Käännös: Jaana Palanterä
Maramures valokuvia
Keskiyö. Mutkitteleva vuoristotie. Sumu, joka on yhtä sitkeää ja läpipääsemätöntä kuin taikina.
Mutta älkää peljätkö, me olemme etuoikeutettuja, meillä on kaikesta huolimatta turvaköysi, luotettava saattaja: Vastikään asfaltoidussa tiessä kulkee nimittäin vastamaalattu valkoinen keskiviiva, joka on ehdottomasti ainoa havaittavissa oleva asia pikimustassa ja paksussa taikinassa. Mutta viiva merkitsee itse asiassa paljon enemmän kuin vain pelastustamme, se on myös merkki siitä, että oman onnensa varaan jätetyn eurooppalaisen maan luoksepääsemättömin kolkka on nyt raottanut oveaan muulle maailmalle. Maramuresin alue on vuosisatojen ajan ollut eristäytyneenä, antanut elämän laaksoissa kulkea entiseen tapaan. Ylpeänä se on vaalinut ainutlaatuista kulttuuriperimäänsä, kuten se yhä tekee.
Mutta nyt tiessä on joka tapauksessa viiva, joka auttaa vierailijoita löytämään perille.
Seuravana päivänä olemme jättäneet asfaltin taaksemme ja palanneet Maramuresin alkuperäisen tie-elementin pariin: mutaa. Olemme menossa maantien varressa sijaitsevaan naapurikylään. Maramuresissa muutokset leviävät asfalttiteitä pitkin, asfaltoidut tiet merkitsevät useampia rapattuja tiilitaloja, jopa muutamia kahviloita ja kauppoja, kun taas saviset tiet ovat merkki perinteistä, entisajasta, hetkistä silloin ennen vanhaan. Kun siis taivallamme mudassa, kun väistelemme ohittavia hevosvetoisia vaunuja, kun ihailemme komeita, koristeltuja puuportteja, joita on jokaisella itseään arvostavalla talolla, kun ukot ohittavat meidät lehmineen, kun ällistymme viisi kertaa suomalaisia heinäseipäitä suuremmista seipäistä - milloin muuten viimeksi näit heinäseipään? - emmekä koskaan näe traktoreita, tuntuu siltä, kuin meillä ei olisi aikaa edes räpäyttää silmiämme. Tämä on Vaikutelma. Tämä on Kulttuurisokki. Yhtenä päivänä IT-Suomi, toisena... 1800-luku.
Maantieteellisesti katsottuna olemme nyt Euroopan ytimessä. Kartalle on muutaman kilometrin päähän täältä merkitty jopa piste, jonka joku on määritellyt Manner-Euroopan maantieteelliseksi keskipisteeksi. Mitä me yleensä liitämme Eurooppa-käsitteeseen?
Brysselinkö? Hyvinvoinnin? Muodin? Teknologian?
Olkoon niin. Mutta Euroopan ytimessä yksikään niistä ei ole edustettuna.
Ohittaessamme maalaamattomia ja vankkarakenteisia puutaloja Euroopan keskipisteessä alkaa yhtäkkiä sataa. Etsimme suojaa pikku kylän ainoasta vaatimattomasta ruokapaikasta, on sunnuntai-iltapäivä - viikon ainoa lepopäivä - ja kaikki nuoret istuvat yhä kirkkovaatteissaan ravintolassa. He flirttailevat keskenään, me juomme puolenlitran tuopista olutta, joka maksoi 30 senttiä, kylän kovikset pissaavat nurkkiin, ukot pelaavat jonkinlaista backgammonia, teini-ikäiset pussailevat jo, pikkulapset heittelevät sipsejä hiuksiimme, ja koska sateelle ei näy loppua ja koska myös pimeys on jo laskeutunut, saamme kyydin mudan halki "kotiin" baarissa olleelta tytöltä ja hänen ystävältään. Kysymys kuuluukin vain, kumman mielestä se oli jännittävämpää ja eksoottisempaa - meidän vai heidän? Ja aivan kuin todisteeksi siitä, että maailmassa mikään ei ole sitä, miltä se näyttää, saamme samana yönä romanialaisen tekstiviestin, tunteikkaan runon keskeltä Eurooppaa, joka, jos ymmärsimme oikein, kuulostaa suomeksi suurin piirtein tältä:
Elämän kaksi tärkeintä asiaa ovat kyky rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Hän, jonka elämää kummatkin rikastuttavat;
hän, joka sekä rakastaa että saa rakkautta, omistaa jotain suurempaa kuin Aika,'
Suurempaa kuin itse Elämä, kyllä, jopa suurempaa kuin... Kuolema.
