Syksyn ennakkoon kiinnostavin kotimainen ensi-iltaelokuva ei kerro nuorten kaupunkilaisaikuisten ihmissuhdeongelmista. Äideistä parhain on riipaiseva elokuva suomalaisista sotalapsista. Sen 34-vuotias ohjaaja on sukupolvensa palkituimpia elokuvantekijöitä, ja samalla yksi tuntemattomimmista. Tuskin enää kovin kauan.
Avauskohtaus. Räjähdyksiä. Pommeja. Musiikki nostaa jännityksen kattoon. Roger Moore, cool kuten aina, lentää pakoon takaa-ajajia. Pulssi nousee, kuinka tässä käy, kuinka tässä käy...? Sitten: Ovi läimähtää. Hiljaisuus. Moore vaihtuu vahtimestariksi. Lentokone 70-luvun betoniksi. Fantasiamaailma Porvooksi. Ja mikä pahinta: isommat kaverit saavat jäädä saliin.
Seuraavana päivänä sama jengi pyöräilee. Kovikset pröystäilevät.
”Vitsi se oli hyvä leffa!”
Täydellinen nöyryytys.
Eikä niin käynyt vain kerran. Näin jälkikäteen Klaus ajattelee, että sellainen oli hänen lapsuutensa. Edessä läimähtävä elokuvateatterin ovi. K-16. Tule takaisin, kun olet kasvanut isoksi. Mutta se oli täällä, elokuvateatteri Studio 1-2-3:ssa Porvoon Mannerheiminkadun liepeillä, missä siemen kylvettiin. Juuri täällä pikku-Klaus vähitellen löysi kutsumuksensa.
”Istuin siellä, ilta illan jälkeen, luin arvosteluja, katsoin kaikkien elokuvien trailerit uudestaan ja uudestaan. Osasin ne ulkoa. Tulossa pian! Hellyyden ehdoilla, Ghostbusters, E.T. Vanhemmat luulivat, että olen pyöräilemässä kavereiden kanssa, joten jos Studion henkilökunta olisi soittanut kotiin, olisin kai joutunut koulupsykologin puheille.”
Parikymmentä vuotta myöhemmin pohdimme tätä kaikkea joen penkalle rakennetulla ravintolaterassilla aurinkoisessa Porvoossa. Lasissa punaviiniä, päällä musta t-paita, silmät sirrillä. Kertojaääni, joka ei neljän tunnin aikana hiljene lainkaan, mutta keskeyttää usein itsensä, kun uusi ajatus pompahtaa mieleen, on melkein kuin hyvä elokuva, elokuva toisensa perään, non stop.
Hän ei ole kuitenkaan kuka tahansa leffafriikki. Tämä leffafriikki voi esitellä edellisen elokuvansa saamat kolmekymmentä palkintoa: Tukholma, Berliini, Wien, Toronto, Montevideo, Chicago... ja muutaman viikon kuluttua on hänen seuraavan elokuvansa ensi-ilta, elokuvan, jolla on hulppea 2,7 miljoonan euron budjetti. Teininä Klaus tosin laski kylmästi tekevänsä ensimmäisen pitkän elokuvansa viimeistään parikymppisenä. Niin ei aivan käynyt, mutta kaksi pitkää elokuvaa, viisi lyhytfilmiä, kuusi dokumenttia ja kourallinen mainoksia ei ole sekään hullumpi saavutus 34-vuotiaalta.
Mutta kuka Klaus Härö oikeastaan on?
Ainakaan hän ei ole tähti. Hän ei yksinkertaisesti osaa olla sellainen. Härö voisi olla ylimielinen, koppava, kerskuva ja me kaikki hyväksyisimme sen, saattaisimme jopa pitää hänestä juuri siksi. Menestys antaa kaiken anteeksi. Mutta tämä suomenruotsalainen porvoolaiskaveri käyttää jatkuvasti sellaisia sanoja kuin jättekiva, nauraa kökköhuumorille ja kertoo keskellä kiivainta uraansa viihtyvänsä parhaiten vaimonsa (jonka kanssa hän on ollut teinistä lähtien) ja kahden lapsensa seurassa.
Härö itse sanoo leveästi hymyillen olevansa torrboll, kuivis.
Kun me myöhemmin päätämme illan juustohampurilaisiin torin nakkikioskilla. Pelkkä Porvoossa asuminen on Härölle toiveiden täyttymys.
