Näe mielessäsi herraskartano. Korkea katto, hienostuneita seinämaalauksia, kaikuvia saleja. Taustalla klassista musiikkia. Kuvittele sen jälkeen taloon isäntä. Mustat vaatteet. Rengas huulessa. Katujen mies.
”Jos tarkoitus on, että teen jotain nuorten hyväksi, tämä tulee onnistumaan."
Viisi astetta lämmintä – sisällä. Patrick Winquist repii ärsyyntyneenä ihonvärisen lateksin paloja hilsehtivästä seinästä ja ravistelee päätään.
”Yksikään aiempi asukas ei ole entisöinyt täällä mitään, he ovat vain maalanneet ja paikkailleet miten sattuu.”
Vihollisia ovat siis korkkimatot, lukuisat väliseinät, kuusi kerrosta maalia autuaassa sotkussa tapettiliisterin kanssa, ylipäänsä sekamelska, joka syntyy sodanjälkeisestä välinpitämättömyydestä vanhaa ja alkuperäistä kohtaan.
Mutta missä itse asiassa olemme?
Kuka on tämä Patrick Winquist? Mistä nuorisosta hän oikein puhuu? Miksi on niin kylmä, vaikka taloa on siunattu kokonaisella viidellätoista kaakeliuunilla?
Rikkinäinen tausta
Kaikki alkoi yli kolme vuotta sitten. Patrick oli menestyvä tatuoija, jolla oli oma studio Helsingin keskustassa. Hän halusi kuitenkin edetä elämässään, tehdä jotain suurempaa. Niinpä hän kahlasi läpi lehtiilmoituksia, sillä hän tiesi suurin piirtein,mitä oli etsimässä. Vanhaa taloa tai kartanoa jossain maaseudulla, jossa hän voisi toteuttaa ideansa jonkinlaisesta leirikartanosta ”ongelmanuorille” yhdistettynä vaihtoehtoisten hoitojen keskukseen.
Hetkinen! Ei mikään itsestään selvä valinta.
”Halusin paikan niille nuorille, jotka ovat tottuneet vain katuelämään ja väkivaltaan ja saaneet liian vähän rakkautta elämässään”, Patrick tarkentaa.
Mitä ilmeisimmin hän tietää mistä puhuu. Kun siirrymme ajassa taaksepäin Helsingin Kallioon ja Töölöön 1970-luvun lopulle ja 1980-luvun alkuun, löydämme Patrickin luultavasti katutappelusta. Siihen aikaan oli vielä suuria ja väkivaltaisia kaupunginosajengejä,jotka taistelivat usein ja raa’asti kaupungin herruudesta.
”Emme tehneet paljon muuta kuin lähdimme kaupungille tappelemaan jaryyppäämään. Itselläni kyse oli luultavasti kapinasta isää vastaan, sillä hän ei ollut koskaan kotona, ja jos hän joskus sattuiolemaan kotona, sain häneltä lähinnä selkään.”
Yksi asia johti toiseen, väkivaltaa, autovarkauksia, pahoinpitelyjä ja ”kaikenlaisia laittomuuksia”, kunnes Patrick tuli elämässään käännekohtaan.
”Olin 22-vuotias ja matkalla suoraanputkaan. Silloin ymmärsin äkkiä, että viina hallitsi elämääni täysin. Kun tajusin sen, minun oli päästävä viinasta eroon kokonaan.”
Hän vältti vankilatuomion hädin tuskin eikä ole sen jälkeen ottanut pisaraakaan. Patrick, joka on nykyisin 40-vuotias ja eronnut kahden lapsen isä, lopetti yhtäaikaa tupakoinnin, vaihtoi kaveripiiriä ja ryhtyi kasvissyöjäksi.
”Monet lapsuuden ystäväni kuuluvat nykyään pahimpiin moottoripyöräjengeihin. Osa heistä on tietysti jo kuollut matkan varrella.”
