Se oli Jugoslavian ylpeys, Adrianmeren helmi, turistien suosikki.
Sanottiin jopa, että Dubrovnik oli "maanpäällinen paratiisi".
Sitten tuli sota, serbit pommittivat helmeä maasta, ilmasta ja mereltä. Dubrovnikin kulttuurikaupunki muuttui maanpäälliseksi helvetiksi. Turistit pakenivat.
Mutta nyt olemme siirtyneet toiselle aikakaudelle.
Todiste? Sodan jälkeen ensimmäinen pohjoismainen charterlentokone on laskeutunut.
Kello ei ole vielä kuuttakaan aamulla, mutta Finnairin lennolla mikään ei viittaa siihen, että me olisimme tekemässä chartermatkailun historiaa. Kaikki sujuu rutiininomaisesti. Hiljaista keskustelua, vessajonoja, hajamielistä matkaoppaiden selailua. Ja tietenkin niitä ainaisia juomatilauksia, joita huudellaan jo ennen aikaista aamupalaa:
- Punaviini ja vodka ilman jäitä, kiitos.
- Yksi tuplakonjakki!
- Minulle kaksi Lapin Kultaa.
Mutta sitten. Kun me 156 suomalaista nousemme charterkoneesta, meitä eivät ole vastassa ainoastaan aseistetut vartijat, upeana hohtava aamuaurinko ja ahdas lentokenttä.
Me saamme myös kukkia.
Kiitoradan reunalla seisoo kaksi hymyilevää kroatialaistyttöä vastaanottamassa pohjoismaalaisia charterpioneereja. He ojentavat kullekin yhden gerberan. Vastaanottoseremoniasta on helppo löytää symboliikkaa, mikäli niin haluaa: 1990-luvun alkupuolella Kroatiassa riehuneen sodan tykkien jylinä ja aseiden pauke on vaihtunut iloisiin ja värikkäisiin kukkiin. Kovakouraiset sotilaat ovat vaihtuneet sieviin tyttöihin. Brutaali nationalismi on muuttunut vilpittömäksi vieraanvaraisuudeksi.
Lyhyesti sanottuna: - Tulkaa takaisin, turistit!
Se on juuri tällä hetkellä Kroatian epätoivoinen viesti muulle maailmalle. Tai, kuten maan ulkoministeri vähän aikaa sitten totesi: - Emme me enää aseita tarvitse, me tarvitsemme turisteja.
Lentokentältä pois kuljettavassa bussissa opas kysyy, onko kukaan aikaisemmin käynyt Dubrovnikissa. Yli puolet, suurin osa keski-ikäisiä ja sitä vanhempia, nostaa kätensä ylös. Jälleennäkeminen on mieluisa. Pian alkaakin kuulua kommentteja: "Katso! Tuossa hotellissa me silloin asuimme, ajatella, että se on yhä jäljellä" tai "Meri on yhtä sinivihreä kuin aikaisemminkin" tai "Ei uskoisi, että täällä on ollut sota".
Niin juuri. Se pistää silmään aivan ensimmäisenä, vaikkei, niin kuin minä, olisikaan käynyt täällä aiemmin. Etteivät sodan jäljet näy. Etteivät talot ole raunioina. Etteivät sotilaat partioi kaduilla. Ja kymmenessä minuutissa pika-analyysi on valmis: Tämä kaupunki on toipunut sodasta.
Rehevyys tuntuu vain vahvistavan analyysini, appelsiini- ja sitruunapuut, palmut, agavet - jotka kaikki ovat seurausta Dubrovnikin ikivanhoista yhteyksistä subtrooppisiin alueisiin. Mutta vuorenrinteet näyttävät elottomilta, on kuin joku olisi järjestelmällisesti poiminut niiltä joka ainoan vihreän lehden, ruohonkorren ja havunneulasen ja jättänyt jälkeensä vain kuolleita, kuivuneita oksia.
Se ei kuitenkaan johdu sodasta, vaan kesällä roihunneista metsäpaloista. Ja samalla on lauennut muutama unohdettu miinakin. Siitä syystä turisteja kehotetaan pysyttelemään teillä ja kielletään ehdottomasti ylittämästä nykyisin jo harvinaisiksi käyneitä keltaisia varoitusnauhoja, joita on siellä täällä pitkin vuorenrinteitä.
