Vanhempi on mielestään hyvin kokenut matkailija. On käynyt ja on tehnyt. Nuoremman lempimatkakohde on nimeltään Kummitus-Suomi. Se on omituinen paikka, jolla on oma lippu ja erittäin tiukka viisumipolitiikka. Vain hän itse ja hänen veljensä ovat käyneet siellä.
Näillä eväillä nämä kaksi miestä suuntaavat itään.
Pian käy ilmi, että toinen heistä viisastuu.
Käännös: Jaana Palanterä
Kuvat: Cata Portin ja ML
Hotelli Viipurin raskaasta ovesta astuu sisään 38-vuotias mies värittömissä vaatteissa. Toisessa kädessä hänellä on sininen Sarvis-pulkka. Toinen käsi pitää kiinni viisivuotiaan pojan kädestä. Kummallakin on oma selkäreppu: 38-vuotiaan reppu on tummansininen ja musta, kun taas viisivuotiaan on iloisen värikäs.
Pikkumies raahaa mukanaan lisäksi pientä, kulunutta ruskeaa matkalaukkua. Se herättää uteliaisuutta: Mitä ihmettä se mahtaa sisältää?
Aarteita? Salaisuuksia? Unelmia?
Ehdottomasti, ehdottomasti ja ehdottomasti. Lisäksi laukussa on kaksitoista pientä palloa.
He menevät vastaanottotiskille, jossa tapahtuu jotain odottamatonta. Kertoja tietää tapauksen olevan erikoinen, sillä kuten venäläinen henkilökunta Viipurissa myös hän on nähnyt yhtä jos toistakin. Lukemattomien vakavien kulttuurimatkojen ohella hän on nähnyt tässä kaupungeista uljaimmassa myös sen, miten suomalainen juopottelu ja venäläinen palveluapatia ovat ajautuneet törmäyskurssille. Seuraukset on taltioitu huolella: lisää juopottelua ja vielä enemmän apatiaa.
Mutta katso! Juuri nyt kirous murtuu! Kivikasvoinen nainen – joka on pitkä, hoikka ja huoliteltu, kuten nykyään on oltava, jotta pääsisi venäläiseen palveluammattiin töihin – puhkeaa hymyyn. Hänen silmänsä säteilevät lämpöä, ei tietenkään 38-vuotiaan ansiosta, vaan pikkumiehen, joka kantaa matkaunelmiaan matkalaukussa.
Nainen sanoo: - Tervetuloa!
38-vuotias aistii, että tässä luodaan historiaa, vaikka hän itse onkin vain merkityksettömässä sivuroolissa. Hän on juuri todistanut tervetulleen lähentymisen naapurimaiden välillä, ja lisäksi hän on saanut ensimmäisen opetuksen kurssilla ”Matkustaminen lasten kanssa”:
1. Lapset eivät sulje ovia. He avaavat niitä.
No hyvä. Kutsutaanpa 38-vuotiasta miestä M:ksi ja pikkumiestä F:ksi.
Helsinkiläiset M ja F ovat siis matkalla. Ihan ulkomailla saakka. Kahdestaan. Isän ja pojan välistä laatuaikaa, yhteisiä kokemuksia ja irtautumista arjesta, siis kaikkea sitä, jota ylistetään jokaisen kasvatusta ja isän roolia nykyajan maailmassa käsittelevän artikkelin sivuilla.
Viipuri? Paikkana olisi aivan yhtä hyvin voinut olla vaikka Kemijärvi tai Jurmo tai miksei Möhkö. Mutta valinta kohdistui kuitenkin Viipurin. 38-vuotias halusi selvästikin välittää seuraavalle polvelle sen, miten jännittävää rajan ylitys on. Ja se onnistui. Jo kotona eteisessä viisivuotias oli kerta toisensa jälkeen kysynyt: ”Miltä ne tolpat oikein näyttävät? Milloin ne voi nähdä? Kuka ne on tehnyt?”