Tästä kaikesta hän kertoo vähäeleisestija ilman dramatiikkaa, hän vain referoi tapahtumia hiljaisella äänellä, johon sekoittuu silloin tällöin alistunut naurahdus. Kaikki tämä kuuluu menneisyyteen ja vain myöhemmin tapahtunut on tärkeää: kuinka hän alkoi ilmaista luovuuttaan suunnittelemalla ja tekemällä tatuointeja, mikä siihen aikaan oli uutta ja rajua - jopamelkein laitonta - Suomessa. Nykyään on toinen ääni kellossa. Tatuoinneista on tullut täysin esittelykelpoisia, jopa trendikkäitä modernien kaupunkilaisten keskuudessa.
”Kun aloitin, kukaan ei uskonut ideaani. Ei tule ikinä onnistumaan Suomessa, ne sanoivat. Mutta pian minulla oli enemmän asiakkaita kuin ehdin hoitaa.”
Kartanon kutsu
Joitakin vuosia sitten Patrick halusi tarttua johonkin isompaan hankkeeseen. Kiinteistöilmoitussivuilla tanssivat sanat Sipilänkartano viikko toisensa jälkeen. Ei! Ihan liian kallis! hän ajatteli joka kerta. Ajan mittaan Janakkalasta pienestä Leppäkoskenkylästä kantautuva kutsuhuuto kävi kuitenkinliian vahvaksi, eikä suotta, sillä loppujen lopuksi siitä tuli rakkautta ensi silmäyksellä.
N
iinpä vannoutunut kaupunkilainen myi asuntonsa ja tatuointistudion liikehuoneiston, otti suurehkon lainan ja – simsalabim– hänellä oli kartano talleineen jahevosineen, muutama pienempi palvelijanasuntoja yhdeksän hehtaaria maata. Päärakennuksessa on 1200 neliötä kahdessa asuinkerroksessa, vintillä ja kellarissa. Siitä lähtien Sipilän kartanon arkipäivätovat kuluneet lähinnä yhden asian parissa: kaapimisessa, kaapimisessa ja vielä kerran kaapimisessa.
Missä kaapimisessa?
Siinä, että rapsuttaa kirurginveitsellä vanhaa maalia pois vähitellen, lopulta aina alkuperäiseen värikerrokseen saakka. Patrickin tavoite ei ole yhtään sen vähäisempi kuin entisöidä koko päärakennus niin lähelle alkuperäistä tilaa kuin mahdollista. Piirustuksia ei ole säilynyt, mutta oman salapoliisityön ja Museoviraston asiantuntijoidena vulla on saatu käsitys siitä, mikä oli Suomen sen ajan merkittävimmän kirkkoarkkitehdin Josef Stenbäckin näkemyös Sipilän kartanosta.
”Epäilemme, että Akseli Gallen-Kallela on tehnyt seinämaalaukset. Hän oli Stenbäckin oppipoika, ja he työskentelivät paljon yhdessä siihen aikaan.”
Kyseessä on pitkä ja sitkeyttä vaativa projekti, ja Patrick tekee käytännössä kaiken itse: hakkaa valeseinät alas, repii lattiat auki, maalaa ja hioo, tai kuten hän itse asian ilmaisee: ”Onni että on jonkin verranlahjoja”. Kun työhön on käytettävissä vain kaksi kättä, menee kaikkeen oma aikansa,ja sitä paitsi kulttuuriteoilla on usein tapana olla pohjattomia kaivoja taloudellisessa mielessä.
”Minun pitäisi oikeastaan olla multimiljonääri hoitaakseni tämän kuntoon, mutta minulla ei ole senttiäkään ylimääräistä”, hän sanoo, ja jotenkin häntä on aikahelppo uskoa.
Hänessä ei ole mitään ylpeää ja tuhlailevaa, päinvastoin. Hän vaikuttaa äärimmäisen nöyrältä ja täysin välinpitämättömältä rahasta sen itsensä takia.
Hän suunnittelee jo ensi kesäksi yhdessä tunnettujen nuorisojärjestöjen kanssaensimmäisiä leirejä ja leirikouluja nuorille,joilla ei ole välttämättä kesämökkiä kesänviettopaikkana. Hänen laskelmiensa mukaan koko kartanon kunnostamiseen menee joka tapauksessa vielä ainakin kaksi tai kolme vuotta. Siihen on kuitenkin vielä pitkä matka tai kuten hän itse hilpeästi toteaa: ”Kaikki tämän talon aiemmat omistajat ovat menneet konkurssiin.”
