Olemme kaikki nähneet tyypin jossakin. Työpaikalla – pomo tai työkaveri – taloyhtiössä, yhdistyksessä, harrastuksissa, ystäväpiirissä, tai mikä pahinta: avioliitossa.
Narsistin.
Sen, joka komentaa, määrää, häikäilemättä vie omaa asiaansa eteenpäin – eikä silloin ns. leikkikentän koolla ole väliä, olkoon kuinka pieni tai suuri hyvänsä.
Hän muuttaa läheisensä palvelijoikseen ja huolehtii siitä, että aivan kaikkien energia ja aika kuluu juuri hänen, ja vain hänen, ongelmiensa ratkomiseen. Ja jos narsisti itse ei ole pomo, käsittelevät valtaapitävät narsistia jatkuvasti epäoikeudenmukaisesti, ja kaikkien on osallistuttava taistoon sitä vastaan.
Siten he toimivat. Imevät itseensä vähäisimmätkin energian ja vapaa-ajan rippeet, joita meillä muilla vielä oli. He saavat meidät heräämään keskellä yötä, emmekä pysty enää nukahtamaan uudelleen; he saavat meidät kiukustumaan niille, joita oikeasti rakastamme; he saavat meidät uskomaan, että olemme itse hulluja.
Anteeksi vain, mutta olenko minä ainoa, jonka mielestä narsistit ovat ottamassa maailman haltuunsa?
Hyvä on, eivät he tietenkään ole enemmistössä ja useimmat meistä ovat kai mini-narsisteja, mutta pahimmat yksilöt ovat kuin sieniä. Kuin pieniä diktaattoreita. Juoksemme heidän asioillaan, yritämme epätoivoisesti seurata loogisia ja inhimillisiä pelisääntöjä ja käyttäytymismalleja, mutta se ei toimi. Katujuoksu jatkuu ikuisesti, sillä narsisti ei koskaan tule kylläiseksi, hän ei koskaan ole tyytyväinen.
Narsistin täytyy voittaa, ja huutia sille, joka uskaltaa vastustella. Sillä silloin narsisti lähettää kanssajuoksijansa, joita aiemmin kutsuttiin lähimmäisiksi, sotaan ja helvetti pääsee valloilleen. Kanssajuoksijaksi saattaa joutua kuka tahansa, kuten kaikki ne, jotka ymmärrettävistä syistä haluavat välttää jatkuvia konflikteja tai vahvimman kiusatuksi tulemista ja ne, jotka toivovat rauhaa ja tyyneyttä. Mutta homma toimii tietenkin vain niin pitkään, kuin tottelevaisuus on kiistatonta.
Sillä jos aiemmin kanssajuoksijana tunnettu tyyppi yhtäkkiä sanookin vastaan, on kaikki aikaisempi "ystävyys" ja "lojaalius" pyyhkäisty pois – niin, sitä ei ikinä edes ollut. Odotettavissa on kylmää kyytiä.
Ja se kylmyys on sekä yksinäistä että jäätävää.
Sairaalloisen narsistiset ihmiset muodostavat, kuten sanottu, vain pienen vähemmistön, mutta on naurettavaa, miten paljon negatiivisuutta he saavat aikaan. Ehkäpä parasta olisi vain vältellä, kadota näyttämöltä, mutta se ei ole niin helppoa: narsistit ovat aivan yhtä kaunopuheisia, älykkäitä, kunnianhimoisia ja (ajoittain) rakastettavia kuin he ovat manipuloiviakin.
Ja tässä tulevat huonot uutiset. Sandy Hotchkissin, “Miksi aina sinä?” -kirjan kirjoittajan, mukaan narsismin siemen kylvetään jo varhain lapsuudessa, sen juuret ovat häpeässä. Jossain syvällä narsistin sisimmässä elää itkevä lapsi.
Päivän curling-vanhemmilla saattaa siksi olla vaikutus, jota en koskaan ole tullut ajatelleeksi. Juuri tällä hetkellä hemmotellussa ja levottomassa yhteiskunnassamme luodaan perustukset narsistien mahdolliselle invaasiolle. Eräänä päivänä kaikista lapsista kasvaa aikuisia, joten saattaa olla, että olemme kuulleet vasta alkusoiton.
Meidän onkin kysyttävä itseltämme: Mitä tapahtuu, jos enemmistö, johon kuuluvat myös omat, suloiset lapsemme, kantaakin juuri tätä persoonallisuuden piirrettä?
Käännös: Jaana Palanterä