Dubrovnik on eteläkroatialainen satamakaupunki ja sijaitsee kapealla rantakaistaleella, joka erottaa Bosnian itäisestä Adrianmerestä. Kaupunki on toiselta puolelta veden ja toiselta vuoren, Monte Sergion, ympäröimä, minkä johdosta sen talvet ovat leutoja ja kesät kuivia ja aurinkoisia. Unescon suojelema vanha Dubrovnik sijaitsee niemellä, ja sen ympärillä kohoavat 1 940 metriä pitkät muurit mahtavine torneineen. Pika-analyysi, saamani ensivaikutelma, pitää todellakin koko viikon ajan: Dubrovnik voi hyvin - hämmästyttävän hyvin. Siellä on jopa mahdollista elää kokonainen viikko törmäämättä minkäänlaisiin sodan jälkiin. Aurinkomatkat järjestää lentoja Suomesta lyhyen koekauden ajan lokakuun puoleenväliin saakka. Alustavien suunnitelmien mukaan seuraava kausi alkaa vuoden 1999 touko-kesäkuussa. Lukuun ottama elokuuta, lomakuukautta, jolloin italialaiset valtaavat kaupungin, siellä on edelleen reilusti tilaa.
Tajuan sen vasta paikan päällä. Että Dubrovnik on erilainen. Että turistilla on kenties tavallista suurempi vastuu matkustaessaan niin perinteikkääseen mutta kuitenkin kovia kokeneeseen paikkaan kuin Dubrovnikiin. Että on yritettävä ymmärtää, minne matkustaa. Todella paneuduttava matkakohteeseensa. Tämä ei ole mikään turistikompleksi vailla historiaa, pelkkä paikka, johon auringonjanoiset pohjoiseurooppalaiset pakenevat todellisuudelta. Onhan täälläkin aurinko, kuinkas muuten, ja merikin. Mutta Dubrovnikin voima piilee siinä, että täällä asuu tavallisia ihmisiä, että täältä on löydettävissä myös kulttuuri, dramaattinen historia, johon syventyä.
Ja lisäksi täällä on yhä tallella sodan muistomerkkejä, joiden avulla moni turisti saa ensimmäisen konkreettisen kosketuksensa Jugoslavian sotaan.
Meidän tapauksessamme yksi näistä konkreettisista sotamuistomerkeistä on tuhoutunut Hotel Libertas:
Sisällä aulassa on yksi ainoa valonlähde, yksinäinen hehkulamppu keskellä hämärää pimeyden merta. Ei minkäänlaista elämää tai liikettä, ei baarimikkoa ravintolassa, ei sortseihin ja muovisandaaleihin pukeutuneita turisteja. Vaimea kaiku: tip, tip, tip, tip, vesipisarat tipahtelevat lätäkköön. Jostain kaukaa kantautuu sähkökitaran ääni, muutama sointu.
- Olkaa hyvät ja katselkaa ympärillenne.
Vastaanotossa seisoskeleva mies, vahtimestari, heilauttaa ironisesti hymähtäen kättään kohti pimeyttä. Sieltä pitäsivät löytyä selvät sodan jalanjäljet.
Rappusia pitkin alas laskeutuminen tuntuu siksi pelottavalta. On kuin katselisin uudestaan elokuvaa Hohto. Muistuttikohan vahtimestari Jack Nicholsonia? Kammottava tunne johtuu siitä, etten ole koskaan aikaisemmin nähnyt tällaista hotellia.
Näin pimeää, näin suurta, näin kylmää, näin ... vihamielistä.
Vaellamme ohi vääntyneiden metallirakennelmien, valkoisten, kosteudesta sinivihreän kirjavien seinien, kiinni juuttuneiden hissinovien, seinissä pesivän homeen hajun, rikkiammuttujen ikkunoiden, kranaattien puhkomien seinien, pimeyden, ravintolan tuolirivistöjen, jotka tulenlieskat ovat nuolleet muodottomaksi mustaksi massaksi, tuulessa avautuvien ja sulkeutuvien ovien narinan, lasinsirpaleiden, lasinsirpaleiden ja lasinsirpaleiden.
Mutta: raiskatuista huoneista paljastuu jumalaisen kaunis näköala yli Adrianmeren.
