Klassinen TV-sarja Charlien enkelit alkaa näyttämällä, kuinka kolme avutonta naispoliisia hortoilee ympäriinsä suorittamassa tehtäviä, jotka ovat heille aivan liian yksinkertaisia. Möreä miesääni kertoilee naisista ja heidän sähläilyistään, kunnes lopulta päätyy ratkaisuun, maailmankuuluun sitaattiin "…but I took them away from all that, and now they work for me. And my name (luova tauko)… is Charlie."
Meidän Charliemme on nimeltään Roope. Hän on vienyt meidät pois "siitä kaikesta". Työelämän rasituksista, sähläyksestä, kodin ihanasta mutta väliin sietämättömästä turvallisuudesta.
Juuri siitä syystä minä istun tällä hetkellä kajakissa tarkkailemassa kilpikonnaa. Kilpikonna ui. Katsellessani sitä näen samalla mielessäni säilyketölkin. Turtle soup -säilyketölkin, joka lojui viisitoista vuotta entisen partiokoloni keittiönkaapissa. Havaintoni herättää useita kysymyksiä:
Miten kilpikonnista tehdään keittoa?
Miksi kilpikonnista tehdään keittoa?
Missä me olemme?
Miksi Charlie (Roope) on tuonut meidät juuri tänne?
Ympärilläni avautuvaa vesistöä kutsutaan nimellä Sea of Cortez (Golfo de California). Maa on Meksiko.
Seurueessamme on yhteensä kolme kundia plus Roope. Olemme kolmenkymmenen korvilla koko sakki. Roope on ulkoilmaelämän asiantuntija, minkä lisäksi hän on myös vanha kaveri, mutta ennen kaikkea hän kuuluu siihen yhä harvinaisemmaksi käyvään ihmislajiin, joka järjestelee asioita vapaaehtoisesti.
Me kysyimme häneltä, mihin marras-joulukuussa kannattaisi matkustaa, jotta pääsisi kokemaan luontoelämyksiä miellyttävässä ilmanalassa. Halusimme johonkin sivilisaation ulottumattomissa olevaan rauhalliseen ja kauniiseen paikkaan.
Minä yritin olla avuksi ja ehdotin Moldaviaa. Matkatoverini huokasivat.
Charlie mietti asiaa muutaman kuukauden ajan.
Sitten hän sanoi: Baja California.
Kilpikonna ui määrätietoisesti eteenpäin, kauemmas kajakista. Sen voimakkaista vedoista huomaa, että se ui henkensä edestä. Se on vaarassa kuolla sukupuuttoon. Se tietää, kuinka käy, jos ryhtyy veljeilemään ihmisten kanssa.
Silloin joutuu säilykekeitoksi. Ja jää viideksitoista vuodeksi kaappiin lojumaan.
Baja California on pitkulainen niemimaa, joka sijaitsee Kalifornian eteläpuolella, rajan toisella puolen. Se on pituudeltaan Suomen kokoinen, suhteellisen hyvinvoiva Meksikoon kuuluva alue, jolla on tiiviit yhteydet USA:han, minkä lisäksi se on suurelta osin asuttamaton luontoparatiisi.
Me tulimme tänne Los Angelesin kautta. Olen sulkenut pois mielestäni kaikki siihen liittyvät muistikuvat. Muiden siinä kaupungissa vierailevien olisi syytä tehdä samoin.
Yksi epäolennainen yksityiskohta on kuitenkin jäljellä, älä kysy miksi:
TV-mainoksessa näkyy kaksi poikavauvaa, jotka leikkivät toistensa leluilla. He ovat ilmeisesti jommankumman kotona. Toinen lapsista on vilustunut. Hän aivastelee ja niiskuttaa. Kuluu muutama sekunti, ja sitten, vihdoinkin, flunssainen vauva lähtee kotiin.
Entä mitä tekee terveen vauvan äiti? Mitä terveiden vauvojen äitien pitäisi AINA tehdä?
