Kesä. Jälleen yksi työn ja hysterian vuosi oli takana, ja tuttu vapaudentunne kupli sisälläni.
Mietin: Jossain vaiheessa on pakko panna piste kaikelle tälle elämän vakavuudelle. Siis aivan kerta kaikkiaan.
Niinpä kysyin itseltäni: Miten vapautuminen tapahtuu?
Mitään vastausta ei kuulunut. Pelkkää hiljaisuutta.
Niinpä revolverijournalistin tapaan toistin kysymyksen karskealla äänellä ja lihavoiduin kirjaimin:
? Kuulit oikein. MITEN vapautuminen tapahtuu?? Journalistin sisukkuus sai minut laskemaan puolustustani. Sisälläni sirkutti jokin kuin varjo kaiusta, kuin muisto muistosta. Vanha alistettu vapaudenunelma pusertui esiin vastatakseen kysymykseen.
Vilkaistuani nettiin tajusin lisäksi, ettei ollut pelkkä onnenkantamoinen, että sattuma johdatti minua: Vain parin päivän päästä se tapahtuisi! Vapautuisin (ainakin yrittäisin) elämän raskaista kahleista.
Pieni padasjokelainen Vesijaon kylä aivan Päijänteen länsipuolella. Kaikki on juuri niin kuin pitääkin: maantie halkoo viljapeltoja, kylän seuraintalo, pieni kaljateltta, paikallinen jatsiorkesteri.
Ja ihmisjoukkion keskellä täysin alastomien ihmisten porukka.
Ihan kohta minäkin olisin yksi heistä. Seuraintalolla avaan kengännauhat ? ainoa sallittu vaatekappale ? erityisen hitaasti, yritän venyttää aikaa, etsin henkisiä pakoteitä, mutta kaiken tämän suomalaisen vapaamielisyyden keskellä jonkun täytyy pitää myös suomenruotsalaista vapaamielisyyttä yllä, joten selätän demonini ja sallin tulla heitetyksi leijonanluolaan.
Niinpä siis seison täällä noin 70 alastoman, iältään 20?70-vuotiaan miehen ja naisen vierellä, on treenattuja ja treenaamattomia vartaloita, aivan tavallisia kehoja huiskin haiskin, mutta kuka jaksaa välittää?
Ympärillämme on lisäksi monia uteliaita ja vaatetettuja pelkureita (leijonia siis), jotka kutsuvat itseään yleisöksi ja joilla ? tietenkin ? on kännykkäkamerat suunnattuina meihin. Seuraavaksi YouTubeen.
Pienessä, siveässä päässäni pyörii. Onko tämä todellakin totta?
Mutta samalla kun kysymys on asetettu, kaikki asettuu uomiinsa.
Tirskahdus ja hekoheko ja jess!? Tämä ON totta, ja pang - lähtölaukaus kajahti:
Nakukymppi 2011, 10 kilometriä juosten tai kävellen.
Tavanomaiset matkakerskailuni Baikalin kallioista tai majesteetillisista jyrkänteistä Etelä-Afrikan Lohikäärmevuorilla kalpenevat täysin yllättäen, sillä nyt juoksen pienellä suomalaisella maantiellä, aurinko lämmittää selkääni ja edessäni juoksee kymmenittäin alastomia maanmiehiäni; näky on samaan aikaan absurdi, vapauttava ja upea.
Elämän vakavuus. Onko sitä?
Järjestäjät ? täällä kaikki on ihastuttavan kotitekoista ? noudattavat yhtä jaloa periaatetta: Juoksu on humoristinen kannanotto kuntoilualan tekstiili- ja vekotinfiksaatiota vastaan.
Ja niin juoksemme täällä melkein niin lujaa kuin pystymme, yllättävän nopeasti juoksu alkaa tuntua täysin normaalilta, mutta me myös juttelemme, ja tajuan, että ihmiset ovat tosiaankin tulleet kaikkialta maasta vain saadakseen juosta 10 kilometriä nakuina, eivät näyttäytymisen halusta vaan vain osallistumisen riemusta.
Siinä on asennetta. Siinä on huumoria. Se on Suomea parhaimmillaan.
Entäpä sitten ne elämän raskaat kahleet?
Käännös: Jaana Palanterä