Asumme Nicun luona. Hän on insinööri, mutta pitää myös pientä, kolmen huoneen pensionaattia suurehkossa Vadu Izei'n kylässä. Nicu on ylpeä talon puilla lämmitettävästä lämmitysjärjestelmästä, hän on suunnitellut sen itse. Suuri kaakeliuuni lämmittää veden, joka sitten kiertää kaikissa talon pattereissa. Mutta polttopuut ovat kalliita, hän sanoo, suuri osa vuoden ansioista kuluu lämmitykseen.
Laskeskelemme, että IT-alalla työskentelevä ystävämme tienaa Suomessa saman verran päivässä kuin mitä kymmenen vuoden puulämmitys Maramuresissa maksaa.
Olen aivan varma, että se kertoo jotain nykypäivän maailmasta.
Nicu vie meidät Sapântan kylään. Romaniassa, jossa uskonnoilla on suuri merkitys, kreikkalais-katoliset ja protestanttiset vähemmistöt ovat elinvoimaisia. Useimmat ihmiset ovat kuitenkin ortodokseja, joten ei ole lainkaan omituista, että Maramuresin uusin ylpeyden aihe on juuri romanialainen ortodoksikirkko, josta tulee lähes vanhan, historiallisen Maramuresin (joka sijaitsee nykyisen Ukrainan valtion alueella) suurkirkon kopio. On siis olemassa vain yksi ainoa oikea tapa rakentaa kirkko: seinät tammihirsistä ja katto kuusipuisista paanuista.
Siinä ukot sitten istuvat työpöytiensä ääressä, sahaavat ja vuolevat käsin paanuja, eikä kenenkään pidä kuvitella, että on kyse mistä tahansa kirkosta. Ei, seisomme sellaisen kirkon edessä, jonka torni on yhtä korkea kuin Stadionintorni - mikä tarkoittaa sitä, että kirkko on yksi Euroopan korkeimmista puurakennuksista.
Hm, jokin ei nyt ihan täsmää. Kaikkihan me "tiedämme", että Romania on kurjuuden, köyhyyden ja katulasten synonyymi, ei kulttuurin ja uskonnon nimissä tehtävien optimististen rakennusprojektien.
Mutta toisaalta, miksi juuri Romanialla olisi vain yhdet kasvot?
Sisäseinät ovat vielä karut, mikä tarkoittaa sitä, että suurprojekti ei ole vielä valmis. Perinteen mukaan seinät tulee maalata niin, että raamatun kertomukset kulkevat niillä pitkinä kuvasarjoina. Siten kirkon sanomaa saatiin aikoinaan levitettyä kaikille lukutaidottomillekin. Kirkon rakentamista johtava mies kertoo ylpeänä sadoistatuhansista valmistamistaan paanuista ja siitä, montako hehtaaria tammimetsää kirkko on niellyt. Hän kertoo vankoista rungoista, jotka muodostavat tornin perustuksen, ja siitä, kuinka vähän he ovat käyttäneet nauloja. Mutta vielä enemmän hän innostuu, kun vinkaisen että minäkin olen rakennuttanut paanukaton kesämökin ulkorakennukseen Suomessa. Hän kohottaa heti katseensa ja sanoo vai niin? Kuinka paksuja paanut ovat? Miten valmistatte ne? (Aivan kuin olisimme itse sahanneet ja vuolleet ne...) Ja samaan aikaan hän latoo paanuja erilaisiin muotoihin kysellen, miten me Suomessa ladomme ne, näinkö vai näin?