Hän ottaa esiin suihkeen. Hän suihkauttaa sulavaliikkeisesti special formulaa kaikkiin saastuneisiin leluihin, hän tappaa oudot ja uhkaavat bakteerit, joita tuo lähestulkoon spitaalinen lapsivieras on kuljettanut heidän kotiinsa.
Hän suojelee lastaan ja perhettään.
Hän suojelee heidän elämäntapaansa, their way of living.
Täsmälleen niin kuin valkoinen mies on tehnyt kautta aikojen.
Sitten hänen terve poikalapsensa voi elää tietoisena siitä, että häntä ympäröivät ihmiset, jotka ovat valmiita tekemään mitä tahansa hänen suojelemisekseen.
On vastatuuli. Vaikuttaa siltä kuin minä olisin ainoa, joka kärsii siitä. Roopen peräsin hajosi heti alkumetreillä, mutta siitä huolimatta hänen kajakkinsa halkoo veden pintaa suoralinjaisesti poiketen kurssistaan vain sentin tuolloin, toisen tällöin. Hänen sanojensa mukaan menetetyn peräsimen voi korvata nojaamalla vartaloaan oikealla tavalla juuri oikealla hetkellä. Lukemalla aaltoja ja virtauksia ja mukauttamalla sitten melan ja vartalon asennon niihin sopiviksi.
Hän sanoo, ettei se ole kovinkaan vaikeaa.
Päätän, että minun jaloin ohjattava peräsimeni saa luvan kestää koko matkan ajan.
Toinen matkaseuralaisistani on nimeltään Martin. Hän on kirurgi ja harrastaa koti-Suomessa ihmisten korjailemista. Vaikka se on kylläkin vain hänen ammattinsa. Paljon tärkeämpää on, että hän on yksi aikojemme parhaista tarinankertojista. Kun on viettänyt muutaman viikon hänen seurassaan, alkaa ihmetellä, mihin kaunokirjallisuutta, televisiota, elokuvia tai Internetiä oikeastaan tarvitaan. Martinissa luulisi olevan kylliksi. Itse hän kuitenkin sanoo lukevansa 300-400 amerikkalaista dekkaria vuodessa.
Kolmas kaveri on nimeltään Olli. Hän on graafinen suunnittelija. Menestyvä sellainen. Hän työskentelee Lontoossa ja New Yorkissa. Mutta kuten niin monen meistä ovat hänenkin aivonsa jakaantuneet kahtia. Levottomuuden alkaessa vaivata eräänä iltapäivänä, kun makaamme hiekkarannalla odottamassa myrskyn laantumista, hän näyttää yhtäkkiä erittäin kiireiseltä ja keskittyneeltä. Hän ähertää ja puhertaa kaikessa hiljaisuudessa.
Mitä hän mahtaa tehdä?
Hän piirtää hiekkaan jättimäistä miehen sukupuolielintä. Kaiken kukkuraksi siten, että se kietoutuu minun ympärilleni siinä rannalla maatessani. Peniksestä tulee vähintään kymmenen metriä pitkä.
Sitten Olli istuutuu. Hän sanoo odottavansa, että yli lentävä lentokone huomaisi hänen taideteoksensa.
Melominen tarkoittaa sitä, että muuttuu itse osaksi elementtiä. Aivan kuten Bajan merikilpikonnat. Ne viettävät itse asiassa koko elämänsä vedessä, lukuun ottamatta sitä, että naaraspuoliset kilpikonnat ryömivät ylös hiekkarannalle munimaan. Jotkut kilpikonnat ovat jopa uineet Tyynenmeren yli. Yritämme matkia niitä. Sitkeän itsepintaisesti kastamme pidennettyjä eviämme veteen, vasen-oikea-vasen-oikea. Liikkeestä tulee niin automaattinen, ettei sitä tarvitse edes ajatella. Ajatukset saavat harhailla omia teitään, sillä vaikka seurueeseemme kuuluu neljä jäsentä, emme juurikaan keskustele meloessamme. Menneisyyden tapahtumat, pienemmät ja suuremmat kokonaisuudet, useimmiten muistamisen arvoisimmat yksityiskohdat pulpahtavat mieleen, pyörivät ajatuksissa muutaman minuutin ajan ja väistyvät sitten antaakseen tilaa seuraavalle palaselle elämästä. Lopulta pienistä osista muodostuu pitkiä päiväuniketjuja, joilla ei ole kiinteää muotoa eikä rakennetta. Ja kun pidän tauon siinä vedessä ajelehtiessani, nojaudun selkänojaa vasten, annan käsieni valua haaleaan veteen, suljen silmäni ja käännän kasvoni kohti aurinkoa, joka tuntuu koko ajan paistavan lakipisteestään, annan kajakin kulkea aaltojen ja virtausten vietävänä, annan sen keinahdella hiljaa minne se ikinä haluaakin.
