Välimerellä? Senhän me pohjoismaalaiset jo tunnemmekin. Täyteen ahdettuja hiekkarantoja ja special prize for you only -tarjouksia sellaisissa paikoissa kuin Mallorca, Kos ja Alanya…
Mutta jos karttaa katselee uusin silmin, löytää helposti uusia lomakohteita. Meidän silmämme sattuivat pysähtymään Kroatian saaristoon. Entä mikä sitten on paras tapa tutustua saaristoon? Kajakki, tottakai.
Olemme viimeisen kerran yhteydessä "oikeaan maailmaan", kun olemme lentokentällä. Kello on viisi aamulla, New Yorkiin tehdystä hyökkäyksestä on kulunut vajaat kaksi vuorokautta ja CNN:n ikiliikkuja jauhaa joka ainoassa TV-ruudussa. Larry King haastattelee jotakuta, joka on kirjoittanut kirjan, jonka otsikko kuuluu naurettavasti "Why evil things happen to good people?".
Silloin tajuamme, ettei tämä maailma ole meitä varten. Että voimme yhtä hyvin paeta tiehemme.
Kun me päivää myöhemmin viimeinkin istuudumme kajakkeihimme Kroatian länsirannikolla, havaitsemme heti että meri on hysteerinen. Rauhaton. Aivan kuin se tietäisi, että maailma on tulessa. Siksi kajakkimme kohoavat vähän väliä ylös aallon harjalle tömähtääkseen taas pian takaisin vesimassan pintaan, eikä sen jälkeen kestä kuin muutama kymmenesosasekunti, ennen kuin väistämätön vesisuihku ryöpsähtää niskaamme. Se tulee nimittäin aina. Aalto pyyhkäisee ylitsemme, upottaa meidät hetkeksi ja jättää joka kerta samanlaisen ilkeäntuntuisen jäljen: pisaran suolavettä silmäluomien alle.
Älkää nyt missään nimessä kuvitelko, että matkaamme voisi kutsua sankarilliseksi seikkailuksi, joka rasittaa ihmisen elimistön äärimmilleen, jolla tehdään kaikenlaista, mitä "kukaan ei ole tehnyt koskaan aiemmin", jolla suoritetaan sankaritekoja toisensa perään.
Ei, ei. Me olemme lomalla.
Määränpäämme on Kornatin kansallispuisto, kohtalokkaan karu osa Kroatian saaristoa. "Kroatia"? Kalskahtaako nimi sodalta? Etnisiltä puhdistuksilta? Maalta, jossa ei haluaisi viettää lomaansa? Ei tosiaankaan. Joskus historia peittää jälkensä uskomattoman nopeasti. Ulkoiset jälkensä ainakin. Varsinkin Kroatian hyvinvoivalla rannikkoalueella 1990-luvulla käyty sota tuntuu äärettömän kaukaiselta. Onhan se tietysti olemassa pinnan alla, tietysti kroaatit puhuvat siitä, jos heiltä kysyy, mutta katukuvassa, luonnossa tai ihmisten käytöksessä ei näy mitään, mikä kielisi synkästä menneisyydestä. Kaikki on vain… normaalia.
Kuka olisi osannut kuvitella, että vuonna 2001 Rauhan voi saavuttaa Balkanilla?
Kajakeissamme, kahdessa kahden hengen ja yhdessä yhden hengen kajakissa, meillä - viidellä noin kolmekymppisellä suomalaismiehellä - on teltta, makuupussit, vähän vaatteita, ruokaa ja vettä. Kaikki vettä kestämätön on pakattu tiiviisiin muovikasseihin ja sullottu kajakkien säilytystilaan, esillä ei ole muuta kuin aurinkovoide, vähän juomavettä, kompassi ja kartta.
Kajakissa istuessa on vain yksi ystävä, meri, sillä meri on edellytys kaikelle muulle. Mutta kun sivutuuli on kova ja arvaamaton, kun kajakki kallistelee puolelta toiselle ja kun aallot pyyhkivät ylitsemme täysin mielivaltaisessa rytmissä, ainoa ystävämme muuttuu oikukkaaksi ja itsepäiseksi. Lukemattomat luodot, kalliot ja saaret ovat kehdanneet asettua aaltojen tielle ja samalla pirstoneet ne hajalleen joka suuntaan. Tai sitten aallot ovat syöksyneet päistikkaa päin jyrkkiä kallionseinämiä ja kimpoavat nyt vauhdilla takaisin. Oli miten oli, lopputuloksena on arvaamattomasti liikehtivä vesimassa, joka suolaa silmänvalkuaisemme, kastelee kajakkimme, keinuttaa meitä edestakaisin kuin keinutuoli.