Kuuntelemme kattopaanukeskustelua, jota käyvät maramuresilainen Euroopan paanumestari ja helsinkiläinen, samettisorminen konttorirotta.
Nyt on vapaaehtoisen korvapuustin aika.
Eräänä yönä Nicuksen kukko tulee hulluksi ja alkaa kiekua aivan liian aikaisin. Lajitoveri muutaman talon päässä vastaa. Lammas päästää unisen bäänsä, kun taas porsaat eivät edes herää. Ja siten kukot jatkavat muutaman minuutin, kunnes ne taas simahtavat. Sitten äänettömyys ympäröi meidät jälleen: hiljaisuus, joka ei ole uhkaavaa eikä pelottavaa, vaan merkitsee vain lepoa. Ei ole joukkoviestimiä, jotka kailottaisivat sanomaansa, ei ohitse hurahtavia autoja, ei valmiustilassa hurisevia sähköisiä kodinkoneita. Siltikään emme ole erämaan luonnollisen hiljaisuuden keskellä, päinvastoin, olemme keskellä 3 000 asukkaan yhteisöä.
Ja ensi kertaa tulen ajatelleeksi... että 1800-luvun on täytynyt olla hiljaisuuden aikaa.
Markkinat! Olemme pienessä Sighetu Marmatiein kaupungissa aivan Ukrainan rajalla, emmekä todellakaan ole ainoita. Täällä pikkupossut, lampaat, kanat ja muut eläimet vaihtavat omistajaa. Täältä ostetaan hevosenkenkiä, sirppejä, viikatteita ja kärryjä, jotta elämä olisi vähän mukavampaa.
Eräs mies on saapunut paikalle autolla, pian hän näyttää miksi. Hän avaa riemuiten takaluukkunsa ja paljastaa toiveikkaana kauppatavaransa: kuusi pikkupossua tai oikeastaan kuusi kylmässä ja sateisessa ilmassa höyryävää eläintä. Läheisillä hevoskärryillä yksi porsas on juuri myyty. Uusi omistaja pitää eläintä järeissä käsissään ja pujottaa paksun teräslangan sen kärsän läpi estääkseen sitä vaistonvaraisesti kaivamasta maata. Pistetyn porsaan huuto jähmettää meidät, mutta kukaan muu ei edes räpäytä silmäänsä.
Tajuamme olevamme kaukana EU:n valvoman maatalouspolitiikan piiristä.
Tajuamme myös, ettei tämä kansa tule vaieten hyväksymään käskyjä, byrokratiaa ja sääntöjä.
Täsmälleen, Nicu sanoo. Maramuresin maanviljelijät ampuvat ne, jotka sekaantuvat heidän tapaansa hoitaa tilaansa. Vuosisatojen ajan he ovat selvinneet itse kenenkään puuttumatta asioihin. Joten miksi Brysselillä olisi oikeat vastaukset? Nicu kummastelee.
Silti Romania on hakenut EU-jäsenyyttä tähtäimenään vuosi 2007.
Ja meissä syttyy jälleen sama tunne, jonka olemme tunteneet jo useita kertoja matkan aikana; viimeistä sanaa ei ole vielä lausuttu Maramuresin ja Romanian sopeutumisesta EU:iin.
