Autoloma viisihenkisen perheen kanssa. Tällä kertaa ajamme Ruotsin itärannikkoa pitkin Uumajasta Tukholmaan. Matkan periaate on yksinkertainen: joka toinen yö teltassa, joka toinen kovan katon alla.
Ja koska mitään muuta ei ole päätetty etukäteen, kuuluu takapenkiltä joka päivä aina jossain vaiheessa: ”missä me nukumme ensi yönä?”
Sellaisena hetkenä kaivetaan esiin tiekartasto.
Mutta kartasto ei ole objektiivinen eikä asiallinen tietolähde. Kaikkea muuta. Tiekartasto on yhtä aikaa viettelevä ja salaperäinen. Se houkuttelee runollisilla paikannimillä, kiehtovilla rannikkokaistaleilla ja omituisilla symboleilla.
Tänään katse kiinnittyy Hudiksvallin itäpuolella sijaitsevaan suureen Hornslandetin (”Sarvimaa”) niemeen. En kykene millään irrottamaan katsettani karttalehdeltä jolla tie kiemurtelee eteenpäin halkoen muutaman pienen kylän. Tien päässä näkyy leirintäalue Hölick (”Heinänlipaisu”), mikä ihana nimi … ja sitten pelkkää merta.
”Tänä iltana menemme Hornslandetiin”, takapenkkiläiset saavat vastaukseksi.
Leirintäalueella aitojen designmökkien kyljessä seisoo asuntoautoja ja klassisia telttarykelmiä. Mäntymetsää, hiekkarantoja. Kaikki tuntuu niin kesäiseltä, niin oikealta.
– Te tulitte varmaankin Rock vid havet-tapahtuman vuoksi?, vastaanoton tyttö kysyy.
Ööh. Rokkifestarit?
Kymmeniätuhansia viisitoistakesäisiä, koko yön jatkuvaa mölinää, telttaa kohti lentäviä olutpulloja?
Ei sittenkään. Pian me kaikki viisi istumme heinäkuisessa yössä hiekalla lavan vieressä. Ihmiset skoolailevat, nauravat ja jammailevat. Kaik on tyylikästä ja pienimuotoista. Rokkibändien välillä yleisöä viihdyttävä trubaduuri Erik kajauttaa ilmoille ”itäsuomalaisen juomalaulun”. Ja puolen yön maissa saan jopa nimikirjoituksen pääesiintyjältä Pernilla Anderssonilta.
Eikä Hölick ole vielä näyttänyt kaikkia puoliaan. Seuraavana päivänä hölkkään
luonnonpuistossa, jossa muuten sijaitsee yksi Euroopan pisimmistä
peruskallioluolastoista. Lenkkipolku johdattaa minut niemen itäosaan – kaukainen horisontti, mukulakivikenttä, hetki yksinäisyyttä. Lenkiltä palattuani juoksen hiekkarannalle, heittäydyn mereen ja tajuan, etten rakasta ainoastaan Pohjolan kesää.
Rakastan myös tiekartastoani.
Kirjoituksen käänsi ruotsista Jaana Palanterä.