Spontaani reaktio olisi kai ollut kirjeen tuhoaminen välittömästi. Sillä kuka Oikea Mies haluaa lukea, että nyt kun täytät 40, on aika tarkastaa terveytesi. Tarkastajana on tietenkin kaupunki eli viranomaiset eli Isoveli.
Minä kuitenkin alistuin. Kuten Isoveli varmasti tiesikin minun tekevän.
Isoveli oli vieläpä naamioitunut ovelasti, hän kutsui itseään ”Terveydenhoitajaksesi”, ja kaiken kukkuraksi Veli olikin nainen.
Huvittavan moton ”Kundit kondikseen” alla niin minä, kuten kaikki muutkin vuonna 1968 syntyneet helsinkiläismiehet, saivat kutsun terveystarkastukseen. Liturgiassa oli monia sanoja, joiden en ikinä ole ajatellut koskevan minua: Kolesteroli, vyötärönympärys, metabolinen oireyhtymä, verensokeri, triglyseridit, aikuisiän diabetes… aivan, koko kirjo.
Siellä minä sitten seisoin, aivan kuin ala-asteella, kirjaimellisesti selkä seinää vasten painautuneena, jakamassa kiltisti tietoja painostani, pituudestani jne. Isoveli on todellakin ovela ja laskelmoiva, sillä aivan ensimmäinen asia oli positiivinen ja täysin yllättävä:
– Olet kasvanut kaksi senttimetriä!
Enkä nyt laske leikkiä. Niin Isoveli väitti. 172 senttimetriä. Ihan kuin muuan koripalloilija, hitto vieköön. Tunsin, että minä ja Obama olimme yhtä.
Käsikirjoitus oli kuitenkin hyvin harkittu, sillä sitten tulivat huonommat uutiset.
Verenpaine? Rajatapaus. Paino? Auts! Vyötärönympärys? Ai ja voi! Juuri kun unelmoi vain sohvalla makaamisesta ja ehtii jo hävetäkin sitä, terveydenhoitaja tekeekin – jälleen kerran – positiivisen harhautusliikkeen: Syötkö paljon ruisleipää?
- Totta kai, änkytän kuuluviin ja tajuan sen olevan vihoviimeinen oljenkorteni.
- Sen huomaa. Sillä toinen rasva-arvoistasi on todella hyvä.
”Toinen rasva-arvoista”. Puhutaan yhdestä sanomatta toista.
Eikä valokeilassa paistattelua jatkunut pitkään. Sillä sitten kysymyksiä alkoi putoilla hirmuista tahtia. Mittasimme BMI:n (kilojen on karistava), puhuimme pitkään liikunnasta (hyväksytty), terveellisestä ruoasta (melkein hyväksytty) ja verensokerista, mutta minulla oli omat pahat aavistukseni. Ilmassa oli jotain painostavaa? Milloin se mahtaisi räjähtää…?
- Miten on, syötkö paljon lihaa? Makkaraa? Leikkeleitä?
- No, meetvurstia syön aika paljon. Se on niin herkullista.
Hän jähmettyi. Hän sanoi sen näkyvän toisessa rasva-arvossa. Että minun tulisi vähän miettiä. Sen jälkeen hän päätyi ilkeimpään temppuunsa. Hän sanoi, että minun on ryhdyttävä tarkkailemaan pilkullisia siivuja, valkoisia läikkiä. Sitten hän veti minut kohtaamisemme crescendoon, istutti pöytänsä ääreen ja iski eteeni piirroksen (jonka hän salaperäisesti osittain peitti) ja sanoi: Tämä on verisuoni. Näet, miten se kapenee kapenemistaan (hän paljastaa yhä tukkeutuneemman suonen piirroksesta), noin käy, kun makkaran valkoiset pilkut takertuvat kiinni (hän hymyilee), aikaa kuluu, suoni tulee yhä ahtaammaksi… ja lopulta tulee TOPPI!
Apua!
Kotiin päästyäni ryntäsin suoraan jääkaapille, kiskoin itku kurkussa esiin rakastamani Pirkka-luomumeetvurstit, otin yhden siivun käteeni. Siinä oli todellakin kokonainen pilkkujen meri! Valkoisia, petollisia ja pahoja.
Tein itselleni siis viimeisen voileivän ja hyvästien hetkellä imeskelin hetken todella pitkään herkkupilkkuja.
Nyt pitkä paluumatka on alkanut. Olen pian 40-vuotias, mutten enää rakasta meetvurstia.
Minä rakastan Isoveljeä.
Lue lisää...