Haluan ripittäytyä.
Luulammen majan isännille Urho Kekkosen kansallispuistossa.
Rumakurun vieraskirjalle, johon en tänä vuonna voi raapustaa nimeäni.
Rautulammin autiotuvan kamiinalle, joka on lämmittänyt sormiani useana vuonna peräkkäin.
Paljakalle. Hiljaisuudelle. Auringonpaisteelle.
Ja VR:n perinteisille yöjunille.
Täällä etelässä on hiihtoloma, ja haluan ripittäytyä Lapille. En tosin tiedä, välittääkö siellä kukaan tästä, teillähän on siellä kuitenkin riittävästi turisteja, joten teen sen yhtä lailla itselleni.
Sillä olen petturi.
Tänä vuonna katsoin hupenevaa pankkitiliäni ja ylipuhuin itseni uskomaan, että elämässä tarvitaan vaihtelua. Tein silmämääräisen arvion lumensyvyydestä ikkunani takana Helsingissä ja lankesin syrjähyppyyn.
Tämä saattaa olla anteeksiantamatonta, mutta emme lähteneetkään hiihtolomalla Lappiin.
Jos kaikki tekisivät kuten meidän perheemme, olisi maamme parhaimman valttikortin – suuremman, tärkeämmän ja luonnollisemman kuin Guggenheim voi koskaan olla – nostettava kädet pystyyn ja annettava periksi.
Sitten yhtäkkiä eräänä päivänä tajusin asian suuruuden. Aloin paniikissa soitella pohjoiseen, kysyin pääsiäispyhistä, yritin saada lohtua, mutta hinnat eivät olleet mahdollisuuksiemme rajoissa.
Hintahan muodostuu luonnollisesti tarjonnan, kysynnän ja aivan liian lyhyen sesongin yhdistelmästä. Mutta jos nämä Etelä-Suomen lumiset talvet jatkuvat, on selvää, että Lapin saattaa olla pakko ajatella asioita uudelleen. Ulkomaisten turistien merkitys kasvaa entisestään, lumi itsessään ei enää ole valttikortti, hinnoittelua on kenties pakko tarkistaa.
… Mutta nyt pappi keskeyttää ajatukseni kysyen, mitä me sitten teemme hiihtolomalla? Kuka on petoskumppanisi?
Tuijotan tiukasti lattiaan. Kokoan ajatukseni ja kuiskaan:
”Hyvinkää.”
”Hyvinkää? Miksi?” pappi ihmettelee ja kuulostaa lähes syyttävältä.
”Koska lähijuna kulkee sinne 36 minuutissa. 18 euroa menopaluu. Upeat ladut kumpuilevassa maastossa. Uimahalli, luistelukenttä, laskettelumäki. Täydellinen perhekohde.”
”Poikani, ymmärrän sinua”, pappi sanoo pitkän ajan kuluttua, mutta lisää:
”Ymmärräthän kuitenkin, että Hyvinkää on Etelä-Suomessa? Siellä ei ole paljakoita. Siellä ei ole todellista hiljaisuutta.”
Siihen en osaa vastata enää mitään.