Venäläinen ystäväni ei tietenkään kysy, hän vain toteaa ytimekkäästi: ”Kävellään sinne”.
Minä vastaan huolestuneena: ”Onko sinne pitkä matka?”
Mutta sillä ei ole mitään väliä, taivallus on jo alkanut: ”Ei, ei ollenkaan”, kuuluu edestäni.
Tuntia myöhemmin, sydän hakkaa ja yritän hengästyneenä puhua ystäväni selälle:
”Onko vielä pitkä matka?”
”Ei, alamme olla jo lähellä”, kuulen etäältä.
Puoli tuntia myöhemmin tämä venäläinen kivenheiton pää – kymmenen kilometriä sinne tänne Pietarin saarien poikki – on saavutettu.
Tuollaista se aina oli. 1990-luvun venäläiset opettivat minulle, kantapään kautta, kaksi tärkeää asiaa:
1. Ihmisen jalat on tehty kävelemistä varten.
2. Venäläisten ja suomalaisten (minun) kävelykunnossa on kilometritolkulla eroa.
Nykyään venäläisissä kaupungeissa moni asia on muuttunut. Hyvinvointi ja vapaus on onneksi ottanut vallan, mutta yksi tämän muutoksen tulos ovat autot, hemmetin paljon autoja.
Ja kun auto vie vallan, jalkoja ei enää tarvita.
Mutta se ei ole minun ongelmani. Olen jäänyt 1990-luvun Venäjälle.
Kun ulkomailla kerran on ryhtynyt kävelemään, ei sitä pysty lopettamaan.
Kaupunkilomalla on luksusta vaeltaa vastavirtaan maanantaiaamun ruuhkassa, on vapautta saada lähes yksin nauttia kaupungin puistoista arkiaamupäivällä, spontaaniutta on pystyä pujahtamaan paikalliseen kahvilaan, josta opaskirja ei ikinä ole edes kuullut.
Yhtäkkiä viisi tai kymmenen kilometriä tuntuukin vain kivenheitolta, sillä kaikki muu tilalle saatu, kuten arkkitehtuuri ja ikkunaostokset, synnyttävät upean kokemuksen. Kävelystä tulee – täysin ilmainen – matka.
Kulttuurikaupunki Leipzigistä autokaupunki Los Angelesiin, historiallisesta Viipurista työläisten Göteborgiin, muistiin on aina jäänyt kenkien kopina asfalttia vasten, kaduilla tavatut ihmiset ja suunnittelemattomat ostokset omituisista liikkeistä.
Nyt toivon vain yhtä asiaa. Että tapaisin uudelleen pietarilaiset oppimestarini, saisin revittyä heidät ulos autoistaan ja sanoisin vakaalla äänellä:
”Kuulkaahan, mennään kävellen, se on ihan lähellä.”
Kirjoituksen käänsi ruotsista Jaana Palanterä.