on taivutettu kaarelle, ja joiden ansiosta he pystyvät juosten saamaan kiinni hirvien kaltaisia villieläimiä.
Tämän luulisi jo yksinkin riittävän siihen, että tänä päivänä me nauttisimme suksien sitomisesta jalkoihimme. Ja nykyisten, ultrakevyiden huipputeknologisten taikalautojen ansiosta se on jopa hauskaa. Kysy vaikka seitsenvuotiaalta. Kun illalla lepäilemme sängyissämme ja katselemme talvimaisemaa, yritämme etsiä revontulia, lapsi havaitsee iltalatujen auenneen. Valaistujen latujen valopisteet katoavat kaukaisuuteen, ja lapsi hyppää päälleni päästäen karjaisun ja vaatii: – Isä, haluan hiihtämään. Nyt!
Mutta 36-vuotias ei enää jaksa eikä hänellä ole samanlaista energiaa kuin 7-vuotiaan jaloissa. Joten saan suustani ilmoille päättäväisen Ein! Lapsethan täytyy kasvattaa siihen, etteivät he saa kaikkea elämässään... hih.
Kiilopään tunturikeskus on niiden tunturi- ja metsähiihtäjien onnela, jotka eivät välitä neonvaloista ja trendikkäistä yökerhoista. Sillä kuuntelepa tätä: Kun kello lyö 22, pienen hotellin käytävien lamput sammuvat ja ravintola sulkeutuu. Pian ainoa hotellissa kaikuva ääni on uupuneiden, punaposkisten hiihtäjien kuorsaus.Kuulostaako vanhanaikaiselta? Täysin epämuodikkaalta?
Ei lainkaan. Tilanteessa, jossa useimmat hiihtokeskukset tekevät kaikkensa viihdyttääkseen meidät hengiltä, on pikemminkin modernia tarjota vain tuntureita ja latuja. Niin yksinkertaista, mutta niin nerokasta. Tietysti tarjolla on myös savusauna.
Se on perinteinen savusauna, johon mahtuu kymmenkunta hiihtäjää. Siellä me nyt istumme koko perheen voimin lähes kalevalamaisissa oloissa (hämäryys; valtavan kiukaan sihinä; seiniin pinttynyt savun haju; höyry, joka tulvii ovesta, kun se avataan), jossa lapset ja aikuiset keskustelevat suomeksi, ruotsiksi, ranskaksi, englanniksi ja espanjaksi. Muualla Euroopassa ihmiset ovat nimittäin käsittäneet, mikä on trendikästä. Tunturit, ladut ja savusauna. Täydellinen talviloma.
Ranskattaret, joista useimmat ovat keski-ikäisiä, tuijottavat rohkeita suomalaisia teini-ikäisiä, jotka kastautuvat salamannopeasti pulppuavaan puroon tehdyssä avannossa. Purskahtavatko naiset itkuun? Juoksevatko he takaisin huoneisiinsa ja piiloutuvat peiton alle?
Ei. He huutavat: "Maintenant, on doit vous montrez ce qu'on sait faire!" (Jotenkin tähän tapaan: "Nyt meidän on näytettävä, mitä me osaamme”) Ja sitten he kastautuvat (hivenen väkinäinen) hymy huulillaan.
Kiilopään tunturikeskus sijaitsee tarkalleen UKK-kansallispuiston kynnyksellä. Se merkitsee sitä, että luonnontilaisen tunturiluonnon kanssa on todella helppoa päästä kosketuksiin, saa hiihtää porojen seassa paljakalla ja levähtää rustiikkisissa tuvissa, ilman että sinulla tai lapsillasi on oltava sissikoulutus. No hyvä on, kaikella on tietysti rajansa. Kiinnitämme sukset kolmivuotiaan jalkoihin hotellin pihamaalla. Nyt alkaa koulutus! Ylpeänä hän hiihtää (kävelee) yhdeksän metriä eteenpäin. Jes! Nyt laduille! Mutta kymmenennen metrin kohdalla hän kyllästyy. Hiihtäminen ei olekaan niin jännittävää. Miksi hänen on pidettävä lautoja jalkojensa alla? Lumessa on paljon mukavampi leikkiä. Ja sitähän me teemmekin, joko omasta halustamme tai vastentahtoisesti. Koko päivän.