Kun kajakki yhtäkkiä kallistuu vaarallisen paljon, kannattaa iskeä melan lapa voimalla kajakin toisella puolella olevan veden pintaan, koska vesi ei ole niin pehmeää kuin luulisi, se antaa tukea, riittävästi, jotta tasapainon saa taas saavutettua.
Sanotaan, etteivät nykyajan ihmiset kykene keskittymään kuin muutaman minuutin kerrallaan, että me olemme kroonisesti levottomia ja että olemme hajamielisiä ja hämmentyneitä. Löytyisikö täältä parantava lääke? Täältä kajakista? Sillä kun meloo eteenpäin, kun yrittää lakkaamatta päästä rytmiin pitääkseen tasapainonsa, kun yrittää "lukea" lähestyviä aaltoja, ei ole olemassa kuin yksi asia: tasapaino, melominen, yksi-kaksi, yksi-kaksi… Silloin ei ajattele pilvenpiirtäjissä palavia ihmisiä, silloin ei ajattele kotona odottavaa perhettä, ei uraa, rahaa, kipuja eikä sairauksia, ei tonnikalavoileipiä, maksamattomia laskuja tai yksinkertaisesti muroja, jotka ovat loppumassa keittiön kaapista.
Päinvastoin. Ajatukset ja keskittyminen rajoittuvat vain seuraavaan aaltoon.
Ajatusten keskittäminen ainoastaan seuraavaan aaltoon. Se tekisi joskus hyvää kelle tahansa.
Illan tullen hakeudumme suojaan pitkulaisen Pasmanin saaren kärjessä olevaan pieneen poukamaan. Mitä tehdään silloin, kun päivän melomiset on melottu, kun sysimustat pilvet roikkuvat raskaina pään päällä, kun olo on likomärkä ja viluinen?
Silloin tungetaan suuhun kuusi turkinpippuria yhdellä kertaa.
Vasta sitten alamme katsella ympärillemme. Olemme leiriytyneet punamultaiselle maaperälle, joka puolella ympärillämme kasvaa oliivipuita ja kivestä rakennettu muuri suojaa meitä jugo-tuulelta. Kikhernepata porisee kattilassa, pullollinen kroatialaista luumuviinaa kiertää kädestä käteen. Jossain kaukana, jossain kovin kaukana on muu maailma, maailma, joka valmistautuu sotaan.
Oliivipuita, kikhernepataa ja kroatialaista luumuviinaa.
Sillä hetkellä kukaan meistä ei pysty kuvittelemaan mielessään parempaa elämää.
Jossain ylhäällä vuoristossa salamoi. Yöllä ja seuraavana päivänä tuntuu siltä kuin taivas valokuvaisi meitä taukoamatta. Ja sade takoo maata. Kirjassa sanottiin, että syyskuu on parasta aikaa lomailla Kroatiassa… Makaan selälläni ja tuijotan teltan kattoon osuvia sadepisaroita. Pisara pysyy ehjänä noin neljä-viisi sekuntia, se lepää teltan päällä kykenemättä tunkeutumaan kankaan läpi mutta kykenemättä myöskään jatkamaan matkaansa eteenpäin. Sitten saapuu pieni aikaisemmin pudonneiden pisaroiden muodostama virta, joka pyyhkäisee sen mukaansa, ja yhdessä ne jatkavat valumistaan telttakangasta pitkin kohti maata. Edellisen pisaran paikalle putoaa välittömästi uusi pisara. Se lepää paikallaan neljä-viisi sekuntia… hyvä on, mutta kauankohan on mahdollista tehdä jotain, mikä täysin kiistatta on järjetöntä?
Ainakin puoli neljään asti seuraavana iltapäivänä, jolloin myrsky vihdoin ja viimein laantuu. Taivas avautuu, me istuudumme taas kajakkeihimme.
Ystävämme, meri siis, on tullut toisiin ajatuksiin edellispäivän raivonpuuskansa jälkeen. Se on peilityyni, ja aurinkokin paistaa. Sellaista Adrianmerellä toisinaan on. Myrsky muuttuu auringoksi, joka muuttuu myrskyksi, joka muuttuu auringoksi.