”Täällä on mahtava sekamelska: toisaalta kaikkea arkista ja typerää – kuten ruma Citymarket, nuhjuisia nakkikioskeja, kaljaa muovimukissa – toisaalta vanhaa ja hienoa, kuten vanhankaupungin puutalot. Täällä voi kasvaa puhumalla välillä suomea, välillä ruotsia, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Ja täällä on perhe ja suku, Porvoo on minulle tarinoita ja kohtaloita jotka viihdyttävät yhä samaan tapaan kuin lapsena. En tunne juurettomuutta tai kaipuuta pois, päinvastoin, tunnen ja ymmärrän, mistä tässä paikassa on kyse.”
Lapsena, kun Klaus oli pelaamassa sählyä kavereidensa kanssa, hän saattoi kesken jallituksen alkaa ladella tietoa Peter Sellersin elokuvista ja niiden valmistumisvuosista.
Härö tunnustaa muitta mutkitta olleensa besserwisser, rasittava tyyppi, joka aina halusi puhua elokuvista ja loistaa knoppitiedoillaan.
Kotona oli silti tiukat säännöt, ja Häröstä näkee yhä kuinka häntä harmitti, kun hän ei saanut katsoa Safiiria ja Terästä televisiosta. Sellainen jättää syvät arvet.
Vielä pahemmin hän järkyttyi kuitenkin aloitettuaan opinnot Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen laitoksella.
”En ollut ikinä tehnyt ryhmätyötä. Ainoana lapsena minun ei ollut koskaan tarvinnut ottaa muita huomioon. Oli vain omat tavoitteet, minä teen sitä, minä teen tätä, ja yhtäkkiä pitikin tehdä yhteistyötä. Se otti koville, mutta oli aivan välttämätöntä.”
Nyt kun Härö kertoo elokuvistaan, sanoo hän poikkeuksetta me, ei minä. ”Me halusimme tehdä niin ja näin, me päädyimme leikkaamaan sen ja sen...” Ja hän ripottelee säännöllisesti ympärilleen kohteliaisuuksia, joita voisi pitää teennäisinä. ”Se ja se käsikirjoittaja on nero, se ja se tyyppi on fantastinen näyttelijä, ilman häntä koko projekti olisi kaatunut...” Mutta hetken kuunneltuaan ymmärtää, että Härö on aidosti omaksunut väittämän, jonka mukaan ohjaajan työ on tehdä itsensä tarpeettomaksi.
Opiskeluaika opetti myös toisen perusasian. Kun Härö sai ohjattavakseen ensimmäiset oppilastyönsä, hän valvoi yöt sängyssä maaten, kunnianhimonsa halvaannuttavana. Härö tajusi olevansa nörtti; hän tiesi kaiken elokuvasta ja niiden musiikista, kaikki vuodet, kaikki roolitukset, kaikki ohjaajat, kaikki käsikirjoittajat – mutta hän ei tiennyt kuinka elokuva tehdään. Vähitellen hän oppi, miten elokuvia tehdään, siihen liittyvän käsityöläisyyden, ja siihen hän jatkuvasti puheessaan palaa, siihen, kuinka tärkeää opiskeluaika oli hänelle.
Lapset ovat Härön tuotannon punainen lanka.
Läpimurto, ensimmäinen pitkä dokumentti Kolme toivetta – Tre önskningar (2001), kertoi syöpää sairastavista lapsista. Sen saamien palkintojen siivittämänä hän saattoi ryhtyä rakentamaan ensimmäistä draamaelokuvaansa.
Tuo elokuva oli Näkymätön Elina (Elina – som om jag inte fanns), joka kertoi suomalaistytön elämästä 1950-luvun Tornionjokilaaksossa. Suomenkielisiä oppilaita pidettiin metsäläisinä, jotka tuli sivistää, ennen kaikkea heidän tuli puhua ruotsia.
Elokuva perustuu ruotsalaisen lastenkirjailijan Kersten Johansson i Backesin romaanin Som om jag inte fanns. Ennen sen lukemista Härö oli uskonut, ettei kirjoja voi eikä pidä yrittää filmata. Romaani sai hänet toisiin ajatuksiin.
