Magnus haastattelee Manua

Kerropa jotain lapsuudestasi!
Olin Oulun Kärppien kannattaja.
Anteeksi, minkä?
Kärppien, senkin idiootti! On kyse jääkiekosta. Noin vuonna 1978 halusin erottautua joukosta ja seurasin tarkasti ykkös-divarissa pelaavaa oululaista joukkuetta. Etelä-Helsinkiläisen koulun muut pojat kannattivat HIFKiä tai Jokereita, mutta minä en missään tapauksessa halunnut olla mukana siinä massapsykoosissa. Jalkapallossa olen KuPS-mies. Se taas johtuu siitä, että meillä on kesämökki Kuopiossa. Myös Paraisten Piffen on sydäntäni lähellä.
Nykyään olet kai sentään lakannut kannattamasta noita typeriä joukkueita, eikö?
En tietenkään!
Entäs musiikki?
Musiikkimakuni ei ole muuttunut kymmeneen tai viiteentoista vuoteen. Mitä muuta voisin sanoa kuin...sorry? AC/DC saa minut hyvälle tuulella ja antaa energiaa. Sydämeeni on varattu lämmin paikka myös purkkapoppibändi Transvision Vampille. Kannattaa ehdottomasti tutustua Wendy Jamesin uuteen sooloprojektiin (Racine), joka (yllättävää kyllä) kuulostaa upealta.
Olet suomenruotsalainen. Tarkoittaako se sitä, että rakastat yhdistyselämää, illanistujaisia ja sen sellaista?
Jep. Mutta en yhtä paljon kuin ennen. Nythän minulla on myös perhe.
Mainitse joku hyvä yhdistys tai järjestö.
Amnesty International on luultavastikin maailman paras ja järkevin järjestö. Ja partio on kova juttu, kovempi kuin uskoisikaan. Ainakin jos kuuluu helsinkiläiseen lippukuntaan nimeltä Spanarna (nuuskijat). Syksyllä 1975 astuin sisään lippukunnan kokoontumistilaan. Se oli päätös, jota en koskaan ole katunut. Partio on ylivoimainen vapaa-ajanviettotapa, koska siellä panostetaan ulkoilmaelämään sekä ilmiöön, jota hienosti nimitetään toveruudeksi. Ryhmäkuria ja rituaaleja en toisaalta ymmärrä lainkaan, mutta Spanarna onkin perustamisvuodestaan 1919 alkaen tehnyt asiat omalla tavallaan.
Miten on tv:n katselun laita?
Oikeastaan ainoa mainitsemisen arvoinen asia on se, että Sub-TV esitti Star Trekin alkuperäiset jaksot muutama vuosi sitten; nyt minulla ja veljelläni on kaikki jaksot nauhalla. Muita suosikkejani ovat Noriko Show ja ehkä W-tyyli. Niiden lisäksi en oikeastaan katso muuta.
Missä luot teoksesi?
Maineikkaassa, mutta tuskin loistokkaassa Sektornissa, Tehtaankadulla Helsingissä. Olemme vuokranneet tilan yhdessä muutaman kollegani kanssa yhteiseksi työtilaksi. Siellä ovat syntyneet romaanit, reportaasikirjat, tv- ja teatterikäsikirjoitukset ja monet muut tekstit.
Siis ikuista istumista. Oletko siis täysin lyyhistynyt sinne kirjoituspöytäsi taakse?
Yritän parhaani. Mutta joskus poistun Sektornista ja urheilen oikein tosissani. Sulkapallo, hiihto ja nyt jopa hölkkä muutamia suosikkilajejani mainitakseni. ... Syksyn 2003 päämääränä oli juosta erittäin vaativa 30 km:n mittainen maastojuoksu, Lidingöloppet.
No, miten se sitten sujui?
Rata oli äärettömän hyvä. Mutta totta kai juoksu oli raskas. Ja hikinen. Ja jalkalihakset huusivat happea. Niin ja onhan minulla vielä kaikenlaisia muitakin selityksiä sille, miksi sippasin lopussa... Mutta pääsinpä joka tapauksessa maaliin. Ja ensi vuonna aika paranee varmasti.