Me puikkelehdimme eteenpäin vedenpinnan yläpuolelle kohoavien karujen mutta kuitenkin symmetristen kukkuloiden lomitse, osa kalkkikivikallioista on piikikkäitä, ne sojottavat lähestulkoon raa'an näköisinä ulospäin, kohti merta, kohti mahdollisia tunkeilijoita, ja niiden viesti on selvä: tänne teillä ei ole mitään asiaa. Osaa saarista peittää jokin, joka kaukaa katsottuna muistuttaa isoa vihreää sammalpeitettä, tai kenties… jättimäistä parsakaalia? Kolmas versio ovat karut ja kallioiset luodot, joilta kasvillisuus puuttuu kokonaan, niiden rannat ovat kauttaaltaan litteiden, samettimaisen sileiden "leipäkivien" peitossa.
Jättimäistä parsakaalia ja jättimäisiä leipiä. Alamme ymmärtää, että Kroatian saaristo on muista erottuva matkakohde.
Ihmiset ovat tuhansien vuosien ajan hakanneet hengenpitimikseen Kornatilla kasvavia puita, mistä syystä saaret ovat nykyään enemmän tai vähemmän puuttomia. On käyty keskustelua siitä, pitäisikö kansallispuistoon istuttaa valtavat määrät puuntaimia, mutta toistaiseksi ollaan yhtä mieltä siitä, että kohtalokkaan karu ympäristö voi sekin olla säilyttämisen arvoinen kulttuurimaisema. Puusto saa kasvaa takaisin omassa aikataulussaan. Se tuntuu viisaalta päätökseltä. Saaret eivät nimittäin näytä riistetyiltä, päinvastoin, ne jököttävät paikallaan rikkumattoman hiljaisina ja autioina, ja juuri karuudesta ne saavat arvokkuutensa ja ylpeytensä. Niitä kohtaan tuntee yksinkertaisesti kunnioitusta.
1800-luvun lopulla saaret nousivat suosioon lampaiden laidunmaina, minkä vuoksi saaret on jaettu pieniin palstoihin, joita erottavat toisistaan kivestä rakennetut, joka suunnassa silmänkantamattomiin ulottuvat muurit. Nykyisin lampaankasvatus on huomattavasti harvinaisempaa, mutta saaret ovat edelleen samojen lammasfarmariperheiden jälkeläisten omistuksessa (heistä suurin osa asuu lähistöllä olevilla saarilla). Ihmisvoimin rakennetut muurit ovat yksi matkan mieleenpainuvimmista näyistä. Sillä jyrkät ylä- ja alamäet eivät häiritse muureja lainkaan, ne vain seistä jököttävät horjumatta paikoillaan, kuten ovat seisseet jo yli sadan vuoden ajan.
On jo pimeää, kun nostamme kajakkimme saarelle, joka - taas kerran - näyttää täysin erilaiselta kuin kaikki muut. Olemme Dugi Otokin eteläkärjessä, aivan kansallispuiston tuntumassa (puiston rajojen sisäpuolella ei saa telttailla). Saaren kivet ovat aiemmin nähtyjen tapaan teräviä ja petollisia, mutta itse saari on outoa kyllä puiden peitossa. Vallitseva puulaji on Alepponmänty, joka hopeanharmaine runkoineen ja kieroonkasvaneine oksineen sekä pistävän makeana tuoksuen toivottaa meidät tervetulleeksi. On kuin yöpyisi Body Shopissa.
Ja kun aamulla avaamme teltan oven, näemme turkoosina kimaltavan meren, me näemme saariston ja me näemme kauempana häämöttävän majakan, jonka vähän ajan kuluttua ohitamme kajakeillamme. Majakka nököttää Sestricen saarella, Italian puoleisen rannikon uloimmalla reunalla - sen jälkeen näkyy vain aavana aukeavaa merta. Juuri täällä Jules Verne olisi saattanut kirjoittaa kirjansa "Majakka maailman laidalla", niin ylhäiseltä ja yksinäiseltä majakka saarellaan näyttää, mutta toden sanoakseni majakkaromaanin olisi yhtä lailla voinut kirjoittaa parikymmentä kilometriä etelämpänä tai pohjoisempana, niin, oikeastaan missä tahansa Kroatian 1778 kilometriä pitkän rannikkokaistaleen varrella. Uloimpia vartiopaikkoja on joka puolella, dramaattisen kallioisia saaria, joille pystytetyt majakkatornit sojottavat kauas korkeuksiin. Yhtäkkiä olemme liikuttavan yksimielisiä siitä, ettei tämänhetkinen majakkamuoti, joka maailmalla yleisesti näyttää vallitsevan, se että sentimentaalisin sanakääntein puhutaan vanhoista hyvistä ajoista, jolloin vielä oli majakanvartijoita ynnä muita, itse asiassa olekaan niin pateettinen. Ajatus uloimmasta vartiopaikasta on jotenkin kiehtova, turvallisena vilkkuvasta valosta, joka pimeässä ja myrskyssä ohjaa aluksen suojaan. Myös Kroatiassa on käsitetty se ja aloitettu majakkamatkailu, eli muutamissa rannikon lukuisista majakoista voi yöpyä edulliseen hintaan. Epäilemättä varteenotettava lomavaihtoehto kenelle tahansa.