Se tapahtui joulukuun kuudentena vuonna 1991. Jugoslavian liittoarmeija oli käynnistänyt Dubrovnikin miehityksen runsasta kuukautta aikaisemmin. Armeijan joukot linnoittautuivat vuorten korkeuksiin, mistä näki mainiosti koko kaupungin, ja valitsivat sieltä käsin rakennukset, joihin kohdistaa tulituksensa. Jugoslavia - idea eteläslaavilaisten kansojen yhteisestä valtiosta - oli juuri silloin käymässä läpi veristä hajoamistaan, mikä on ollut tiiviisti esillä meidänkin joukkotiedotusvälineissämme läpi koko 1990-luvun. Ensin irrottautui Slovenia ja sen jälkeen Kroatia. Ja sitäpä eivät Serbia ja Montenegro - se, mitä Jugoslaviasta tänä päivänä on jäljellä - halunneet hyväksyä. Kuudes joulukuuta muodostui jostain syystä koko kolme kuukautta kestäneen Dubrovnikin miehityksen raaimmaksi päiväksi. Sen jälkeen sota siirtyi pauhaamaan toisaalla.
Hotel Libertasin, jonka pimeillä käytävillä me paraikaa vaellamme, asuttivat Kroatian muista osista saapuneet pakolaiset, ja se joutui ankaran tykistötulituksen kohteeksi. Hotelli leimahti liekkeihin, ja eräässä YK:n raportissa sanotaan, että "on olemassa ääninauhoja, joista selviää, että Jugoslavian armeija yritti tietoisesti ampua kuolettavia laukauksia kohti palomiehiä".
Neljä heistä kuoli.
Rahassa mitattuna tulituksen hinnaksi kertyi 120 miljoonaa markkaa. Niin paljon maksaisi hotellin korjauttaminen. Mutta yli kaksikymmentä muutakin hotellia vaurioitui pahasti, kuten myös mittaamattoman arvokas vanha kaupunki. Nykyisin useimmat hotelleista ovat erinomaisessa kunnossa, ja suurin osa vanhasta kaupungistakin on saatu korjattua. Huonompi uutinen on, että miehityksen aikana sai YK:n arvioiden mukaan surmansa noin 80 siviiliä.
Mutta hei! Eikö tuholla kannattaisi ruveta rahastamaan? Me tapaamme myöhemmin ulkomaalaisen, joka selostaa innoissaan ja täysin vakavissaan, että Dubrovnikin pitäisi vaihtaa markkinointiperiaatteitaan ja satsata "combat tourismiin" - sotaturismiin.
- On vaikka kuinka paljon ihmisiä, jotka rakastavat aseita, miinoja ja räjähdyksiä, mies selittää liikeideaansa. Heitä voisi viedä sightseeingille.
Aikamme hotellin masentavassa pimeydessä vaellettuamme saavumme vihdoin paikkaan, josta kitaran ulvonta kaikuu läpi koko rakennuksen. Hävityksen keskellä entisessä konferenssihuoneessa istuvat 22-vuotias Mato ja 24-vuotias Lucigan. Heidän takanaan Adrianmeri huuhtoo rantaan aallon toisensa perään.
- Tunnetteko kostean kaakkoistuulen? Se on jugotuuli. Jokin siinä vaikuttaa Dubrovnikiin. Ihmiset masentuvat ja muuttuvat sisäänpäinkääntyneiksi, Lucigan selostaa kääntäen kasvonsa vastentahtoisesti jugojen suuntaan.
Ja koska kaupunki hänen mukaansa on jo valmiiksi "masentuneessa mielentilassa", ovat vaikutukset erityisen mittavat.
- Katso vaikka tavallista kadunmiestä. Sodan seurauksena hän kävelee ympäriinsä tyhjyyksiin tuijottaen, hän ei kohtaa vastaantulijoiden katseita, hän vain katsoo heidän lävitseen.
Ystävysten mielestä ongelma ratkeaisi, jos maahan tulisi lisää turisteja, aina vain enemmän. Ihmisiä, joiden kanssa jutella.
- Tarvitsemme kaupunkiimme iloisia kasvoja.
Sitten he haluavat puhua sodasta. Siitä, kuinka tärkeää on jättää se taakseen. Anteeksi antamisen merkityksestä. Siitä, ettei sotaa käyty kansojen vaan niiden johtajien välillä.