Tällaista se on. Tällaista sen pitääkin olla.
Kilpikonnan elämän.
Roope (Charlie) sanoo, että nyt riittää tältä päivältä. Että nyt on aika pystyttää leiri. Meillä on kajakeissa mukanamme viikoksi tarvittavat varusteet. Teltat, makuupussit, vaihtovaatteet, ruokaa ja juomavettä. Meksikossa kun olemme, meidän oli tarkoitus varata matkaan myös tequilaa, mutta käy ilmi, että Olli ja Roope ovat hankkineet sen sijaan kyläkaupasta pullollisen Seagramsia (7 Year Crown). Mausta päätellen se on yksi maailman vastenmielisimmistä viskilaaduista.
Sellaista ostopäätöstä ei pysty selittämään minkäänlaisella inhimillisellä logiikalla.
Martin ja minä haluamme asettaa Ollin vastuuseen (mutta emme Roopea, koska Roope on Charlie, eikä Charliesta voi sanoa pahaa sanaa). Olli kuitenkin kohauttaa vain välinpitämättömänä hartioitaan ja sanoo:
- Turpa kiinni, minä en tykkää tequilasta.
7 Year Crown.
Niin siinä käy, kun väärille ihmisille annetaan liikaa vastuuta.
Me levitämme makuualustat ja asetumme täysin omassa rauhassamme makuulle hiekkarannalle suojaisaan paikkaan. Näemme silmiemme edessä aavan turkoosina sädehtivän meren, jyrkän ja kallioisen rantaviivan järkkymättömänä pauhaavien aaltojen muovaamine luolineen ja kielekkeineen, hiekkarantoja, pitkiä hiekkarantoja, ja joka puolella kuin juhlavan korkeina pylväinä määrättömästi - kaktuksia.
Mitä sellaisessa tilanteessa voi sanoa? Kuinka voi ilmaista totaalisen ihastuksensa luonnon ihmeiden edessä?
- Vittu, miten siistii.
Niin runollisia miehet osaavat olla.
Myös meidän takanamme on kaktusmetsä. Se on tutkittava. Pian Roope ja minä kävelemme ympäriinsä viiden tai kuuden metrin korkuisten kaktusten keskellä. Miten jokin voikin kasvaa niin korkeaksi ja vihreäksi näin kuivassa ilmastossa? Kaikkein hämmästyttävin ilmiö löytyy kuitenkin maasta. Me näemme kuivuneita kaktusten runkojen jäännöksiä, onttoja keppejä, joihin on kaivertunut säännöllisenä toistuva kuvio. Löytö on mitä merkityksellisin. Se tarkoittaa, että kaktuksen sisällä on puinen runko. Että kaktuksessa olevaa puuainesta voi käyttää polttopuuna.
Ylitsemme pyyhkäisee katkeruuden aalto kouluviranomaisia kohtaan.
Kysymme toisiltamme: Millä sivulla peruskoulun biologiankirjassa kerrottiin, että joillain kaktuksilla on runko?
Kaktusten lisäksi näemme ainoastaan omalaatuisia piikikkäitä pensaita. Muualla on pelkkää hiekkaa. Puoliaavikkoa. Ja käärmeiden jälkiä. Kello lähestyy kuutta. Aurinko on laskemassa. Kuu on jo noussut taivaalle. Tuulee kevyesti. Kauempaa kuuluu meren kohinaa.