Oletko nyt sitten lopettanut?
No, en oikeastaan. Pikemminkin päinvastoin. Tähänastisen urani kohokohta oli maastojuoksun e-cross Leppävaarassa syyskuussa 2004. Alku oli hieman kankea, ja ajatus keskeyttämisestä tuntui miellyttävältä vaihtoehdolta. Mutta jollain ihmeen konstilla innostuin yhä enemmän, hmm, ehkä liikaakin, ja annoin kaikkeni. Tuntui siltä kuin olisin voinut juosta pari kertaa maapallon ympäri, ja juoksin yhä lujempaa ja kiisin maalin, onnellisempana kuin koskaan. Muutamaa minuuttia myöhemmin en pystynyt kävelemään, ja
seuraavana päivänä oli kaivettava kyynärsauvat esiin.
Mitä tapahtui?
En tiedä. Mutta ortopedin röntgenkuvista tekemä diagnoosi on päivänselvä:
Molempien tibioiden keski- ja alakolmanneksen alueella on noin 10 cm pituisella alueella mediaaliseen tibiaaliseen stressisyndroomaan sopivaa periostaalista ödeemaa. Vasemmalla muutos on runsaampi. Siinä ohut ja pehmeä ödeemavaippa sijaitsee tibian etumediaalisyrjän lisäksi takasyrjällä. Oikealla ohutta periostin myötäistä ödeemaa on vain etumediaalisyrjällä.
Miltä tuollainen tuntuu?
Pahalta. Mutta kisoista on kuva (oikealla), josta todella pidän. Se on otettu loppusuoralla, ja se on ruma kuin mikä, mutta muistan sen ihanan tunteen kuin minulla olisi kaikki maailman voimat. Todellisuudessa olin 149:s ehkä 180:stä, mutta tunne siitä, että jaksaisin juosta miten kauan tahansa oli mahtava. Noin kolme minuuttia kuvan ottamisen jälkeen olisin tosin mieluummin ryöminyt kuin kävellyt, mutta juostessani en huomannut yhtään mitään.
Onnutko siis edelleen?
Syyskuussa 2005 kulki sitten "hieman" paremmin. Mietin koko juoksun ajan väliaikoja ja numeroita, juoksin siis matemaattisesti ajatellen puhtaan tarkkuusjuoksun... ja silloinhan juoksu sujuu.
Liikutteko vain Suomen kamaralla?
Ei, talvella 2006 kansainvälistyimme. Matkustimme junalla Pietarista Muurmanskiin ja osallistuimme vuosittaiseen hiihto-maratoniin. Hämärä kokemus, todellakin. Aluksi meille naurettiin päin naamaa, koska varusteemme olivat todella amatööritasoisia. Kävi nimittäin ilmi, että kilpailuun osallistui Venäjän ja Viron todellinen hiihtoeliitti. Joten siellä me sitten hiihdimme olympiamitalistien joukossa...
Miten kisa sujui?
Hm, no jaa... Kilpailu käytiin vapaalla hiihtotavalla, ja me taas kuulumme vanhaan, perinteisen tyylin kastiin. Ja siihen päälle vielä lumimyräkkä. Eikä minkäänlaista järkevää latua. Ja raskastahan se oli. Ja sitten vielä kuuluttaja totesi juuri ennen lähtöä, että ensimmäiset 25 kilometriä (50 kilometristä) tuli hiihtää 2,5 tunnissa. Teoriassa täysin mahdollista – mutta käytännössä, vallinneissa olosuhteissa, lähes mahdotonta.
Mitä tapahtui?
Tulin väliaikapisteelle neljä minuuttia liian myöhään. Ja minut ajettiin pois ladulta. A good laugh (jälkeenpäin). Mutta Muurmansk oli upea kaupunki. Hyvät ruoat, kauniit maisemat, mukavat ihmiset. Ihan oikeasti!