Siksi 38-vuotias kirjaa hotellihuoneessa muistikirjaansa opetuksen numero kaksi:
2. On täysin mahdollista hypettää asioita. Valta on (vielä) sinulla.
Hotellihuone, niin. 38-vuotias näkee pienen kopin, jossa on parhaat aikansa nähnyt sänky, pieni televisio, ja jonka ikkunasta avautuu näkymä mitäänsanomattomalle takapihalle. Viisivuotias sitä vastoin asettautuu einsteinmainen katse silmissään ”eteisessä” olevien kolmen katkaisijan viereen ja käyttää suuren määrän aivokapasiteettia ja fyysistä energiaa ymmärtääkseen nappuloiden logiikan. Keskimmäinen sammuttaa aivan kaikki valot koko huoneesta, myös kylpyhuoneesta. Vasemmanpuoleinen sammuttaa valot vain kylpyhuoneesta, kun taas oikeanpuoleinen sytyttää ja sammuttaa muut valot, paitsi eteisen valon.
Toisin sanoen eteisen lampun voi sammuttaa vain pääkatkaisimesta eli keskimmäisestä nappulasta!
Se saa viisivuotiaan hämmästymään.
– Isä! Isä! Arvaa, mikä lamppu ei sammu nyt! Arvaa!
Kaksikymmentä minuuttia, plus huomattava määrä koko oleskelusta, kuluu siis venäläisen sähkötekniikan tutkimiseen, ja johtaa 38-vuotiaan opetukseen numero kolme, joka tavallaan on vain lisäys kohtaan kaksi:
3. Huomio! Suurimman osan hypetyksestä lapsi hoitaa selvästikin itse.
38-vuotias on asettanut matkalle yhden ainoan konkreettisen tavoitteen. Tai oikeastaan neljä tai viisi, mutta sitä hän ei aiemmin – nähtävästi jonkinlaisista taktisista syistä – paljastanut viisivuotiaalle. Virallinen tavoite oli laskea pulkalla Patterinmäkeä, joka on jokaisen todellisen viipurilaisen leikkipaikka. Joten, kun kotimaassa kysyttiin: – Mitä te aiotte tehdä Venäjällä? Vastaus oli itsestään selvä: ”Laskea pulkkamäkeä”.Yksinkertaista ja loogista.
Mutta 38-vuotias isä on ovela, ja hän on levoton. Hän alkaa heti luetella, mitä kaikkea pitäisi tehdä ”nyt, kun olemme Viipurissa”. Linna, ostokset, urheiluvälineet, Monrepos, Pyöreä torni, syödään kotleta pa kievski jne. jne.
– Ehei, nyt leikitään, viisivuotias vastaa puolipaniikissa ja kuin puolustautuakseen avaa salamannopeasti Pandoran lippaat, eli repun ja matkalaukun. Pikkuautot, pallot, ukkelit, akkelit ja muovieläimet leviävät sängylle, piiloutuvat tyynyjen ja peittojen alle. Hetkessä on luotu aivan uusi maailma, jossa nauravat linja-autot ja puhuvat autot leikkivät kuurupiiloa.
– Sinun ukkelisi laskee!
Puolitoista tuntia myöhemmin viisivuotias jähmettyy yhtäkkiä kesken jälleen yhden monimutkaisen ja salaisen piiloutumisoperaation:
– Ääh, nyt ei enää jaksa leikkiä, hän puuskahtaa. Mennäänkö nyt sinne linnaan?
38-vuotias, joka on kurkkuaan myöten täynnä leikkikalujen piilottelua venäläisellä kaksoissängyllä, kirjaa listaansa huonosti peitellyn ylpeyden saattelemana opetuksen numero neljä:
4. Maltti on valttia. Häviäjät stressaavat.
He lähtevät tutkimusmatkalle. Suuria likaisen sulamisveden muodostamia lammikkomeriä; äitejä, jotka sujuvasti työntelevät upouusia luksuslastenvaunuja ja kikattelevia koululaisia matkalla kotiin käsi kädessä.Mutta tärkeämpää kuin mikään muu: Syöksytorvia, joista roikkuu jääpuikkoja. 38-vuotias miettii jääpuikko-pajatsoa. Viisivuotias miettii: ”Tuollaisen minä tahdon”. Isä potkii ja hakkaa torvea, kunnes pajatso viimein kilahtaa, ja millainen potti sieltä tuleekaan! Linnankadulle tulvii jääpuikkoja, aivan kuin ilotulitteita taivaalle uudenvuodenyönä, ja sillä sekunnilla isä ja poika kokevat yhteistä alkukantaista riemua, jonka he tulevat muistamaan pitkään. 38-vuotias kirjoittaa muistiin:
5. Jätä ”suuret” kokemukset väliin. Pieni on kaunista.
Hän tietää tuon olevan puhkikulunut opetus, mutta innoissaan hän ei vain pysty hillitsemään itseään.