Se taas tarkoittaa sitä, että äiti ja isä hiihtävät vuorotellen, vapaus ei ole niin suurta kuin aiemmin – mutta sehän ei toisaalta ole mikään uutinen.
Mutta jos hivenen vanhempi lapsi kamppailee hyvin hoidetuilla laduilla ja ohittaa puurajan, palkintokin on suuri. Hiljaisuus, rauha ja näköalat eivät voi jättää ketään kylmäksi. Puhtaanvalkoisia, harmonisia ja pyöreitä tunturinhuippuja on silmän kantamattomiin, aivan kuin joku olisi pannut äärettömän määrän jättiläismäisiä ja tasaisia, uudesta lumesta tehtyjä lumipalloja vierekkäin ja peräkkäin.Me siis pysähdymme, hengitämme syvään, nojaudumme sauvojen varassa eteenpäin, jätämme työ- ja koulustressin kauas erämaahan. Ja tajuan, että paikassa on potentiaalia: sillä on kaikki edellytykset poistaa stressiä lähes kuinka monesta ihmisestä tahansa. Ja kehitelläänpä ajatusta edelleen! Suomessa on 35 kansallispuistoa – puhumattakaan monista erilaisista erämaa-alueista, ulkoilualueista ja suojelualueista – joilla kaikilla on rajattomat edellytykset poistaa perhestressiä. Epäilen, että perheet eivät ole oppineet käyttämään hyväkseen tätä mahdollisuutta.
– Nyt haluan laskea mäkeä!
Tauko on ohi. Seitsenvuotias sauvoo matkoihinsa, yhä nopeammin, polvet koukussa, eteenpäin kumartuneena, ja kun hän liukuu matkaan, minä sauvon perässä. Me syöksymme mäkeä alas vierekkäin, ja kun näen onnen tunteen leviävän hänessä, ja hän näkee saman minussa, tiedän, että matka oli hintansa joka ikisen sentin väärtti.
Tiedän myös, etten ikinä valitsisi aurinkoa ja uimarantaa tämän sijasta, mikä saa meidät, ja kaikki muut lapsiperheet Kiilopään kaltaisessa paikassa, vaikuttamaan hieman oudoilta. Mutta usko minua, jos tätä kerran kokeilee, siitä ei ole paluuta.
Illalla syömme ravintolassa. Täällä ei tarjota sushia tai muita etnisiä hienouksia, vaan suomalaista kotiruokaa. Jos on varannut täysihoidon (jonka monet valitsevatkin, vaikka se on melko kallista), seisova pöytä notkuu katettuna. En ole koskaan nähnyt lasten syövän niin paljon, mutta kyse ei ole ahmimisesta tai ahneudesta. Se vain kompensoi sitä sokkia, jonka kaikki tämä raitis ilma ja kaikki sauvominen on aiheuttanut.
Ja jos katsoo oikein tarkasti, voi huomata, että yksi jos toinenkin, erityisesti eteläeurooppalaisista, päättää illan punaviinillä.
Punaviini. Savusauna. Paljakka.
Eurooppa kohtaa pohjoisnavan.
Alan rakastaa tätä lomaa.
Hiihtokeskus on ajatellut perheitä myös ohjelmassaan. Täällä järjestetään kilpailuja ja leikkejä, lauluiltoja ja retkiä. Esimerkiksi eräänä iltana keräännymme ulkokammi Maahiseen, jossa on tilaa 60 henkilölle. Ulkokammin keskellä on lautasantennia suurempi paistinpannu. Letut sihisevät, hilloa tippuu haalareille, lapset ja aikuiset laulavat yhdessä pipot päässä, ja jos tästä tehtäisiin esittelyelokuva Suomesta, niin voisi uskoa elävänsä toisessa ajassa. Mitä sitten? Mehän olemme vapaalla kaupunkielämästä.Toisena päivänä teemme rohkean päätöksen. Vuokraamme pulkan ja panemme kolmivuotiaan siihen.
