On varsin turhaa lähteä osoittelemaan “vastuullisia”, sillä kärjistetyimmillään vastuussa on vain yksi henkilö: 22-vuotias aikuinen mies.
Jokaisen ihmisen elämä on kuitenkin lukemattomien tekijöiden summa, ja sitä solmuun mennyttä lankaa me nyt yritämme epätoivoisesti purkaa auki asettamalla kysymyksiä ja etsimällä vastauksia.
Kysymykseni ovat varmasti samoja kuin monien muidenkin, mutta toisilla saattaa olla aivan toisenlaisia kysymyksiä mielessään, he saattavat kallistua aivan toisenlaisten johtopäätösten suuntaan.
Minä kysyn nyt kuitenkin ensin aseesta.
Jokela-tragedia oli herätys suurelle yleisölle, myös minulle. Yhtäkkiä ilmeni, että Suomi, siis meidän hallituksemme ja virkamiehemme, olivat tehneet kaikkensa jarruttaakseen ja vesittääkseen EU:n suunnitelmat tiukemmasta asetarkkailusta. Ei sovi Suomeen! Meillä on omat perinteemme! Pienen painostuksen alla Matti Vanhanen ja sisäministeri Anneli Holmlund mutisivat… niin, mitä he oikeastaan selittivät? Aivan. Eivät mitään, eivät yhtään mitään, aivan kuten tavallisesti.
Aivan yhtä selvää oli myös se, ettei tapahtunut oikeastaan yhtään mitään, muutama direktiivi ja sen sellainen (tässä tapauksessa) pelkurimaiselta sisäministeriöltä, ei todellakaan saisi muuttaa hyviä perinteitämme.
Esimerkiksi Hesarissa todistettiin helmikuussa, miten helposti heidän toimittajansa sai käsiinsä samanlaisen pistoolin, jota käytettiin sekä Jokelassa että Kauhajoella. Kysymyksiä ei kysytty.
Tuliaseet eivät tapa, ihmiset tappavat. Ovela iskulause, mutta se on myös harhautusta, sillä tuliaseet tekevät tappamisesta ainakin helpompaa. Kun Hbl paljastavassa artikkelissaan Jokelan asekaupasta siteeraa myyjiä, nousee esiin toinen pettävä peitetarina: ”Kumpaan kotiin sinä ennemmin murtautuisit, sellaiseen, jossa on ase, vai sellaiseen, jossa ei ole aseita?”
Tervetuloa yhteiskuntaan, joka rakentuu ainoastaan pelolle, valheelliselle turvallisuuden tunteelle ja yhä väkivaltaisemmalle käytökselle. Siitä ei voi koitua mitään hyvää, että meidät kaikki aseistetaan.
Metsästys sitä vastoin on terve harrastus. Mutta kukaan ei ammuskele hirviä 22-kaliiberin aseella.
Kysyn myös psykiatrisesta hoidosta kouluissamme, kunnissamme ja työpaikoillamme.
Julkisesti kaikki tietävät, että säästöt on viety maksimiinsa. Lehdet kuten ÅU (Åbo Underrättelser) ja Hbl ovat seuranneet kunniakkaasti Jokelan traagisia tapahtumia ja osoittaneet, miten huonossa jamassa psykiatrinen hoito on. Avaa suu, pilleri sisään, tuolla on ovi. Jos sattuu olemaan tuuria. Kouluista kaikuvat epätoivoiset koulupsykiatrien ja -kuraattorien hätähuudot. Yksittäisen ihmisen on hoidettava useita tuhansia lapsia monista eri kouluista. Jos tuo ei ole sairaan yhteiskunnan merkki, niin ihmettelenpä, mikä on.
Miettikääpä, jos asiat kuitenkin ovat niin epämiellyttävästi, kuten Roger Boyles kirjoittaa The Timesissa, että Suomi ei metsästäessään hyviä Pisa-tuloksia ehdi tarkastella eikä välitä tarkastaa, miten oppilaat todella voivat?
Mutta ei huolta! Tässä maassa on patenttiratkaisu kaikkeen: verohelpotukset! Niin, että sitten - jonakin kauniina päivänä - voimme panostaa - ehkä - äh - tuskin kuitenkaan - se tuli liian kalliiksi. Käytämme runsaasti juridisia kyseenalaisuuksia ja taloudellisia resursseja esim. terrorismin ja graffitien vastaiseen taisteluun - mutta entäpä jos vihollinen tosiasiassa piileskeleekin meidän sisällämme, yksinäisyydessä?
Siksi haluankin esittää vielä viimeisen kysymyksen: Tulisiko meidän tehdä vähemmän töitä ja seurustella enemmän?
Käännös: Jaana Palanterä