- Ei se ollut mikään belgradilaisen kitaristin ja minun välinen sota, kuvaa Lucigan. Ja lyhyen kroatiankielisen juttutuokion jälkeen kaverukset ovat yhtä mieltä:
- Sitä useimmat nuoret ajattelevat sodasta.
Kun minä sitten pitkän keskustelun jälkeen sanon hei hei ja rupean tekemään lähtöä, Lucigan tarttuu minua hihasta, hän haluaa sanoa jotain tärkeää, jotain, mitä hän on jo pitkään miettinyt:
- Kirjoita, että sota haavoitti Dubrovnikin sielua. Mutta ettei se ole tuhoutunut.
Kesällä Kroatia järkytti jalkapallomaailmaa nappaamalla pronssin MM-kilpailuissa. Pieni ja suhteellisen tuntematon Kroatia peittosi muun muassa Saksan, Hollannin ja Romanian. Joten kun Kroatia pelaa EM-karsintaottelun Irlantia vastaan vieraskentällä, me hakeudumme muistiinpanolehtiöllä ja kameroilla aseistautuneina kaupungin pubeihin, valmiina kohtaamaan kansallishuumaa, hysteerisiä faneja, lippuja ja kiljumista.
Pieneltä kapakkakadulta, jota paikalliset kutsuvat Bourbon Streetiksi, löydämme viimeinkin pubin, jossa katsellaan ottelua. Paikalla on meidän lisäksemme kolme kroaattia. Kroaatit heittävät tikkaa elektroniseen tauluun. Me katselemme jalkapalloa.
Kroatia häviää lopulta 0-2.
Eikä kukaan välitä.
Syitä voi olla moniakin. Mutta osaksi selitys voi löytyä historiasta. Siitä, että Dubrovnik on aina tuntenut jonkinlaista ylpeyttä, välimatkaa muihin vallan keskuksiin. Kaupunki, roomalaiselta nimeltään Ragusa, perustettiin luultavasti jo 600-luvun alussa, ja sen loistokausi osui 1400- ja 1500-luvuille, jolloin Dubrovnik oli Unkarin suojeluksen alainen itsenäinen tasavalta, jolla oli mahtava kauppalaivasto. Kauppiaat matkustivat Dubrovnikista Intiaan ja Amerikkaan, ja myöhemmin Dubrovnik oli ensimmäisiä, jotka tunnustivat Amerikan valtion.
Se oli myöskin kirjallisuuden, taiteen ja tieteen kulta-aikaa, mutta kriisit, jotka Välimeren alueen merenkulku seuraavien vuosisatojen aikana kohtasi, ravistelivat Dubrovnikia rajusti, ja niin alkoi pienen mutta pippurisen tasavallan alamäki. Vuonna 1667 maanjäristys tuhosi käytännöllisesti katsottuna koko kaupungin, jonka jälkeen se rakennettiin uudestaan, mutta tällä kertaa hyvin järjestelmälliseen barokkityyliin. Mutta alamäki jatkui edelleen: vuonna 1808 ranskalaiset valtasivat Dubrovnikin, ja kuuluisista diplomaattisista kyvyistään huolimatta tasavalta ei kyennyt pelastautumaan vaan menetti itsenäisyytensä, ja se liitettiin osaksi Illyrian provinssia. Napoleonin kukistumisen jälkeen Dubrovnikista tuli osa Habsburgien monarkiaa, ja kun Jugoslavian kuningaskunta luotiin vuonna 1918 seurauksena Itävalta-Unkarin luhistumisesta, liitettiin myös Dubrovnik tuohon uuteen monarkiaan.
Ja nykyisin se on siis osa itsenäistä Kroatiaa.
Jalkapallokokemuksemme siivittämänä lähdemme metsästämään Dubrovnikin yöelämää. Päivällinen vanhassa kaupungissa on aivan itsestään selvä ohjelmanumero, vaikka Aurinkomatkat jostain syystä tarjoaakin vain puolihoitomatkoja. Mikä tarkoittaa, että ihmiset maksavat hotelliruoasta, joka ei ole erityisen hyvää muttei huonoakaan, vaikka monet itse asiassa haluavat mieluummin mennä seikkailemaan vanhan kaupungin ravintoloihin. Sillä kaupungin sielu sijaitsee juuri siellä, muurien keskellä, siellähän se on sijainnut jo pitkälti yli vuosituhannen ajan. Nykyisin Ragusan kauppiaat myyvät ylellisiä länsimaisia merkkivaatteita ja sikakalliita Kroatiasta - tai Hrvatskasta, kuten maan nimi kuuluu heidän omalla kielellään - kertovia kirjoja. Ravintoloissa tarjoillaan meren herkkuja melko lailla samaan hintaan kuin Suomessa.