Juuri länteen, kohti Italiaa kurottavat kallionseinämät tekevät Kornatista niin ainutlaatuisen, lähes taianomaisen. Seinämät laskeutuvat jyrkästi suoraan mereen, rannikkokaistale on muodoiltaan koko Välimeren repaleisin ja epäsäännöllisin. Melomme aivan jyrkänteiden tuntumassa, tunnista toiseen mitä kummallisimpien muodostelmien ohi… ohitamme Mustanaamion pääkalloluolan ja sisäänkäynnin helvettiin (kallionseinämässä mustana ammottavan aukon) - ja nimenomaan sellaisina hetkinä huomaa selvästi, kuinka ylivoimainen väline kajakki on verrattuna muihin vesikulkuneuvoihin. Kun turistilaivat lipuvat eteenpäin turvallisen kaukana maasta ja matkustajat ihailevat maisemia kiikareillaan, me kuljemme seinämiä hipoen, me näemme kuinka jyrkänteet jatkuvat syvälle, syvälle vedenpinnan alapuolelle, me näemme karien lomassa puikkelehtivat punaiset ja siniset kalat. Me mietimme, miltä tuntuisi, jos myrsky paiskaisi meidät kallioita vasten, sillä vaikka nyt onkin tyyntä ja rauhallista, tajuamme millaisia voimia vesimassoissa piilee. Meri jylisee ja kuohuu, ja vedenpinta nousee ja laskee kuin meren oman hengityksen tahdissa.
Ja siinä keinuessamme mieleeni juolahtaa, jälleen kerran, kuinka uskomattoman yksinkertaista - ja halpaa - oikeastaan onkaan kokea jotain erilaista. Yleensä me olemme, enemmän tai vähemmän tietoisesti, isojen matkanjärjestäjien mainostamien matkojen ja tarjousten vankeja. Kuitenkin on olemassa myös paljon muuta. Voi esimerkiksi lentää Zagrebiin (Kroatian pääkaupunkiin), matkustaa bussilla rannikolle ja hypätä kajakkiin.
Ja yhtäkkiä aivan silmien edessä on henkeäsalpaava kalliojyrkänne.
Mutta yhtä hyvin voi pyöräillä Romaniassa, tehdä kävelyretkiä Maltalla, ottaa aurinkoa Sardiniassa, ihan mitä tahansa, tarvitsee ainoastaan tutkailla karttaa, lukea hieman - ja sitten vain matkaan. Eikä sen tarvitse tulla kalliiksi.
Pysähdymme tauolle pitkulaiseen saareen, käymme sukeltelemassa, syömme keksejä, juttelemme niitä näitä, mitä nyt lomalla kuuluu tehdä. Tarvitsemme lisää juomavettä ja ohjaamme kulkumme kohti yhtä kansallispuistossa sijaitsevista vaatimattomista ravintoloista ja vierassatamista. Niitä on siellä, jotta purjehtijat eivät ankkuroisi veneitään mihin sattuu. Niin, ja sitten yhtäkkiä istumme pienellä kiviterassilla ja kuuntelemme saksalaisten purjehtijoiden puheenpulputusta, kuulemme kuinka tarjoilija sanoo "Aaaah, Finland… very far… Nokia and vodka", ja sitten hän sanoo, että on tulossa myrsky. Melokaa nopeasti. Minne ikinä olettekin menossa.