Linna on yli 600 vuotta vanha. Isä kertoo tämän pojalleen. Hän kertoo myös, että Viipuri oli ennen osa Ruotsia ja Suomea. Sitten tuli sota, mikä valitettavasti vaikeuttaa melkoisesti rajatolppa-asiaa. Lopulta koko juttu päättyy siihen, että 38-vuotias katuu sitä, että yrittää olla niin älyttömän yleissivistävä ja asiallinen isä viisivuotiaalle, joka samaan aikaan kiikuttaa puolimetristä jääpuikkoa mukanaan tyytyväinen hymy huulillaan. Ja sitten he pysähtyvät keskelle paikkaa, joka vuoden 1905 opaskirjan mukaan on nimeltään Turunsilta. He heittävät sillan kaiteen yli jäätä ja lumipaakkuja nähdäkseen kestääkö sillan alla oleva jää.
Ja paakkujen syöksyessä alas kohti jäätynyttä merta, 38-vuotias tuntee, miten oivallus toisensa jälkeen välähtää hänen mielessään. Hän kirjaa:
6. Anna viisivuotiaan pitää hauskaa matkalla. Opeta heitä myöhemmin.
Linnan torniin kohoavia portaita on monta. Ja ne ovat pelottavia. Seinät ovat kuuran peitossa, keskiosan rakennustelineet näyttävät huterilta. Rohkeasti hyräillen he alkavat nousta portaita. Mutta aivan kohta viisivuotiaan askeleet käyvät hitaammiksi, hän pysähtyy, kieltäytyy liikkumasta eteenpäin. Hän on täysin mykkä. Tuolla edessä on jotain!
38-vuotias taas on kiinnittänyt katseensa vain tuolla korkealla ylhäällä olevaan oviaukkoon, suureen kohteeseen. Aivan, hän on hyvin päämäärähakuinen. Sellaisia isät ovat, aina, ja hän käyttäytyy ainoalla osaamallaan tavalla. Pehmeän oloisesti, mutta kuitenkin päättäväisesti, hän yrittää työntää poikaa eteenpäin, koska hänen mielestään ei ole mitään järkeä pysähtyä juuri nyt. No, mene nyt! Mutta se on tietenkin turhaa.
Pysähdys on pysähdys.
38-vuotias on ällistynyt. Hän on ärtynyt. Mutta jos hän ihan vain hetkiseksi menisi polvilleen ja katsoisi asioita ja esineitä viisivuotiaan näkökulmasta, hän huomaisi, että näyttää siltä, kuin portaista puuttuisi askelmia. Se on tietenkin vain näköharha, mutta se näyttää aivan aukolta. Syvältä kuilulta!
Lyhyesti sanottuna: Jokainen järkevä ihminen olisi pysähtynyt ja kääntynyt takaisin jo kauan sitten.
Kun tilanne lopullisesti selviää, 38-vuotias käyttää hyvän tovin lyömällä päätä seinään. Hän alkaa tajuta, miten paljon hänellä on opittavaa. Hän kirjoittaa muistiin:
7. Vanha totuus: Et ole yksin tässä maailmassa. Lisäys: Et myöskään matkalla.
Tornista avautuva näköala on mahtava, ja viisivuotias huomaa ihastuneena, että näkymä oli kiipeämisen arvoinen. 38-vuotias kehuu poikaansa. He hassuttelevat tornin huipulla. He ovat kasvamassa yhteen. Joukkue- ja perhehenkeä ylimmillään.Mutta suunnaton jano ja nälkä iskevät alastulo matkalla ja linnanpihalla. Kaikki on pielessä. Kaikki on mahdotonta. Itkua ja valitusta. Verensokeri on kadonnut puuttuvan portaan alle kuiluun. Isä on siis unohtanut jotakin merkittävää. Mutta jos elämä itsessään on jotain opettanut 38-vuotiaalle, niin se on tieto siitä, että matala verensokeri on paljon pahempi asia kuin puuttuvat portaat.
Siksi, nopeammin kuin itse Lucky Luke, hän vetää repusta esiin muutaman piirakan ja omenamehua. Viisivuotiaan syödessä piirakanpaloja hiljaa niiskuttaen, isä kirjoittaa jälleen muistiin:
8. Hienoa! Pidä AINA mukanasi ruokaa ja juomaa.
Vasta sitten seikkailu voi jatkua.