Mielessäni on vain yksi ajatus. Tännekö, kaktusmetsään, meksikolainen muchacho (poika) tuo muchachansa (tytön) romanttiselle kävelylle tarkoituksenaan saada kietoa kätensä tämän hartioiden ympärille?
Viehättävä ajatus. Tuntuu siltä kuin me alkaisimme ymmärtää meksikolaista kulttuuria.
Avaamme tortillapakkauksen. Roope asettaa avatun pakkauksen viereen kaksi purkillista tonnikalaa ja siirappipullon. Olkaa hyvät. Joudumme välittömästi etsimään vastausta suuriin kysymyksiin: Pitäisikö tortilla syödä sellaisenaan vai värjätä se kullankeltaiseksi muutamalla ruiskauksella siirappia? Pitäisikö sille kenties levittää tonnikalaa ja syödä se pizzan tapaan?
Vai pitäisikö heittäytyä saman tien suureelliseksi ja panna tortillalle sekä tonnikalaa että siirappia, tehdä eräänlainen luksustortilla, tortilla de lujo, kääriä se rullalle ja haukata kerralla niin suuri pala kuin mahdollista?
En tiedä, vaikeita kysymyksiä. Mutta yhden asian tiedän. Neljä nuorta miestä havaitsi nopeasti, että omaa tonnikalaosuuttaan on syytä puolustaa määrätietoisin ottein.
Kellon lähestyessä seitsemää miljardit valaisevat lyhdyt peittävät taivaankannen. Kukaan ei sano, että täällä on siistii, niinkään arvoväritteinen sana ei enää riitä. Makaamme suu apposen ammollaan ja tuijotamme ylöspäin. Kuunvalo heittää syviä varjoja, hiekka muuttuu hopeanharmaaksi ja meri kimaltelevan mustaksi, tuuli on tyyntynyt.
Nukumme teltoissa pareittain. Kello on hädin tuskin seitsemän, kun me kömmimme makuupusseihimme. Milloinhan sitä on viimeksi mennyt nukkumaan seitsemältä illalla, ja kaiken lisäksi mielellään, koska se tuntuu niin oikealta, niin ihanalta?
Viisitoista vuotta sitten? Vauvana?
Tai ehkei yksinkertaisesti koskaan?
Täytyykö toden totta lentää Los Angelesiin, matkustaa sieltä bussilla Tijuanan rajakaupunkiin ja istua vielä kuusitoista tuntia bussissa, joka köröttelee pitkin Baja Californian poikki kiemurtelevaa maantietä, vuokrata sitten Mulegén kylän tuntumasta pari kajakkia ja meloa erämaan uumeniin, jotta voisi kaiken päätteeksi mennä hyvällä omallatunnolla nukkumaan seitsemältä illalla?
Jos näin on, niin mitä se kertoo meistä? Entä maailmasta, jossa me elämme?
Näen unta siitä, että Olli ja minä olemme pukeutuneet englantilaisiksi lordeiksi, meillä on peruukit ja kaikki, ja että me juoksemme ympäri kasvitieteellistä puutarhaa. Sen jälkeen me matkustamme trolleybussilla.
Martin sanoo, että uneni on täysin normaali.
Tuuli muuttuu yleensä iltapäivällä kovemmaksi, siksi on viisainta lähteä liikkeelle aikaisin aamulla. Me istumme kajakeissamme jo ennen kuutta, ennen auringonnousua, maha taas muutamalla tortillalla täytettynä, ja melomme nöyrän hiljaisuuden vallitessa keskellä pimeyttä. Nöyrän siksi, ettemme kuule lainkaan muita ääniä, me olemme aivan yksin, jopa meri on yhä levolla vastasilitettynä, tyynenä, pehmeänä, valmiina kuljettamaan meitä eteenpäin. Me koetamme meloa niin pehmeästi kuin mahdollista, kuuluu vain vaimea plopsahdus, kun mela uppoaa veteen, ja hiljaista ropinaa, kun se nousee taas ylös. Meitä johdattavat samat taivaalla tuikkivat tähdet, jotka lähes kaksitoista tuntia aiemmin toivottivat meille hyvää yötä.
