23-vuotias herätetään joka aamu kello viisi. Sellin koko on 2 x 4 metriä, ja se on enemmän tai vähemmän valaistu koko vuorokauden ympäri. Koska hänen on pakko nukkua alushoususillaan, kova patja ja karhea viltti aiheuttavat hänelle palovammoja, jos hän ei makaa paikoillaan.
Hän viettää 23 tuntia vuorokaudesta yksin sellissään. 24. tunnin hän saa viettää kävellen (yksin) tyhjässä huoneessa siten, että askeleet muodostavat kahdeksikon. Ulkoilu on erittäin harvinaista. Hän voi toivoa kirjoja luettavakseen, mutta ei saa lukea sanomalehtiä. Hänellä ei saa olla ainuttakaan henkilökohtaista tavaraa sellissään.
Jos hän yrittää mennä makuulle päivän aikana, vartijat, jotka eivät saa puhua hänen kanssaan, pakottavat hänet välittömästi ylös. Hän ei saa koskaan kuntoilla sellissä. Viiden minuutin välein vartijat tarkastavat, että hän on kunnossa (hänen väitetään olevan ”itsemurhahakuinen”), ja hänen on aina vastattava.
… Näin on nyt ollut kymmenen kuukauden ajan, vaikka mies ei ole syytettynä mistään eikä häntä ole tuomittu. Viranomaiset kertovat, ettei häntä kohdella yhtään sen huonommin kuin muitakaan vankeja.
Onko kyseessä joku toisinajattelija jossakin sortovaltiossa?
Sarjamurhaaja, joka ”saa, mitä ansaitsee”?
Ei, mies on amerikkalainen sotilas Bradley Manning, joka vuosi 250 000 lähetystösähkettä WikiLeaksiin. Ja maa, jossa hän on kaltereiden takana – olematta siis tuomittu – on USA.
Yes, we can.
On edelleen epäselvää, milloin tapaus otetaan käsittelyyn sotaoikeudessa. Mutta syytekohdat alkavat nyt olla selvillä: häntä uhkaa jopa kuolemantuomio ”vihollisen avustamisesta”.
Todella harvat ovat saaneet tavata hänet. Hänen asianajajansa ylläpitää kuitenkin blogia, ja hänen ystävänsä David House on kertonut kahdesta tapaamisesta Manningin kanssa joulukuussa. Olosuhteiden kuvaukset perustuvat näihin lähteisiin.
Tulin ajatelleeksi Manningia, kun luin viimeisimmän Journalisti-lehden numeroa. Siellä Hesarin toimittaja sai kertoa, miten ihastuksissaan hän oli päästessään lukemaan Suomea koskevia WikiLeaks-dokumentteja (jotka Manning vuosi) ja etenkin siitä voitokkaasta hetkestä, kun hänen onnistui julkaista otteet muutamia päiviä ennen kilpailija Yleä.
Toimittajana ymmärrän innostuksen, mutta samalla tajuan, millaisia pelkureita me toimittajat usein olemme. Me jauhamme mediaseksikkäästä Julian Assangesta, jota tulee joko ihailla tai inhota. Mutta lukiessani uunituoretta kahden Guardianin toimittajan kirjoittamaa Wikileaks-kirjaa juuri Manning esiintyy nuorena idealistisena hakkeri-sotilaana, joka nousi vastustamaan järjestelmää. Hän kertoo motiivikseen sen, että maailman laajuisen yleisön tulee saada tietää, miten sodankäyntiä ja diplomatiaa hoidetaan.
Siis oikein ja väärin. Tai kuten hän omin sanoin totesi hakkerikollegalleen Adrian Lamolle, joka sittemmin ilmiantoi hänet:
”Me (USA) olemme niin paljon hienotunteisempia, käytämme sanoja ja laillisia toimintakeinoja oikeuttaaksemme kaiken. Onhan se on parempi kuin, että ihmiset katoaisivat keskellä yötä, mutta vaikka jotain tehtäisiinkin hienotunteisemmin, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se olisi oikein.”
Nyt hän joutuu maksamaan siitä, että hänen oma moraalinsa oli korkeampi kuin armeijan.
Mitä sinä ja minä teimmekään 23-vuotiaina?
Käännös: Jaana Palanterä