Sillä kukaan älköön luulko, että Kroatiassa olisi jotenkin erityisen halpaa.
Niin, onhan kroatialainen olut toki edullista (ravintolassa puoli litraa 10-15 mk), mutta sitä lukuun ottamatta turistien elinkustannukset ovat hyvinkin lähellä suomalaista hintatasoa - yllättävää sinänsä.
Toisaalta kaikki parit, jotka nauttivat päivällistään jollakin viihtyisistä, kapeista kujista, joilta stressi ei vielä ole löytänyt jalansijaa, ovat sitä mieltä, että kaikkialla ilmassa leijuva romantiikan henkäys tasoittaa suhteellisen kalliita hintoja. Portaat, mukulakivet, sitruspuut, autojen puuttuminen, hämärä valaistus ja aivan vieressä kohoavat arkkitehtoniset suurteokset luovat tunnelmaa.
Minähän en nimittäin usko sotaturismiin. Panostakaa mieluummin romantiikkaan.
Sänkinaamaisen, halpaa kroatialaista viiniä kittaavan valokuvaajani katseleminen sitä vastoin ei ole niin kovin romanttista - me jatkamme matkaa.
Uutuuttaan kimalteleva disko. Suuri maailma on saapunut Dubrovnikiin. Sisäänpääsymaksu on vaatimattomat 80 markkaa, johon sisältyy myös vaatteiden säilytys.
Ja mitäköhän sisäänpääsymaksua vastaan saa?
Ei ainoatakaan drinkkiä, vain neljästä kuuteen tuntia loputonta kärsimystä valtavassa ulkoilmadiskossa, jonka taustavoimina häärivät italialaiset liikemiehet. Siksi kaikki pitää tehdä italialaiseen tyyliin.
Säyseää, pateettista euroteknoa, lavat pullollaan pseudoseksikkäitä tanssijoita ja tanssilattialla yli tuhat pomppivaa kroatialaista.
Mikä panee minut ajattelemaan: eivätkö kroatialaiset ansaitsisi jotain parempaa?
Walkie-talkie -lähettimin varustetut järjestysmiehet ajavat pois kaikki, jotka uskaltautuvat istumaan tyhjien pöytien ympärille tai johonkin harvoista sohvista - muita istuimia ei diskossa olekaan.
- Se on varattu, häipykää.
Tunnit kuluvat. Kaikki seisoskelevat tyhjien pöytien ympärillä, mutta kukaan ei uskalla istuutua. Minä rohkaistun yrittämään.
- Se on varattu, häipykää.
Mutta koska vastaan englanniksi - ulkomaalainen! - minä saan armosta istahtaa muutamaksi minuutiksi erään sohvan laitimmaiseen nurkkaan. Kunnes eräs VIP-pariskunta todellakin ilmestyy paikalle. Vanhahko mies, liikemies?, ja nuori nainen, miehen tyhjä katse liimautuu lavalla tanssiviin vähäpukeisiin naisiin ja pysyy heissä siihen saakka, kunnes me lähdemme takaisin hotellille.
Valitan. Dubrovnikin yöelämällä ei tosiaankaan voi houkutella turisteja. Sitä mieltä ovat myös kroatialaiset. Eräänä päivänä tapaamme Ninon yhdellä Dubrovnikin saariston kauniista saarista. Hän on täydessä touhussa kuvaamassa lomailevia sloveeneja, joita opas yrittää saada innostumaan riehakkailla laululeikeillä vain, jotta heidän olemisensa näyttäisi mahdollisimman hauskalta filmillä.
- Juuri yöelämä on Dubrovnikin ongelma. Meillä on koskemattomia rantoja ja upeita metsiä, tilaa vaikka muille jakaa, muttei lainkaan yöelämää. Kanariansaarilla ei ole enää mitään koskematonta, mutta siellä on yöelämää. Arvatkaa, kuka saa turistit ja heidän rahansa? hän kysyy aavistus katkeruutta äänessään.