Tällaisista hetkistä muodostuvat voimakkaimmat muistikuvat, joita minulle on matkasta jäänyt.
Edessäni erottuu kolme tummaa hahmoa, jotka liukuvat äänettömästi pitkin veden pintaa. Kalalokki lepää ilmassa meidän yläpuolellamme. Ensimmäinen valon kajastus - hennon violetti siveltimen pyyhkäisy - ilmestyy takanamme purjehtivaan pilveen. Aurinko nousee pian.
Jos nyt kuulisin matkapuhelimen pärähtävän soimaan…
Kuusi tuntia myöhemmin vihaan matkatovereitani. Me melomme, melomme ja melomme. Nopeasti, tehokkaasti, aivan kuin kilpailisimme. Fyysisellä suorituksella ei tunnu olevan minkäänlaista vaikutusta kehenkään. Kukaan ei edes mainitse ruokataukoa. Olen joutunut sissileirille kolmen mielipuolen kanssa! Ja kun me lopulta nousemme maihin ja syömme, emme saakaan sitä luvattua vatsan täyttävää puuroa, jota olen kaivannut, josta olen haaveillut, vaan - tortilloja.
Puolta tuntia ja muutamaa tortilla de lujoa myöhemmin näen maailman toisessa valossa.
Mikä loistoloma! Ja millainen matkaseura, pohjoisen pallonpuoliskon parasta porukkaa!
Samalla lupaan itselleni, etten koskaan enää kiukustu ihmisille, jotka muuttuvat sietämättömiksi, kun nälkä ottaa vallan ja verensokeri laskee.
Illalla istumme kivisellä rannalla, ajopuut ja kaktuksenrungot ruokkivat nuotiota ja kallion reunamilla kököttää parvittain pelikaaneja kuuntelemassa Martinin tarinointia. Ne saavat meidän kanssamme kuulla ystävästä, jonka piti liftata kalsarisillaan Floridasta Kanadaan (hänen autonsa varastettiin sillä aikaa, kun hän oli meressä uimassa, kuinkas muuten). Kertomus jättää meidät sanattomiksi, mutta vedestä kuuluu loiskaus ja:
- Oink, oink, oink, oink!
Naurava hylkeenpää. Hyvää päivää vain teille, pellet, se tuntuu sanovan, tuijottaa meitä hetken, sulkeltaa sitten takaisin mereen ja katoaa äänettömästi kohti etelää.
Teltassa nukahdan keskelle harmonisinta konserttia, mitä kuvitella saattaa. Rantaan iskevien aaltojen kohinaan ja rapinaan, joka kuuluu, kun Martin kääntää yhä uuden sivun viimeisimmästä murhapokkaristaan.
Seuraavana aamuna käyskentelemme vain muutaman sadan metrin päässä rannasta keskustelemassa päivän reitistä, kun Roope huudahtaa:
- Delfiinejä!
Ne ilmestyvät esiin merestä ääntäkään päästämättä musta pinta auringossa välkehtien, tekevät ilmassa täydellisen kaaren ja katoavat taas ilman pienintäkään loiskahdusta. Sitten ilmestyy seuraava ryhmä. Välillä kolme-neljä kerrallaan. Välillä vain yksi. Mutta aina rytmissä, rikkumattomassa tasapainossa. Ne antavat uuden ulottuvuuden sen tapaisille sanoille kuin sulavaliikkeinen.
Olli pääsee kärryille nopeimmin. Hän meloo lähemmäs, viiden metrin päähän parvesta. Sillä ne haluavat selvästikin johdattaa meidät jonnekin, me melomme niiden perässä lähes varttitunnin ajan, mutta olemme pitemmän päälle liian hitaita niille, ja lopulta heidän Johtajansa hyppää ilmaan, korkeammalle kuin yleensä, se on heidän viimeinen jäähyväisensä pohjoisen pojille.
