Kirjahylly piti siivota. Kaiken pölyn ja kaikkien mystisten, luettujen ja lukemattomien kirjojen keskellä sormeni osuivat yhtäkkiä vihkoon. Tiesin vaistomaisesti, että se oli jotain tärkeää, mutta en osannut heti yhdistää sitä mihinkään.
Kannessa huolimattomasti painettuja kyrillisiä kirjaimia, sivuilla laidasta laitaan käsin kirjoitettua tekstiä – omaa käsialaani.
OMG... sehän on matkapäiväkirja!
Se on päiväkirja matkalta, jonka 20 vuotta sitten tein Itä-Siperiaan muutamien ystävieni kanssa. Kolme kuukautta ajelehdimme olemassa olemattoman maan (Neuvostoliiton) laitamilla. Pikku-Magnuksella pikku-Helsingistä tuntuu selvästi olleen paljon kertomista.
Alan lukea.
Eksoottiset paikat, kuten Severobaikalsk, Sahalin ja Šikotan, kiitävät ohi. Jokaisesta paikasta löydämme lukemattomia rakastettavia ihmisiä, jotka kutsuvat meidät luokseen. Toisaalta kaikkialla meitä piinaavat myös virkaintoiset ja hämmentyneet byrokraatit, jotka eivät tiedä, mitä tehdä suomalaisten ”vapaiden matkustajien” kanssa – ajat olivat silloin niin erilaiset.
Eniten minua kuitenkin ihastuttaa oma energiatasomme. Olemme likaisia ja rumia (”huh, kuinka pahalta haisemme, kukaan meistä ei ole vaihtanut vaatteita tai käynyt suihkussa kahteen viikkoon”), olemme nälkäisiä (”tattaria, tattaria, täällä ei ole muuta kuin tattaria”), olemme rahattomia (”miten hitossa pääsemme kotiin?”).
Mutta me aiomme itään! Aiomme jatkaa matkaa!
Mitä pidemmälle luen, sitä enemmän alan pitää kirjoittajasta ja hänen ystävistään. He ovat liikuttavan lapsellisia, ottavat isoja riskejä, luottavat ihmisiin – ja juuri siitä syystä kaikki sujuu melkein aina hyvin.
Nyt istun tässä vuonna 2012, nojaan taaksepäin ja alan romantisoida: juuri näin pitäisikin tehdä – vain ottaa ja lähteä.
"Mihin olette menossa?"
"Hmm... ehkä itään?!"
Onko pakko suunnitella sen enempää?
Sitten alan miettiä päiväkirjaa kirjallisuuden lajina. Harakanvarpaat tulevat sydämestä, ne ovat spontaaneja, kiinni hetkessä, edustavat kaikkea, mitä muisti ei ikinä kykenisi säilyttämään tulevaisuuteen. On lähes taianomaista, miten lukiessani tunnen saman ilon ja jännityksen, joka täytti minut talvella 1992.
Mutta... Vihossa on vielä tyhjiä sivuja jäljellä!
Ihanaa! Minun on siis lähdettävä sinne uudelleen.
Kirja Maan ääriin – Kertomuksia Siperian matkoilta ilmestyi suomeksi 1998.