Olemme seurustelleet yli kolmekymmentä vuotta.
Olin tietenkin stadionilla, jossa meitä ei todellakaan ollut kovin monta, kun Suomi pesi Maltan luvuin 2–0 viisitoista vuotta sitten (minulla on lippu vielä tallella). Muistatko sinä vielä sen?
Olin paikalla, kun muutamassa minuutissa unelmat muuttuivat painajaisiksi pelissä Turkkia vastaan. Olemme pitäneet yhtä tuulissa ja tuiskuissa, olemme tukeneet toisiamme sekä myötä- että, useimmiten kuitenkin, vastoinkäymisissä.
Tiedän toki, että kolmikymmenvuotisesta suhteestamme huolimatta olen vain nousukas. Pelkkä ihastus. On monia veteraaneja, joita olet rakastanut kuudenkymmenen vuoden ajan, ja itsehän olet jo 99 mahtavaa vuotta vanha.
Mutta nyt, vanhuuden syksynä, olet huijannut meitä kaikkia, mikä aiheuttaa meille suuren pettymyksen.
Sinun on syytä tietää, että olen pitkään pitänyt suuni kiinni. Olen ollut sokaistunut. Aivan kuin lapsi olen ollut riippuvainen siitä, johon luotan eniten. Ja, totta kai, olen itkenyt itseni uneen.
Mutta nyt en aio enää vaieta.
Du sålde mitt hjärta
på realisation
och du sålde min stolthet
på närmaste auktion
Alennusmyynnissä
myit sydämeni
ja lähimmässä huutokaupassa
myit myös ylpeyteni.
Juuri sinusta Lisa Ekdahl ja kaikki muut laulavat! Ymmärrätkö sinä sen?
Annoit rahanhimon vietellä itsesi. Kuulit vain ulkoisen lumovoiman epäaidot houkutusäänet. Sinä puolustaudut väittämällä kaikkien tekevän niin, että sellainen maailma nykyään on, että tarvitsit rahaa... niin, niin, kaikki on aina vain toisten ja järjestelmän vika.
Mutta mihin se on johtanut? Missä sinä olet nyt?
Vetelehdit olutkuppilasta olutkuppilaan, niiden jäisten ja nimettömien tv-ruutujen noitumana. Ja siellä, ainoastaan siellä, sinua saa tavata. Ei enää ikinä kotikäyntejä, tai toki tulet kotiinkin, mutta vain silloin, kun edessäsi heilutetaan rahatukkoa. Olet kuin prostutioitu.
Sinä, joka olit niin rakastavainen, niin urheilullinen, niin nuorekas. Nyt kumoat vain pilsneriä kurkkuusi ”oi niin ihanien kavaljeeriesi” kanssa, sen pirun Canal Plussin kanssa. Ja haluat, että me kustantaisimme sinun pinnallisen elämäsi.
Miten kävikään viime torstaina? Kun niin avokätisesti jaoit paikkoja hoviisi seuraaviin Töölön Urheilukadulla pidettäviin illanistujaisiin?
Kun saat vieraita Kaukaanistanista, Armeniasta, joka on Kap Verden pikkupenskajoukkuetta vain aavistuksen parempi tässä urheilulajeista jaloimmassa, sinulla on otsaa vaatia vanhoilta ihailijoiltasi 35 eurosta 100 euroon (!) istumapaikasta marraskuisessa loskasäässä.
Sinun ahneudellasi ei enää ole mitään rajaa! Sillä samaan hintaan näimme maailman upeinta jalkapalloa Saksassa viime kesänä.
Entäpä yhteiset lapsemme? Tenavat. Juniorit. Tulevaisuus! Kieltäydyt täysin kylmästi tapaamasta heitä. Olutkuppilaan päästäkseen heidän olisi oltava vähintään kahdeksantoistavuotiaita, päästäkseen stadionille tai kotikatsomoihin upporikkaita. Sinua ei todellakaan kiinnosta jaettu huoltajuus, ei tapaamisia joka toinen viikonloppu, vaan loistat täydellisellä poissaololla ja hylkäämisellä.
Rakas Suomen Palloliitto, taidan mielestäsi kuulostaa katkeralta. Olet aivan oikeassa. Sillä nyt, kun sinulla vihdoinkin menee näin hyvin – iso hurraa-huuto sille – ja kun kaikki piirittävät sinua, et enää näe meitä.
Joten ole kiltti ja katso totuutta silmiin: Olet 99-vuotias ja olet myynyt sydämesi suurpääomalle ja pubielämälle.
Käännös: Jaana Palanterä