On taas yksi apeana aukeava tammikuun arkiaamu, ja istun Helsingissä haaveilemassa pääsystä muualle. Kesä lähestyy, ja sen myötä jalkapallon MM-kisat Etelä-Afrikassa.
Tietokoneen näytön hyinen hehku heijastuu poskille. Klik-klik-klik. Ah, siitä tulee mahtimatka. Liput Englanti–Algeria-peliin ja Hollanti–Kamerun-otteluun. Joukkohysteriaa ja haaleita hodareita. Pelkkien poikien reissu.
Täydellistä.
”Isi, mitä sinä teet?”
Päästä jalkoihin täystopattu kolmevuotias keskeyttää haaveiluni. Hän on lähdössä tarhaan: ulos lumeen ja pakkaseen.
Onneksi nostan katseeni, katson poikaa silmiin, annan pusun poskelle. Se muuttaa kaiken.
Sillä kun hän ylpeänä ja täynnä elämänriemua painuu kohti seikkailua, suuntaan katseeni yhä kauemmas. Katson ulos ikkunasta ja näen todellisuuden.
Uutta lunta, johon kukaan maailmassa ei ole vielä koskenut. Auringon ensisäteet, jotka saavat maan kimaltamaan timanttien lailla. Huurteen, joka on taikonut puut.
Anteeksi vaan, mutta Etelä-Afrikka saa nyt odottaa.
Toinen mahtimatka alkaa.
Pikapuoliin seison sukset jalassa hangessa. Kaupungin nimi on Espoo ja paikan nimi Pirttimäki. Tänne pääsee helposti omalla autolla tai hyppäämällä ensin junaan ja kulkemalla loppumatkan bussilla. Jos valitsee yhdeksän kilometrin ladun, joka kaartaa pois pääreitiltä, onkin yhtäkkiä ypöyksin metsäladulla koskemattomassa luonnossa.
Ja jos vain tietää oikean kohdan, vähän myöhemmin pääreitiltä erkanee vielä toinen latu vasemmalle. Se menee ohi laavun, jossa todennäköisesti jo palaa pieni tuli. Latu laskeutuu mäkeä alas, ja sitten ollaan Sorlammella.
Pikku lampi, hiihtolatu ja pieni minä.
Tässä ja nyt ajattelen vuoden parhaita ja iloisimpia ajatuksia – sellaisia, joista en koskaan saa kiinni koneen ääressä. Mutta mitä nyt? Hys. Kuuntele!
Metsästä toiselta puolelta lampea kiirii hurmaava kutsuhuuto. Salaperäinen Pikku Soralampi houkuttelee luokseen..
Mitä vielä odotat? Mukaan vaan!
Käännös: Laura Kangasluoma