Vanhempien istuessa synnytyssairaalassa hellittelemässä vastasyntynyttä sisään kannetaan yhtäkkiä kaksi Yllätys-laukkua: Esitteitä, cd-levyjä, nippeleitä ja nappeleita, tuotenäytteitä, leluja, ja vielä lisää esitteitä ja tuotenäytteitä ja pikkutavaraa.
Ja vielä hieman lisää esitteitä: Annostele Panadol oikein, käytä Pampersia (he pyrkivät nimittäin katselemaan maailmaa lapsen näkökulmasta), niin, ja osta kaikin mokomin Lindexin vaatteita (”The future is born”).
Onpa lämmin ja ennen kaikkea rehellinen tervehdys kullanmurulle: Meillä, globaalilla pääomalla, on hyvä sydän.
Mutta mitä nyt?
Lapsen itku lisääntyy, kun synnytyksen epäinhimillisistä koetuksista uupunut isä panee viimeiset adrenaliinin rippeensä peliin nostaakseen koko ihanuuden mielestään sille sopivaan paikkaan – roskakoriin.
Ryppyinen yksilö esittää vastalauseen! Nuppu on kolme tuntia vanha, mutta hän haluaa silti tuote-esitteensä! Heti paikalla!
Isä on ymmällään. Hmm, tjaa, voiko näin hienoja tavaroita oikeastaan edes heittää pois? Mehän olemme saaneet ne periaatteessa... ilmaiseksi? Isä on heikko. Hän ei kykene nostamaan tavaroita roskikseen, hän antaa periksi hieman odottamattoman – mutta sangen ovelan – Pampersin, Panadolin, Fisher-Pricen ja pienokaisten liittouman edessä.
Huuto lakkaa. Game set match.
Viikkoa myöhemmin: Esitteet, näytekappaleet ja pikkuroju ovat valloittaneet kodin levittäen lupauksia rakkaudesta, turvallisuudesta ja kuivista pepuista kodin jokaiseen nurkkaan.
Isä puristelee käsiään nyrkkiin. Hän vannoo vielä näyttävänsä niille.
Hän kääntää katseensa ruotsinkieliseen Aku Ankkaan, joka ilmestyy viikoittain noin 120 000 kappaleen painoksena.
Taistelussa on kyse ”lahjasta”. Roinasta, jota Ankkalinnan jengi itsepäisesti lähettää lehden liitteenä joka viikko. Yhteensä siis kuusi miljoonaa pikkutavaraa vuodessa. Kuusi miljoona tarpeetonta tavaraa, isä mutisee.
Kyseessä on taisto isän ja resurssien tuhlaamisen sekä kulutusyhteiskunnan välillä. Vaakakupit ovat aikalailla tasoissa.
Isä tietää, ettei hän ole yksin: Lahjat ovat laadultaan ala-arvoisia, usein aika älyttömiä leikkikaluja, minkä vuoksi yhdeksänvuotiaan mielenkiinto lahjaa kohtaan kestää useimmiten noin kuusikymmentä sekuntia.
Vaikka isän onkin myönnettävä, että vakoilukiikarit olivat poikkeus. Mutta se älytön hämähäkki, arvoton peli, muovihyrrä – jatkuva turhan tavaran virta maailmassa, joka jo nyt tulvii tavaroita.
Siispä isä kerää rohkeutensa. Mutta hän ei uskalla paljastaa tarkoitusperiään – lahjan peruuttamista – vaikka hän tällä kertaa kuvitteleekin yhdeksänvuotiaan olevan hänen liittolaisensa.
Hän valitsee tärisevällä etusormellaan numeron: + 46 40 693 94 20, odotus on pitkä, hän on rakentanut esteen oven eteen pitääkseen vihollisen loitolla, tuut-tuut, ”kaikki numeromme ovat varattuja”... mutta sitten yllättäen: ”Asiakaspalvelu, miten voin auttaa?”
Isä nielaisee. Lopullinen voitto on hänen ulottuvillaan. Hän aistii jo ihanan tavarattomuuden tuoksun ja mittaamattoman onnen. Maailma pidättää hengitystään...
Mutta mitä ihmettä? Epäröikö hän?
Vai onko hänellä riittävästi voimaa vapauttaa itsensä pikkutavaroiden ikeen alta? Mahtaako hän edes uskaltaa?
... Uskaltaisitko sinä?
Käännös: Jaana Palanterä