Johanssonin tarina muodostuu taisteluksi omanarvontuntoisen Elinan ja auktoriteetistaan kiinni pitävän, (näennäisesti) raudanlujan opettajattaren välillä, taistelusta jonka Elinan oli mahdotonta voittaa. Silti Härö onnistui luomaan elokuvaansa kirjan tapaan onnellisen, oikeudenmukaisen ja ihanan lopun, rakentamaan draaman, jonka iskevät kuvat ja selkeä viesti ovat koskettaneet Pohjoismaiden ulkopuolellakin.
Itse Ingmar Bergman liikuttui: ”Rakas nuori kollega, esikoistyösi voima ja näkemys ovat koskettaneet sydämiämme...” Klaus Härö sai ensimmäisenä ulkomaalaisena ohjaajana arvostetun Ingmar Bergman -palkinnon Ruotsin elokuvagaalassa 2004. Kyynelsilmäinen ja nöyrä Härö nousi näyttämölle, lausui muutaman sekavan kiitossanan ja kumarsi syvään. Myöhemmin hän summasi radiohaastattelussa, omaan vastaansanomattomaan tyyliinsä, että iso palkinto ”vain tekee sen saajan pienemmäksi”.
Elina ei saanut osallistua Jussi-gaalaan, koska joku piti sitä liian ruotsalaisena, mutta elokuvaa tuli silti loogisen kuperkeikan jälkeen Suomen Oscar-ehdokas. Ruotsalaiset ovat taas kaikissa mahdollisissa yhteyksissä kutsuneet itsepäisesti sitä ruotsalaiseksi elokuvaksi.
”Ruotsalainen vai suomalainen elokuva? Se on vain byrokraattinen kysymys, jota tuottajat saavat luvan pohtia. Minua ei sillä saada agitoitua. Minä teen vain työni, tässä tapauksessa suomalais-ruotsalaista projektia, ja se on ainoa asia, millä on minulle väliä. Työtovereina ruotsalaiset ovat ammattitaitoisempia, suomalaisten kanssa on taas helpompi työskennellä.”
Samoihin aikoihin kun Elinalle alkoi sataa palkintoja, pohti tuottaja Ilkka Matila (Rukajärven tie, Kuutamolla), kuka pystyisi toteuttamaan hänen vanhan unelmansa saattaa Heikki Hietamiehen kirja Äideistä Parhain (1992) elokuvaksi. Kun hän näki Näkymättömän Elinan, hän tiesi löytäneensä ohjaajan.
Härö itse taas oli opiskeluajoista lähtien ajatellut, että suomalaisista sotalapsista tulisi tehdä pitkä elokuva. Kukaan ei ollut tehnyt sellaista aiemmin.
”Ajattelin tuolloin, että koko ajatus sotalapsista on mielenvikainen. Mutta kuinka me nykypäivänä toimisimme, jos kaupunkejamme pommitettaisiin? Vaisto kertoisi, että lapset on suojeltava ensimmäisenä, että muut pelastetaan myöhemmin. Siitä näkökulmasta olen taipuvaisempi ymmärtämään tapahtunutta. Silloinhan pelättiin myös Suomen täydellistä miehitystä, ja haluttiin, että Suomen kansa selviytyisi edes jotenkin.”
Jatkosodan alla 70 000 suomalaislasta erotettiin vanhemmistaan ja kuljetettiin Pohjanlahden yli pääosin Ruotsiin, jossa he joutuivat olemaan pahimmassa tai parhaassa tapauksessa useita vuosia. Osa ei palannut koskaan, koska he saivat uuden perheen melko hyvinvoivassa Ruotsissa, toiset palasivat, mutta saattoivat tuntea itsensä silti vieraiksi. Siitä tuli kollektiivinen, monelle syvästi henkilökohtainen trauma, josta ei vuosikymmeniin puhuttu.
Elokuvan päähenkilö, yhdeksänvuotias Eero lähetetään sotalapseksi Skooneen. Elokuvan teema on vanhempien petollisuus, sekä Suomessa että Ruotsissa, ja yksinäisen lapsen epätoivoinen taistelu löytää turvaa.
Koskettava aikuisten elokuva kirvoittaa kyyneleet myös niiltä, jotka eivät yleensä lankea moiseen pehmoiluun. Kun kerroin, että itku pääsi, Härö valpastuu. Mikä kohtaus? Mikä kohtaus? Sitten hän kertoo, mikä kohta kosketti häntä itseään eniten: Se, kun Eero lähetetään takaisin Suomeen, dramaattinen, hidastettu hetki, jossa vanhempien petollisuus iskee arvaamattomalla voimalla.