Sellainen näky nostattaa kyyneleet silmiin.
Vaikka ei sitä koskaan tunnustaisi.
Suurimman osan päivästä melomme myötätuuleen, aallot ovat ottaneet vauhtia lähes tuhannen kilometrin matkalta ja me keskitymme melomaan aallon harjalle ja liukumaan sen mukana alas, ja koska jopa ohjekirjassani lukee, että aallolla ratsastaessa on luvallista huutaa "yeeehaaa" minä myös teen niin, ja elämä paratiisissa on entistäkin täydellisempää kun me pidämme lounastauon ja Martin ottaa esiin snorklausvälineensä, ja pian minäkin polskuttelen ympäriinsä valtavassa akvaariossa, jonka kalat sädehtivät kaikissa sateenkaaren väreissä ja jossa kuuluu jatkuvasti toistuvaa naksahtelevaa ääntä, snap-crackle-pop rice-crispies, ääni tulee avautuvista ja sulkeutuvista simpukoista, ja jos joku nyt tiedustelisi minulta elämän tarkoitusta, vastaisin epäröimättä, että elämän tarkoitus on se että laittaa jalkaansa räpylät ja naamalleen snorkkelin Baja Californian itärannikolla ja ajelehtii sitten vedessä sammakon lailla - ja vain katselee.
Tänään on Martinin nimipäivä. Nuotio. Punaviiniä. Niin paljon, että päässä alkaa keinua. Merivedessä keitettyä pastaa peruna-maissi-sipuli-papukastikkeen kera. Illan vihan kohteena ovat konsultit, säästötoimenpiteet ja byrokratiakapitalismi. Olemme kaikesta yhtä mieltä. Nuo kolme ilmiötä uhkaavat tuhota yhteiskuntamme. Yllytämme toisemme arvaamattomiin ulottuvuuksiin.
Martin kertoo vanhuksesta, joka oli tarkoitus lähettää kotiin sairaalasta, kotona kun oli aviomies, joka pystyi huolehtimaan hänestä. Siellähän hän tottakai halusi olla. Omassa kodissaan. Mutta koska asunnossa oli hankala kynnys, piti se ensin poistaa. Eikä sellaista taas saa tehdä kilpailuttamatta urakkaa ensin kolmessa eri remonttifirmassa (EU:n säädöksiä). Ja aivan oikein: yksi firmoista lupasi suorittaa työn muutamaa tuhatlappusta halvemmalla kuin muut. Ongelmana oli vain se, että byrokratiaan kului aikaa puoli vuotta, ja koko sen ajan vanhus makasi sairaalassa unelmoimassa kotiinpääsystä.
Ja yhteiskunta maksoi sairaalalaskun.
Päivän ja vielä seuraavankin päivän ajan jyrkkiä kallioita ja riuttoja, jotka vuorottelevat oikealla puolella olevien hiekkarantojen kanssa, sivutuulta tai myötätuulta, aurinkoa, jatkuvaa vedenjuontia, kaikki alkaa sujua rutiinilla, lomailu, ympärivuorokautinen paskanjauhaminen, silloin tällöin näemme kalastajia jotka ohittavat meidät moottoriveneillään, he vilkuttavat ystävällisesti matkan päästä, mutta Martin sanoo että tämä on yksi käytetyimmistä huumeiden salakuljetusväylistä USA:han, joten ajatelkaapa sitä, ja nyt aiomme kiertää hurjan ja petollisen niemenkärjen, Punta Pulpiton, oman Cape Fearimme, mutta kun olemme ihan lähellä Roope sanoo että ei tule mitään, kallioita ympäröivät pyörteet ovat liian rajuja ja arvaamattomia tällaisella myrskyllä, moni meloja ja merimies on menettänyt pelin juuri täällä, vai niin vai niin sanomme Olli ja minä, jotka emme itse asiassa ole havainneet minkäänlaista vaaraa, ja me suuntaamme kajakkimme kohti pisintä hiekkarantaa jonka olen