Formulakuski… ja reiki-mestari
Patrick on koulutettu hypnoterapeutti ja reiki-mestari, ja hänen visioonsa kartanon tulevaisuudesta kuuluvat vaihtoehtoiset hoitomuodot. Ylimmän kerroksen suuri sali sopii joogasaliksi, ja oma osuutensa on myös rauhallisella maalaisympäristöllä.
”Ehkä tätä voisi kutsua hengelliseksi keskukseksi, joka voisi auttaa erityisesti masennuksesta ja loppuunpalamisesta kärsiviä ihmisiä. Sen sijaan, että heidät tupataan täyteen pillereitä, he voivat tulla tänne ja saada hoitoa kaikessa rauhassa.”
Rauhaa täällä riittää. Suuri sali onkuin museo, tuoleille uskaltaa hädin tuskin istua, koska ei satu olemaan prinssi tai kuningas. Lattialankkujen leveydestä voi nykypäivänä vain haaveilla. Muissa huoneissa on pitkiä pöytiä ja raskaita, jalosukuisia huonekaluja. Kaikki on viimeistä piirtoa myöten kuin vuodelta 1890, vain palvelijat ja herrasväki puuttuvat. Patrick on ajanut koko maan ristiin rastiin jahdatessaan oikean tyylisiä huonekaluja harvojen tallella olevien lisäksi.
Mutta mitä täällä on? Pitkän ja leveän käytävän varrella olevassa hyllyssä on muutamia kitsch-pokaaleja, joihin on kaiverrettu ”Ahvenisto Gulf Historic Race”.Vieressä on valokuva Patrickista ajamassa1960-luvun formula-autoa. Miehellä täytyy tietenkin olla aikaa myös harrastuksille.
”Kyse on vauhdin hurmasta, ehkä jäänteenä edellisestä elämästäni. Kun vauhti on 200 km/tunnissa ja 90 asteen mutka lähestyy, muut huolet unohtuvat äkkiä”, Patrick nauraa.
Kun seisoo keskellä lattiaa ja katsoo Patrickin paksupohjaisia mustia kenkiä ja hänen hieman tähän tilaan epätodennäköistä olemustaan, ei voi olla tuntematta jonkinlaista euforiaa. Onneksi on olemassa ihmisiä, jotka rikkovat rajoja, jotka haastavat vallitsevat normit. Mutta mitä mieltä hänen ystävänsä ovat tästä kaikesta?
”Osa suhtautuu myönteisesti ja auttaa välillä entisöinnissä. Joidenkin kanssa olen saanut maistaa aitoa suomalaista kateutta ja katkeruutta. Mutta jos heillä olisi aavistustakaan siitä kuinka paljon teen töitä ja miten suuri lainani on, he muuttaisivat mielensä.”
Vaikka perus ajatuksena on nyt ja jatkossa muiden auttaminen, Patrick on oivaltanut työn kuluessa tarvitsevansa useita liikeideoita saadakseen kuvion toimimaan. Siksi sekä yritykset että yksityis henkilöt voivat järjestää kartanossa kokouksia ja juhlia sekä yöpyä siellä. Kartano on myös aktiivisesti mukana paikallisessa turismin kehitysprojektissa, joka tuo sekä näkyvyyttä että uusia kontakteja. Periaatteessa paikka on jo auki, viisi huonetta on enemmän tai vähemmän valmiita. Kartanossa on pidetty yksityisiä merkkipäiviä ja yritysseminaareja - mutta muun muassa kylpyhuoneen viimeistely on vielä tekemättä. Moni muu olisi rynnännyt lähimpään tavarataloon, ostanut minkä tahansa vessanpytyn ja lavuaarin ja kutsunut paikalle putkimiehen. Näin ei tee herra Winquist.
”Löysin joitakin vanhoja makeita vessanpyttyjä vintiltä enkä tietenkään voinut olla asentamatta niitä paikalleen.”
Hetkinen vielä! Kokousisäntä. Tatuoija. Formulakuski. Reiki-mestari. Nuorisonauttaja. Monta henkilöä yhdessä – miten ne oikein sopivat yhteen?
Patrick vain nauraa. Hänelle siinä ei ole mitään ihmeellistä.
”Minähän olen horoskoopiltani kaksonen.”
Käännös: Ina Westman