”Istuin sisällä pimeässä vajassa ja seurasin kohtauksen kuvausta monitorista. Se oli täysin sietämätöntä. En kestänyt sitä, kuulin kun Eero huusi, halusin kääntää katseen pois monitorista, halusin juosta ulos ja lopettaa sen kaiken.”
Mutta Härö ei olisi Härö, jos hän ei lopussa tarjoaisi sovitusta. Elokuva siirtyy mustavalkoisena kuvattuun nykyhetkeen. Eero puhuu ensimmäisen kerran vanhan äitinsä kanssa. Kohtaukset saattavat tuntua turhan ilmeiseltä, mutta Härölle ja tiimille tuossa hetkessä on koko elokuvan ydin.
”Se kertoo sovinnon teon merkityksestä, että on parempi sopia kuin elää kiukun kanssa ja hautoen kostoa. Tällaisten asioiden takia teen elokuviani. Jos me olisimme leikanneet elokuvan toisin, lopusta olisi tullut ainoastaan traaginen, fade to black, katosojalla ei olisi ollut enää uskoa jäljellä, elokuva olisi ollut ilman toivoa.”
Tässä näkyy, Härö itse sanoo, myös hänen kristillisyytensä.
”Uskonto käsittelee sovitusta, ja olen uskossani varsin perinteinen. Kohtaaminen ja asioista keskustelu ovat minulle aivan keskeisiä asioista. Kertomus faijasta ja pojasta, jotka ”vihasivat” toisiaan kolmekymmentä vuotta ja nyt ovat päässet sen yli ja ystävystyneet – sellaisia tarinoita haluan kertoa.
Yhtäkkiä Klaus Härö keskeyttää itsensä, nostaa etusormea. ”Odota! Hys!” Kaiuttimista kuuluu Bruce Springsteenin The River, sen riipaiseva viimeinen säkeistö.
Härö ravistaa vaikuttuneena päätään.
”Aivan loistavaa. Hah-hah, joskus toivoisin olevan lauluntekijä. Voisi istua kahvilassa, kirjoittaa muutaman rivin paperilapulle, mennä kotiin ja kokeilla, kuinka kappale toimii kitaralla soitettuna. Elokuvaohjaajana sen sijaan vie vähintään kaksi kolme vuotta ennen kuin voi ylipäänsä nähdä minkäänlaisia tuloksia.”
Härön seuraava projekti? Se kertoo työkodin tytöistä 1950-luvulla, elämästä kasvatuslaitoksessa, jossa tyttöjä pakkosteriloidaan.
Ei, ei, ei. Härö ei ole sietämätön moralisti, eikä Suuri Taiteilija.
”Elokuva ei ole älyllinen väline”, Härö sanoo ja nimeää Coen-veljesten ohjaaman Fargon ja Sam Mendesin ohjaaman ja Tom Hanksin tähdittämän Matkalla Perditioniin -elokuvan esimerkkeinä yksinkertaisista mutta nerokkaista elokuvista.
Sitten hän alkaa punastumatta kehua Levottomia ja Renny Harlinin legendaarista esikoiselokuvaa Jäätävä polte, elokuvia, jotka monet torjuvat roskana.
”Turhaa louskutusta. Jokaisella ohjaajalla on käsitys, mitä hän tekee. Harlin halusi tehdä toimintaelokuvan, ja sen hän teki ja siksi nostan hänelle hattua. Suomessa tehdään niin vähän elokuvia, että jotkut niistä halutaan tuomita heti. Mutta otetaan vaikka Woody Allen, kaikki hänen elokuvansa eivät ole hyviä, mutta koska hän on niin tuottelias, ei ole väliä, ettei hän joka kerta onnistu.”
Härö suhtautuu niin intohimoisesti elokuvaan, että rakastaa kaikkia, jotka työskentelevät sen parissa. Toki hän voi sanoa, että suomalaisen elokuvan ongelmia ovat liian monet sivujuonteet ja henkilöt, se ettei ohjaaja keskity oleelliseen tarinassa, että kohtaukset ovat kankeita ja pitkäveteisiä – asioita, joita Härö ja kumppanit ovat ilmiselvästi itse pohtineet paljon.
Se ei kuitenkaan ole henkilökohtaista. Ei ole katkeruutta tai kateutta. Vain kunnioitusta.