eläessäni nähnyt - ja se on tyhjä ja autio ja upean näköinen. Roope lähestyy maata ensimmäisenä ja kaikki sujuu kuin leikki, mutta yhtäkkiä ristikkäisaallot vievät hänet mennessään ja hän ajautuu vastustamattomalla voimalla kohti länttä, hän kuitenkin kääntää kajakkinsa tyylikkäästi aaltoa vasten, odottaa että se menee ohi ja hyppää maihin, ja sitten on Martinin vuoro tehdä samoin, minkä jälkeen on minun vuoroni ja tämähän on helppoa, aallot tosin vaahtoavat aivan hirvittävästi, mutta virta vie joka tapauksessa rantaan päin, antaa siis liukua sinne vain, mutta yhtäkkiä nykäisee, minä sinkoudun oikealle, kohoan ilmaan, ja sitten olenkin jo vedessä ja kun nousen seisomaan, kajakki tömähtää suoraan jalkaani ja mustelmasta tulee valtava, ja sitten on Ollin vuoro, hän tuntuu hallitsevan tilanteen, mutta yhtäkkiä hänen kajakkinsa perä nousee ilmaan ja keula porautuu samanaikaisesti tykinkuulan voimalla hiekkapohjaan kun taas aallot työntävät kajakkia eteenpäin ja eteenpäin, ja hiekkaan porautuminen kestää hyvän aikaa ("kahdeksan sekuntia" Ollin sanojen mukaan), kunnes koko komeus lopulta romahtaa kasaan.
Taas yksi mies yli laidan.
Olli ja minä huudamme yeeehaaa.
Sitten alamme heitellä frisbeetä.
Lopetamme sen, kun Olli-delfiini suorittaa uhkarohkean sukelluksen karkuteillä olevan frisbeen perään. Hän laskeutuu maahan rintakehä edellä.
Sen jälkeen hänen kylkiluitaan pakottaa kuukauden ajan.
Aikaisin seuraavana aamuna teemme uuden yrityksen Cape Fearin valloittamiseksi. Tuulee raivoisasti. Aallot näyttävät tappelevilta pikkulapsilta. Ne heittelevät meitä sinne tänne täysin sattumanvaraisesti, ilman minkäänlaista säännönmukaisuutta, ja sellainen aallokko on melojalle usein kaikkein hankalin. Yritämme kiertää niemenkärjen kauempaa ulapalta, mutta siellä aallot kasvavat aivan uskomattomiin mittasuhteisiin, vaatii kaiken keskittymiskyvyn ja energian yrittää pitää keula kohtisuoraan aaltoja vasten, muut katoavat vähän väliä näkyvistä, he joutuvat aaltojen kitaan, ja kun olen korkealla hirviömäisen aallon harjalla tuijotan alaspäin neljän metrin päässä häämöttävään mustaan tyhjyyteen, aallonpohjaan, ja ensimmäistä kertaa minua pelottaa, pelottaa toden teolla, sillä mitä tapahtuu, jos kajakkini nyt menee nurin? Paiskaudunko minä vasten kallioita? Ehtiikö kukaan heittää minulle köyttä?
Odotamme sanaakaan sanomatta, odotamme että Roope tulee kertomaan, millaista tässä arvaamattomassa aallokossa on meloa myötätuuleen (tuuli muuttuu myötäiseksi heti niemenkärjen toisella puolen), hän palaakin pian ja sanoo, että pojat, pojat, riski on liian suuri, joten ei muuta kuin takaisin hiekkarannalle, ja jäämme sinne vielä kahdeksi vuorokaudeksi, koska myrsky vain jatkuu jatkumistaan, mikä tarkoittaa sitä, että me emme tule saavuttamaan määränpäätämme mutta myös sitä, että me saamme loikoilla neljän kilometrin mittaisella autiolla hiekkarannalla, syödä tortilloja ja pastaa ja juoda 7 Year Crownia ja vain olla… ja olla… ja olla…
Eikä minulla - rehellisesti sanottuna - ole mitään sitä vastaan.