Puemme hänen päälleen kaikki mukaan ottamamme vaatteet ja pulkan pohjalle panemme lampaannahkataljan. Sitten matkaan. Äiti ja seitsenvuotias kiitävät matkoihinsa, minä tulen jonkin matkaa perässä kuormani kanssa.
Mutta kolmivuotias kannustaa suojalasiensa takaa, mikä antaa voimia – ainakin hetkeksi. Viikon aikana olemme huomanneet, että lapsilla on oltava päämääriä elämässään. Ei metsässä voi vain hiihdellä umpimähkään. Joten suuntaamme kohti Metsähallituksen ylläpitämiä tunturitupia. Kuluneet, tummapuiset seinät. Vanha kamiina. Muutamia kuluneita kattiloita. Vieraskirja. Äärettömän viihtyisää. Täällä otamme esiin makupalat: voileivät, pullat, lämmintä mehua. Oi voi, tiedän ja häpeän, mikään ei voisi olla perinteisempää. Mutta se toimii. Yhä.
Vai onko kyse vain iästä, joka sattuu olemaan oikea?
Tuvassa tapaamme savolaisen miehen, joka katselee kateellisena meidän näennäisen harmonista perhe-elämäämme.
– Nauttikaa nyt, sillä teini-iässä se tulee olemaan vaikeampaa.
Hän on itse ratkaissut ongelman antamalla teini-ikäistensä lumilautailla Saariselällä (n. 15 km Kiilopäältä) samaan aikaan, kun hän hiihtää tuntureilla. Hiihtokeskus nimittäin järjestää lähes joka päivä retkiä koulutetun oppaan johdolla, useimmiten merkittyjen latujen ulkopuolelle. Tämä on mainio tapa tuntea itsensä aidoksi tunturihiihtäjäksi vailla eksymisen pelkoa.
Savolainen mies on varmaankin oikeassa. Juuri siksi kannattaakin harrastaa murtomaahiihtoa silloin, kun lapset vielä ottavat innokkaina vastaan sen, mitä äidillä ja isällä on tarjottavanaan. Jos he oppivat hiihtämään nuorella iällä, he eivät unohda sitä koskaan. Voi toki käydä niin, etteivät he teini-iässä koskekaan tavallisiin suksiin, mutta jatkossa he tuskin malttavat pysytellä poissa laduilta.
Joten katso tarkasti kaikkia hiihtäviä lapsia, joita tänä talvena kohtaat hiihtokeskuksissa, sillä kolmenkymmenen vuoden kuluttua he ovat todennäköisesti siellä uuden sukupolven kanssa. Tuhatvuotiset perinteet eivät kuole ihan niin helposti.
Ja miksi niiden pitäisikään?
Alaviite: Koska artikkeli on niin äärettömän positiivinen, minusta on paikallaan näinä korruptoituneen matkajournalismin päivinä tuoda esiin, että periaatteitani noudattaen, en ole saanut minkäänlaista korvausta kirjoittamastani artikkelista Kiilopään tunturikeskukselta eikä Suomen Ladulta.
Kiilopään tunturikeskus on Suomen Ladun ylläpitämä
Tarkista hinnat ja yksityiskohdat osoitteessa www.kiilopaa.com
Miten Kiilopäälle pääsee?
Etelä-Suomesta: Yöjuna Rovaniemelle on hauska ja lasten rakastama matkustustapa, katso www.vr.fi Rovaniemeltä matkaa jatketaan joko autolla tai linja-autolla (www.matkahuolto.fi) Kiilopäähän (matka kestää neljä tuntia).
Ivaloon voi myös lentää Finnairilla.