Se nostaa hänet irti massasta.
Äideistä Parhain (ruotsiksi Den bästa av mödrar) sijoittuu Skooneen, koska siten pyrittiin saamaan mahdollisimman suuri suomalaisiin metsiin, jotta katsoja alitajuisesti ymmärtää Eeron elämänmuutoksen. Tuota tehokeinoa Härö käyttääkin sumeilematta. Elokuvan alussa kamera pyörii yksinkertaisessa tuvassa syvällä suomalaismetsässä, hypätäkseen nopeasti avoimeen maisemaan, mahtavaan mereen, Eeroon, joka istuu yksin ruotsalaisbussin takapenkillä, uuteen äitiin joka kääntää selkänsä, Eeroon, joka ei osaa ruotsia, luokkatovereihin jotka nauravat kun hän hakee suojaa tyttöjen vessasta, kun hän kuulee lentokoneen äänen... ne ovat karmaisevia ja vahvoja kohtauksia.
Härö myös ymmärtää hiljaisuuden tehon – vaikkei sitä haastattelun perusteella uskoisi. Äideistä parhain -elokuvassa Eeron hiljaisuus laajenee välillä muuriksi hänen ympärilleen. Eikä onnikaan aina vaadi sanoja.
Elokuvan kauneimmassa kohtauksessa ruotsalainen äiti ja Eero istuvat sängyllä, sydämellisiä silmäyksiä, lepattavat verhot – ja hiljaisuus. Kuinka lapsi voi olla noin luonteva kameran edessä?
Kysymys sytyttää Härön, hänestä näkee, että hän hallitsee aiheen, rakastaa siitä puhumista.
Hän kuvailee, kuinka ensin kalutaan kouluja läpi, pyydetään tuhansia lapsia esiintymään kameralle ”leiki että palaat koulusta ja näet äidin keittiössä juomassa olutta”, sitten poimitaan joukosta sata, sitten kymmenen tai kaksikymmentä uuteen koekuvaukseen kokeilemaan, kuinka he onnistuvat näyttelemään aikuisten kanssa yllättävissä tilanteissa. Suomessa lastenelokuvakulttuuri ei ole yhtä kehittynyt kuin Ruotsissa (Peppi Pitkätossu, Vaahteramäen Eemeli), mutta Äideistä parhain -elokuvaan oikean pääosan esittäjän etsintään käytettiin paljon voimavaroja. Mutta kuinka Härö onnistui tuomaan lapsinäyttelijät Natalie Minnevikin (Elina) ja Topi Marjaniemen (Eero) niin loistavasti valkokankaalle? Se on heidän omaa ansiotaan, vakuuttaa Härö, he ovat amatöörejä, mutta toimivat kuin ammattilaiset.
”Ja ehkä se myös riippuu siitä, että minulla on melko vahva eläytymiskyky, muistan hyvin, millaista oli olla lapsi.”
Muistaa millaista on olla lapsi...? Ehkä siinä on selitys Härön elokuvien koskettavuuteen, ja siihen vimmaan, jolla hän yhä uudestaan aihepiiriin tarttuu.
Ainakaan yhdestä asiasta eivät Härön omat lapset tule ikinä kärsimään. 80-luvun puolivälissä Klaus rukoili ja pyysi, että isä olisi ostanut hänelle videonauhurin. ”Kaikilla muilla” oli jo laite ja he nauttivat vapaudesta katsoa Ninja-kostajaa ja pikakelasivat suoraan toimintakohtauksiin. Tylsää, ajatteli Klaus, joka mieluummin halusi nähdä mykkäelokuvaklassikoita ja K-16-elokuvista Kummisedän. Mutta ei mitään mahdollisuutta. Turhaa hömpötystä, sanoi isä. Joten kun Klaus muutti kotoa, hankki hän videot, voi sitä onnea.
Kun Klausin omat lapset kasvavat isoiksi, on suurempi riski se, että heidät istutetaan Bergmanin, Chaplinin ja E.T:n eteen, uudelleen ja uudelleen. Mutta niitä elokuvia katsotaan Härön perheessä dvd:ltä.
”Ruudusta voi seurata kelloa ja vain odottaa 28:tta tai 29:ttä minuuttia, jolloin tietää, että elokuvan ensimmäisen käänteen pitää tapahtua. Ihanaa!