Ja mehän melomme henkemme edestä pakoon pimeyttä ja alkavaa myrskyä. Taivas näyttää jättimäisiltä pumpulitupoilta, jotka joku on värjännyt pikimustiksi. Horisontissa tummat pilvet ja meri sulautuvat yhteen, on mahdotonta erottaa, missä taivas alkaa ja meri loppuu. Yksi ainoa, lähes täsmälleen yläpuolellamme oleva pieni rako päästää lävitseen muutaman auringonsäteen, ja me odotamme että sekin kutistuu hetkenä minä hyvänsä, katoaa olemattomiin, muuttuu mustaksi, mutta se pitää itsepäisesti pintansa pimeyttä vastaan, ja kun myötätuuli lisäksi kiidättää meitä eteenpäin, meistä tuntuu kuin meillä olisi jossakin Ystävä, joka haluaa meidän ehtivän perille.
Ohitamme yhden harvoista Kornatin pääsaarella olevista puista, aivan rannassa jylhänä ja yksinäisenä jököttävän rautatammen. Niin, niin, tiedetään: tammi symboloi viisautta ja säästämistä. Mutta kuka olisi uskonut, että säästöpankki varasti tunnuksensa juuri Kornatilta?
Erotamme kaukaa Tureta-vuoren huipulla olevat vartiotornin rauniot, tornin, joka alunperin rakennettiin jo kuusisataaluvulla, lähistöllä on myös pari-kolmetuhatta vuotta vanhat illyyrisen linnoituksen rauniot, näemme pieniä kappeleita (kroaateista suurin osa on katolilaisia) mutta vain yhden tai kaksi asuintaloa. Yksi Kornatin tärkeistä hyvistä puolista onkin, että alue on onnistuttu pelastamaan turismin aiheuttamalta tuholta, että tunnista toiseen on mahdollista meloa autioiden rantojen ohi, että edelleen on mahdollista olla yksin - jopa Välimerellä.
Ja sitten käy niin kuin toisinaan saattaa käydä: saamme päähämme, että tarvitsemme välttämättä punaviiniä. Välimeren-matkalla ruokaa ja juomaa on yleensä yllin kyllin, mihin kenties muutaman päivän mässäiltyään reagoi ajattelemalla, että jaa, pitäisiköhän mennä lenkille tai keilaamaan tai jotain. Kun viettää päivänsä kajakissa kökkien, aution luonnon keskellä eristyksissä muusta maailmasta, voi sitä vastoin saada päähänsä, että tarvitsee ehdottomasti punaviiniä. Ja heti. Muutaman tunnin kuluttua ohjastamme kajakkimme toiseen erittäin vaatimattomaan ja täysin autioon vierassatamaan. Laiturilla käyskentelee vanha mutta topakka täti. Emme ehdi sanoa oikeastaan mitään eikä hän edes kuuntele vaan huutaa ja kiljuu, osoittelee kohti taivasta, hän esittää pienoisnäytelmää ja näyttelee lähestyvää ukkosta, tuhoisia salamaniskuja ja hengenvaarallisia aaltoja - tai niin me ainakin kuvittelemme, sillä hän huutaa totaalisen hysteerisenä kroatian kielellä. Oletamme kylmän rationaalisesti, että Kornatilla vietetyt vuodet ovat saaneet hänet menettämään järkensä. Hän tarttuu melaan ja osoittaa sillä, eikä hän varmaankaan näytä, mistä saa punaviiniä, ehei, hän osoittaa kohti suojaisaa satamaa, ja me - viisi kokenutta kolmekymppistä melojaa karusta Pohjolasta - emme uskalla tehdä muuta kuin meloa täsmälleen hänen osoittamaansa suuntaan. Emme poikkea astettakaan viitoitetusta kurssista.
Hän kertakaikkiaan säikäyttää meidät suunniltamme.
Paljon myöhemmin tajuamme, ettei hän ollut hullu. Hän halusi vain pelastaa meidän henkemme.
Alkaa hämärtää, kaukana edessäpäin salamoi. Pimeässä ei ole hyvä meloa, ei ainakaan silloin kun salamoi eikä missään nimessä pelkän punaviinin tähden.
Annamme siis periksi. Ja juuri kun olemme rantautumassa, myrsky räjähtää valloilleen. Sataa kaatamalla. Salamoi ja jylisee.
Mutta seuraavana aamuna paistaa taas aurinko. Sillä lailla päivät kuluvat. Kajakissa, jyrkänteiden juurella, luodoilla, teltassa, syöden, uiden, ottaen hiukan aurinkoa - yksinkertaisesti lomaillen. Ja loman suurin anti, suurin palkinto on siinä, että käsittää taas kerran, kuinka suuri maailma on.
Että rauhan voi saavuttaa. Ja että voi päästä pakoon. Ainakin joskus.