Bulgariassa seuramatkalla olleet ruotsalaiset eläkeläiset, Olle etunenässä, halusivat ehdottomasti kerätä muutaman lantin uusille bulgarialaisille ystävilleen, joihin he tutustuivat eläkeläistapaamisessa. Huumaantuneina uusien siltojen rakentamisesta kansojen välille tilaisuus lopetettiin iloisesti ja kansankodille tyypilliseen tapaan rauhanlauluun Näin unta jota milloinkaan en nähnyt ennemmin ... (I natt jag drömde).
Mielestäni tuo kaikki oli sekä nöyryyttävää (rahankeräys) että naurettavaa (rauhanlaulu) - ja sitä mieltä taisivat olla myös bulgarialaiset.
Olle ja hänen ystävänsä toimivat ideologian mukaan, jota harvat meistä ovat edes pohtineet sen tarkemmin, koska se tuntuu niin absurdilta ja naiivilta. Useimmat meistä matkustavat, koska se tekee meille hyvää, ja niin taisi olla myös Ollen ja hänen ystäviensä laita. Mutta heidän mielestään massaturismin pitäisi myös tehdä maailmasta parempi paikka.
Tänä päivänä meidän on kumarrettava syvään ja toivottava, että maailman kaikkien ihmisten sisällä asuisi pieni Olle.
Sillä juuri nyt maailmanlaajuisen massaturismin myötätuntoa koetellaan tosissaan ensimmäistä kertaa. Turistit ovat rellestäneet Phuketissa monia vuosia, kierrelleet Sri Lankalla, sukellelleet Malediiveilla, olemme imeneet itseemme ilmastoa, ympäristöä, kulttuuria ja ruokaa - kunnes viime viikolla kaikki nämä paratiisit ja monet alueilla olleista kävijöistä ja alueiden asukkaista pyyhkäistiin olemattomiin.
Koska "nearest is dearest", ovat juuri länsimaiset turistikohteet saaneet eniten huomiota medioissa, ja niistä kuvista me ulkopuoliset tulemme aina myös muistamaan tämän katastrofin. Emme koskaan tule unohtamaan muun muassa suomalaisten turistiperheiden sydäntä riipaisevia kohtaloita, sillä olemmehan kaikki itsekin joskus kuljeskelleet idyllisellä hiekkarannalla... Samaistumisella on voimakas psykologinen vaikutus.
Tragedian keskellä juuri turismiin liittyvät asiat on käännettävä eduksi. Meidän on nyt tehtävä kaikkemme auttaaksemme paikallista väestöä pääsemään takaisin jaloilleen, sillä olemmehan aiemmin saaneet toteuttaa luksusunelmiamme heidän luonaan. Kaikki, jotka ovat riippuvaisia turismista, tietävät, miten nopeasti trendit muuttuvat: koskaan ei voi olla täysin varma siitä, että turistit todella palaavat ensi vuonna. Juuri se tekee alasta myös petollisen. Tämänkaltaisen jättiläismäisen katastrofin jälkeen kestää luonnollisestikin vuosia ennen kuin turistit ilmaantuvat jälleen paikalle.
Joten turistien tuomiin varoihin emme siis voi luottaa.
Vai voimmeko?
Entä jos antaisimmekin Ollen päättää. Hän kyllä tajuaa, että on suunnattoman vaativaa ja kallista sekä tyydyttää välittömät tarpeet (kuten puhdas vesi, ruoka ja katto pään päälle) että rakentaa uudelleen kaupunkeja ja kyliä, jotka eivät ole hohdokkaita turistikohteita. Hän ymmärtää myös sen, että inhimillinen kärsimys on mittaamaton. Olle tietää myös, että meillä on tapana unohtaa: Bamissa, Iranissa, eletään yhä väliaikaisissa telttakylissä, vaikka maanjäristyksestä, joka vaati lähes 50 000 uhria, on kulunut jo vuosi.
Mutta Olle tietää myös, että maailmassa tehdään vuosittain lähes 800 miljoonaa kansainvälistä matkaa. Hänen suunnitelmansa perustuisi siihen, että kaikki nämä varakkaat matkailijat, jotka eivät joutuneet katastrofin uhreiksi, saataisiin raottamaan lompakkoaan aidon solidaarisuuden nimissä. Jo muutama euro per matka tuottaisi moninkertaisesti sen summan, jonka kansainväliset yhteisöt ovat tähän mennessä lahjoittaneet.
Olle on siis ollut oikeassa koko ajan: Maailman yhdistyneillä turisteilla on vastuu.
Käännös: Jaana Palanterä
Lue myös BBC-artikkeli siitä, miten ja miksi rahat auttavat (englanninkielinen):