Lueskelen vanhaa Dubrovnikista kertovaa opaskirjasta, joka on painettu vuonna 1966, ja tartun erääseen kappaleeseen:
"Trebinjen pieni ja maalauksellinen kaupunki lukuisine itämaisine piirteineen ja muurien ympäröimine vanhoinen kaupunginosineen on Dubrovnikissa lomailevien pidetty retkikohde. Täällä on moskeija sekä vanhoja islamilaisia patriisitaloja."
Moskeija? Itämaisia piirteitä?
Minä olen aivan myyty ja ostan itselleni kartan, josta löydänkin Trebinjen, kolmekymmentä kilometriä Dubrovnikista. Lasten leikkiä siis, nopea retki vain, pikku piknik.
Hotellin vastaanottoneiti tuijottaa minua hetken ja puhkeaa sitten nauramaan, nauraa hekottamaan, ja huutaa paikalle kaksi työtoveriaan. Tulkaa tekin katsomaan clownia!
He ryhtyvät selittämään tyynen rauhallisesti; ei Trebinjeen matkusteta. Kukaan ei matkusta Trebinjeen, koska kukaan ei halua matkustaa Trebinjeen. Kukaan ei ylipäätään halua matkustaa itään päin.
Ei, vaikka Dubrovnikin alue sijaitsee puristuksissa vuoren ja meren välissä, paikoitellen rantakaistale ei ole kuin vajaan kilometrin levyinen. Luulisi, että sieltä halutaan joskus liikkua jonnekin.
- Etkö sinä ymmärrä, että Trebinje kuuluu itään je me kuulumme länteen. Me emme halua olla missään tekemisissä heidän kanssaan.
Kahdeksan vuotta sitten hotellista olisi ilomielin järjestetty retki Trebinjen kaupunkiin. Mutta muistaakohan vastaanottovirkailija edes sitä aikaa?
Trebinje kuuluu Bosnian serbiosaan, ja raja, joka entisessä Jugoslaviassa oli merkitty vain vaatimattomalla tienviitalla, on nykyisin suljettu, ja sitä vartioivat kroaatit, espanjalaiset NATO-sotilaat ja serbit.
Hotellin henkilökunta vannottaa meitä ostamaan trebinjeläistä juustoa, todisteeksi, mikäli pääsemme rajan yli, sillä Trebinje muodostuu nyt meille suoranaiseksi päähänpinttymäksi.
Haastattelemme erästä YK:n sotilastarkkailijaa, joka sanoo, ettei voi auttaa meitä rajan yli. Mutta voimmehan me aina yrittää ajaa rajalle, hän on kuullut, että jotkut toiselta puolelta tulevat Bosnian serbit ovat joskus päässeet yli.
Me siis ajelemme kohti bosnialaisvuoria, kun meidät yhtäkkiä pysäyttää viheliäinen puomi, kolme sotilasta ja raivoava susikoira.
Mitkään vastaväitteet eivät auta, luonnollisestikaan.
Palaamme Dubrovnikiin, missä tapaamme kroatialaisen yhteysupseerin, majuri Miso Mihosevicin, joka tuntuu yhä sotivan - tosin nykyisin omassa toimistossaan.
- Maailman täytyy varoa serbejä. Jos serbit ovat sitä mieltä, että Helsingissä on serbejä, kuuluu Suomikin pian heidän mielestään Suur-Serbiaan.
Ja kuinkahan on sitten Trebinjen laita, pääsemmekö me rajan yli?
- Ette, ette ja vielä kerran ette. Raja on suljettu. Meillä ei ole minkäänlaisia yhteyksiä Bosnian serbitasavaltaan.
Ja sitten hän lisää:
- Voit muuttaa sääntöjä sitten, kun olet presidentti.
Joten siihen saakka saamme unohtaa Trebinjen, ja Dubrovnikin ohut rantakaistale pysyy edelleen täysin eristyksissä etelästä (Montenegro, vihollinen) ja idästä päin (Bosnian serbit, hekin vihollisia), ja pohjoispuolelta sen on erottanut emämaastaan Kroatiasta jo vuosisatojen ajan kapea bosnialaisvyöhyke - jonka läpi kroaatit kylläkin saavat kulkea vapaasti.
Tällaisessa tilanteessa on täysin ymmärrettävää, että ihmiset luovat kaihoisia silmäyksiä turisteihin.
Sillä, kuten Lucigan sanoi Hotel Libertasissa: täällä tarvitaan iloisia kasvoja.