"Alkukantainen" elämäntapa, kylät, teknisten apuvälineiden puuttuminen maataloudesta, tunne kadonneesta ajasta... kaikki muistuttaa minua matkoista Albaniassa ja Siperiassa. Mutta kun ennen kaikkea Albanian maaseutua leimasi täydellinen apatia, emme Maramuresissa näe merkkiäkään periksi antamisesta. Jokaisessa pikku kylässä on oma koulu, jokaisen kylän olemassaolo perustuu perheeseen (isoäidistä lastenlapsiin) ja siihen, että kaikki tuntevat toisensa. Miehet ja naiset raatavat kovasti, jopa ikivanhat tädit ovat iltaisin ulkona niittämässä heinää, kaikki ovat jatkuvasti liikkeellä, töitä, töitä. Yhtä huomiota herättävää on se, ettei kenellekään juolahtaisi edes mieleen kerjätä meiltä, vierailta, emme kohtaa ainuttakaan vihaista katsetta, mikä on hämmästyttävää ajatellen välillämme olevaa hyvinvointikuilua - gore-tex vastaan kuluneet villavaatteet.
On tietenkin varottava romantisoimasta, elämä Maramuren pikku kylissä on köyhää, kuluttavaa ja fyysisesti uskomattoman raskasta, emme selviäisi siitä, emmekä edes haluaisi pyrkiä sellaiseen elämään. Kontrasti on täysin absurdi, kun illalla avaa romanialaisen television. Bukarestin kanavat tuovat sanomaansa julki kauniiden, dubattujen länsimaalaisten suilla, jotka puhuvat kauneudesta ja onnesta: Uudista silmäripsesi! Huolehdi siitä, että hiuksesi saavat vitamiineja! Syö tätä ranskalaista jogurttia! Osta amerikkalaista lihaliemijauhetta! Ei siis mikään, mitä romanialaisille tyrkytetään ole romanialaista, eikä todellakaan millään, mikä vilistää silmien editse ruudulla ole mitään merkitystä Maramuresin omavaraistalouden arjessa.
Nyt päästiin kysymykseen, jonka kanssa me jatkuvasti painimme, kysymykseen, jonka parissa lähes jokainen maramuresilainen kamppailee: Onko tämä kulttuuri ja ovatko nämä perinteet todellakin tulossa pääteasemalle. He ovat selvinneet vieraista valloittajista, alkaen roomalaisista unkarilaisiin, natseista venäläisiin; he ovat selvinneet "Karpaattien nerosta" - kommunistisesta diktaattori Ceausescusta - ja hänen täydellisestä inhostaan maaseutua ja uskontoa kohtaan... mutta nyt kulutuskulttuuri ja EU ovat antamassa armoniskun. Ja vielä tärkeämpi kysymys: Onko se siinä tapauksessa hyvästä vai pahasta täällä asuville ihmisille?
Stalinistisen hotellin sisällä kauhistunut henkilökunta piilottelee nähtyään meidät. On haudanhiljaista. On lokakuun alku ja ensilumi on satanut muutaman sadan metrin korkeudella täältä. Haluamme heitellä lumipalloja - vuoden ensimmäiset lumipallot - joten vaellamme ylöspäin. Ja kun puurajan tuntumassa katselemme alas kohti pikkuruisia kyliä, lampaita, haukkuvia paimenkoiria, valkoiseksi maalattuja torneja laakson toisella puolella, tajuamme, että tältä S:t Anton tai Chamonix ovat voineet näyttää vajaat sata vuotta sitten.
Ja mietimme, miltä paikka tulee näyttämään kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Tapahtuuko täällä minkäänlaista "kehitystä"? Vai pystyvätkö turismi ja paikalliskulttuuri elämään rinnakkain? Heittäessämme kaipaamamme lumipallon alas rinnettä - se putoaa kauan, kauan - muistan Borsan turismijohtajan, joka sanoi, että vuoden 1989 vallankumouksen jälkeen kaikki ajettiin alas. Hän myös totesi, että tulevaisuus on nyt luojan käsissä.
- Kaikki riippuu Jumalasta, hän sanoi ja kohotti kätensä taivasta kohti.
Ja minulla on sellainen tunne, ettei hän puhunut ainoastaan turistikeskuksesta.