Päivä on ollut pitkä. 38-vuotias unelmoi ostoksille menosta. Viisivuotias... hotellihuoneesta. Sillä matkalla huoneeseen kuljetaan aulan poikki, jossa ovat valtavat akvaariokalat, niitä tervehditään kuten aiemminkin, kuten myös vastaanoton hymyilevää naista. Sitten painetaan kolmosnappia ahtaassa hississä, sitten rynnätään käytävää oikealle huoneeseen 314, sitten roikutaan katkaisimien vierellä vartin verran ja SITTEN jatketaan leikkiä sängyn päällä.
Joten lyhyen ja hermoja raastavan ostosreissun jälkeen he tekevät juuri edellä mainittuja asioita. Valtaavat hotellihuoneen kaikkine rituaaleineen. Viisivuotiaan olo on autuas. 38-vuotias viisastuu kirjoittaessaan:
9. Täysin uudessa maailmassa turvallisuus ja tutut rituaalit tulevat aina ensimmäisinä.
Illalla mennään Patterinmäkeen. Siellä he ihastelevat lumilautailevia venäläisiä teinejä, jotka harjoittelevat itse tehdyllä hyppyrillä. Pieni talviunta uinuva huvipuisto, lumisota ja sitten, viimeinkin, pulkkamäkeen. Ja koska jo alusta alkaen on sanottu, että tämä on matkan varsinainen tarkoitus, se myös kruunaa koko päivän. Kumma kyllä, siitä ei tule perinteistä pulkalla laskua, vaan spektaakkeli muodostuu itsepäisen pulkan perässä juoksentelemisesta, koska pulkka syöksyy mäkeä alas mieluiten yksinään. Yhä uudelleen ja uudelleen.– Tämä on toiseksi viimeinen kerta, viisivuotias sanoo.
– Ja se on minun toiseksi-toiseksi-toiseksi hurjin laskuni, hän lisää.
Noustessaan mäkeä ylös kahdennentoista kerran: – Tämä on toiseksi-toiseksi viimeinen kerta.
Ja siten homma jatkuu. Mutta ihme ja kumma, näyttää siltä, kuin 38-vuotias EI olisikaan levoton. Onko hän aikuistunut, onko hän tajunnut jotain oleellista? Hän jahtaa pulkkaa yhä uudestaan suurella innolla. Hän jopa puhuu siten, että viisivuotiaskin ymmärtää. Ja kun poika kahdenkymmenen mielipuolisen takaa-ajon jälkeen ja muutamaa tuntia myöhemmin ilmoittaa, että tämä on nyt toiseksi-toiseksi-toiseksi-toiseksi-toiseksi viimeinen kerta, 38-vuotias vastaa: ”Ei meillä ole mikään kiire”, johon viisivuotias oikopäätä toteaa:
– Tiedän sen.
Vastaus aiheuttaa isässä ihanan lämpöaallon, jota 38-vuotias ei ole koskaan aiemmin kokenut. Hän tajuaa, että viisivuotias ymmärtää heidän olevan täällä yhdessä, että ulkopuolinen maailma saa kiiruhtaa eteenpäin, mutta että juuri nyt ei ole olemassa muuta kuin pulkan jahtaaminen, ja se saa jatkua miten pitkään tahansa Viipurin Patterinmäen pimeydessä. Vapisevin sormin isä kirjoittaa pimeässä pahimman kliseensä, mutta samalla myös suurimman totuuden, minkä hän ikinä tulee muotoilemaan:
10. Tarvitset vain aikaa.
Ja tässä vaiheessa 38-vuotias ei edes tiedä, että hän tulee seuraavana päivänä saamaan kaiken sen, mikä yhä on tekemättä salaiselta ”täytyy-tehdä-Viipurissa” -listalta.
He tulevat rakentamaan kilparadan Monreposiin pienille leikkikalukelkoilleen; he melskaavat puiston märässä lumessa loputtomiin; he koskettavat Pyöreää tornia; he ehtivät ostaa taidepaperia; he tulevat ”unohtamaan” hampaiden pesun; isä tulee hörppimään Baltika-olutta sängyssä, kun viisivuotias on simahtanut; isä tulee myös saamaan pateettisen ukrainalaisen kotlettinsa. Niin, älkää pelätkö, myös isällä on syytä olla tyytyväinen.
Aivan, tämä oli 38-vuotiaan matka ja viisivuotiaan matka.
Mutta, mikä on kaikkein tärkeintä: Se oli heidän matkansa.